Isä on sairaalassa. Voi olla, että hän ei sieltä enää palaa. Menen huomenna katsomaan, Aina ja Elo tulevat mukaan. Ehkä se on hyvästely, meille jääville tärkeämpi. Äiti sanoi tänään antaneensa isälle luvan lähteä.
"Minähän en tänne jää", sanoo joku Rekolan Maskuissa joka kerran, kun bussi tulee pysäkille ja ovet avautuvat.
Eräitä vuosia sitten minulla oli tapana katsoa Youtubesta videota, jossa venäläiset lapset laulavat ja tanssivat sirkusareenalla. Laulu on Дорогой длинною (suomeksi Oi niitä aikoja). Hämmentäväksi esityksen tekee se, että kaikki ovat hyvin nuoria. Vanhin poika on ehkä 16-vuotias, ja laulun edetessä esiintyjät vain nuorenevat. Nuorimman laulajan arvioisin suunnilleen viisivuotiaaksi. Pojat laulavat ja tytöt tanssivat ja lähettelevät lentosuukkoja yleisölle. Käsittääkseni suomennos noudattelee alkuperäisen venäjänkielisen kappaleen tarinasisältöä. "Oi niitä aikoja", laulavat lapset ja kaipaavat kadonnutta maailmaa. Sydämellään he kyllä laulavat. En ole varma, onko esitys enemmän hellyttävä vai kammottava. Muistan hymyilleeni, kun näin sen ensimmäisen kerran. Koska palasin siihen uudestaan ja uudestaan, se tavalla tai toisella vetosi minuun.
Tänään luin Wikipediasta, että Päiväntasaajan Guinean presidentti järjesti jouluna 1969 stadionilla joukkoampumisen niille, joiden väitettiin suunnitelleen vallankaappausta. Teloituksen taustalla soi Mary Hopkinin hitiksi tekemä Those Were the Days. Anekdootti ei varmaan kaikilta osin pidä paikkaansa. Toisaalta on helppo kuvitella maailma, jossa tapahtuu juuri noin. Teloitettaville lienee ollut yhdentekevää, mikä on kuoleman taustamusiikki.
Lasten tiedekysymyksissä joku halusi tietää, mitä ajatukset tosiasiassa ovat ja miten ne syntyvät. Toinen kysyi, mihin taivas loppuu. Kumpikaan ei saanut yksiselitteistä vastausta. Muutakin kysyttiin, mutta ne loikin yli. Roihuvuoren kirsikkapuiston turmeltuneet puut luin ja ajattelin, miten hirveää olisi olla se urakoitsija, joka pilasi "helsinkiläisille rakkaat" puut. En ole milloinkaan käynyt Roihuvuoren kirsikankukkia katsomassa. Monesti olen aikonut käydä, mutta kun aikomus kestää, kukinta on jo ohi. Oman pihan puusta tiedän, että hehkein kauneus ei kestä viikkoakaan.
Kävin isän ja äidin luona. Katsoimme Siskon häävideota kesältä 1994. Kukaan ei enää tiennyt kuvaajaa. Ei hän ainakaan ammattilainen ollut. Kuva pomppi ja enimmäkseen ei näkynyt oikein ketään, mutta aika näkyi. Naisten kampauksista saattoi arvata vuosikymmenen. Minulla oli siilipituinen niskatukka. Sisko ja Mikko näyttivät hätkähdyttävän nuorilta, lähes lapsilta. Äiti oli samanikäinen kuin minä nyt. Isä liikkui vielä kuin nuori. He pitivät molemmat puheen hääparille. Äiti muisti, että harjoitteli puhetta ääneen, kun kulki maalla metsässä. Hänen puheestaan en olisi muistanut mitään. Isän puheesta ei videolta paljon kuulunut, mutta siitä muistin odottaa kohtaa, jossa hän sanoo, että Sisko ja Mikko ovat taistelupari.
Sen taisteluparin yhteistyö ei kestänyt kovin monta vuotta. Siinä me istuimme keittiönpöydän ääressä ja katsoimme huonosti kuvattua videota rakkaudesta, joka ei onnistunut. "Voi, äiti", sanoi isä, kun näki videolla oman äitinsä, joka häissä oli jo 90-vuotias. Mummi eli vielä melkein kymmenen vuotta niiden häiden jälkeen.
Isä meni lepäämään vierailuni aikana. Hän on laihtunut muutamassa viikossa aika tavalla. Ruoka ei maistu eikä pysy sisällä.
Menin äidin mukaan apteekkiin. Hän osti isälle Rennietä, ja minä luin pakkauksista ääneen, mitä makuja oli: minttua, appelsiinia, lakritsaa, piparminttua. Äiti valitsi isälle piparmintun.
René Magritte sanoi jossain, että hänen maalaustensa nimet ovat samassa suhteessa maalaukseen kuin maalauksen hahmot ovat toisiinsa. Ainakin väitettä on vaikea todistaa vääräksi.
Yllä olevalle teokselle Magritte antoi nimeksi La Clef de Verre. Netistä kuva löytyy helpommin englanninkielisellä nimellä The Glass Key. En osaa aavistaa Magritten assosiaatioita. Tokko lasiavaimella avaa mitään ovea. Läpinäkyvän avaimen voi kuvitella tökkäävänsä läpinäkyvään oveen, unen oveen tai vastaavaan olemattomaan oveen.
Maalauksen etuosan kalliovuori tai vuorenseinämä on tummempi kuin kauempi. Tumma kivi tuntuu todellisemmalta. Maalauksen eräissä väriversioissa tummalla rinteellä miltei näkee sammalta. Kalliovuorten välissä on syvä rotko tai kanjoni. Maa on halkeillut tai vesi uurtanut seinämät irti toisistaan. Mutta rotkon pohjalla on niiden yhteinen alue.
Valoisamman ja kaukaisemman kalliovuoren päällä on valtava irrallinen kivenlohkare. On kuin lintu olisi muninut siihen myyttisen munan, josta maailma alkaa, tai Sisyfos vierittänyt kiven kuvassa näkymätöntä rinnettä pitkin ylös, ja hetken päästä se vierii taas alas. Vuori on kyllä sillä lailla uskonnollishenkisesti valaistu, että voi kuvitella kiven Moosekseksi, joka on kiivennyt Siinaille lukemaan kansalle kymmentä käskyä liiton merkiksi. Lohkare on sekä Mooses että kivitaulut. Voi siinä Jeesuskin olla. Hän on mennyt vuorelle saarnaamaan ja kertoo, ketkä ovat autuaita ja miten tulee suhtautua kedon kukkasiin. Saattaa hän olla astumassa taivaisiinkin.
Eräänlaista ylevää hurmahenkisyyttä valovuoressa on. Taivaskin avautuu eteeris-romanttisena sen yllä. Valovuori ei vaikuta yhtä jämerältä kallioperältä kuin tummempi vuori. Katsojan silmä on tumman vuoren puolella. Ehkä hän kiipeää tumman vuoren huippua kohti. Valovuorelle on jo kivi kiivennyt. Eräänlaista peilikuva-asetelmaa on aavistettavissa. Kun katsoja pääsee tumman vuorensa huipulle, hän on kiven tasolla ja näkee tämän kuin kuvastimesta. Vaikka pimeydessä vaeltaisi, rotkon tuolla puolen on valoisampaa. Ja epävakaa taivaaseenastujakivi, joka horjahtaa hetkessä.
Maalauksen pimeä ja valo rajautuvat diagonaalin suuntaisesti. Jos katselee rajaa kauan, alkaa näyttää siltä, että kuvassa on kaksi paperia päällekkäin. Päällimmäinen paperi on hämäysmaisema, mutta kun siitä on repäisty kulma pois, alta paljastuu toinen, todellisempi maisema. En osaa päättää, onko hämäystä tumma vai valoisa vuori.
En pitänyt ChatGPT:n vastauksesta. Olisin halunnut sen kertovan minulle jotakin näköhavainnosta, joka on yksityinen, yksityisempi kuin sovitut sävelet, jotka jokainen voi poimia yhteislaarista ja asetella samaan järjestykseen kuin joku muukin on asetellut. Pepe Willberg luuli kerran säveltäneensä hienon kappaleen ja pettyi, kun se ei päässyt Suomen euroviisukarsintaan. Vuosia myöhemmin hän kuuli televisiomainoksessa oman melodiansa. Hän soitti mainostoimistoon ja kysyi, miten sellaista oli voitu tehdä hänen tietämättään. Kävi ilmi, että sävelmä olikin maailmankuulu tango Por una cabeza.
Kuvitellaan, että pitää soittaa pianolla peräkkäin 12 säveltä, yhden oktaavin koskettimet. Jos jokaisen koskettimen saa soittaa vain kerran, vaihtoehtoiset sävelmät lasketaan permutaationa, 12:n kertomasta. 12-sävelisiä sävelmiä syntyy vähän alle puoli miljardia. Mikäli sama sävel saa esiintyä useamman kerran, mahdollisuudet lisääntyvät. Ja pianossa on koskettimia toki enemmän kuin 12. Sävelmät ovat yleensä pidempiä kuin 12 säveltä. Standardoitujen sävelten väliin jää määrätön määrä taajuuksia, joita ei soita millään.
Mutta silti: katsominen. Minä en osaisi katsoa tomaattia pöydällä puolella miljardilla tavalla. Olen kuitenkin varma, että jos tuon pöydän lähettyville vaikkapa vain viideosaosan maailman väestöstä, löytyy kevyesti enemmän kuin puoli miljardia tapaa katsoa tomaattia. Tomaattitaide on vielä suhteellisen suppea alue kuvataidetta. Silmällä on enemmän etsittävää kuin 12 säveltä. Eikä kuvaan silmääkään tarvitse.
Veli Seppä ei ollut koskaan saanut niitä suuria rahoja, jotka hänelle oli luvattu taideväärennöksistä. Hän oli istunut vankilassa, tullut uskoon ja sairastunut syöpään. Dokumentti oli tehty vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän mietti, ehtisikö vielä luomaan oman kädenjälkensä. Tässä kohtaa teen kaikkeni, etten alkaisi puhua Yasushi Inouen taideväärentäjä Hosen Harasta, joka minä olen.
Sanonpa sentään olleeni Hosen Hara myös Habbo Hotelissa, jossa Aina ja Elo varhaisessa elämässään pyörivät. Nyt en keksi syytä, miksi minä tein sinne oman hahmoni, mutta niin vain tein. Hosen Hara liikkui vaivalloisesti, koska en hallinnut näppäinkäskyjä, vaikka Elo yritti opettaa ne minulle. Hosen Hara puhui pidempiä puhekuplia kuin keskimääräiset hotellivieraat.
Käytin monien kirjailijoiden etunimiä vuosien takaisessa nettiseksityössäni. Nimet auttoivat hahmottumisessa. Joku hahmo oli runollinen, toinen vähän proosallisempi. Romaanihenkilöitä en muistaakseni siinä työssä käyttänyt. Varmaan se johtui vain siitä, että minulle merkittävimmät henkilöt kirjoissa olivat siihen aikaan miehiä. Seksilinjalla heteromiehet eivät olisi viipyneet montakaan minuuttia hovimestari Stevensin syleilyssä. Stevens oli tosin itsekin taitava pidättäytymään kaikenlaisesta syleilystä.
Pistäisin tähän musiikiksi Bruce Springsteenin kappaleen Cover Me, mutta koska juuri tänään en kestä katsoa punaisia ja valkoisia raitoja videossa, soikoon vähän oudompi cover.
Tänään opin, että Sibeliuksella oli matkoillaan mukana pieni rasia, jossa oli havunneulasia ja sammalta. Niitä nuuhkimalla hän tavoitti metsän rauhan. Tai mitä nyt tavoittikin; vähän epäilen tarinaa. Tämän merkittävän taideseikan jäljille pääsin joka tapauksessa Lasten uutisista. Siellä oli ekaluokkalaisia, jotka opettaja vei koko koulupäiväksi ulos opiskelemaan. He laskivat käpyjä yhteen ja välillä erottelivat ja keräsivät tyhjiin tulitikkurasioihin kaikkea, mikä tuoksuisi sitten, kun he eivät enää olleet ulkona.
Opetan ensimmäistä kertaa elämässäni musiikkia. Se vaatii vähän esityötä, koska ei ole soittimia, ei asiaankuuluvaa luokkatilaa ja minun muusikontaitoni ovat rajalliset. Soitin minä lapsena pianoa eräitä vuosia, joten nuotit osaan, mutta musiikillista luovuutta minussa on hyvin vähän. Enkä muista, kirjoitetaanko sävelten nimet isolla vai pienellä kirjaimella. Se ei taatusti kiinnosta yhtäkään oppilastani eikä vallankaan jazzia, mutta koska olen pedantilla tavalla neuroottinen, jään miettimään tällaisia. Eilen etsin virtuaalipianoja, rytmiharjoituksia ja oikean käden yksinkertaisia sävel- ja nuottiharjoituksia. Törmäsin sellaiseen seikkaan, että sävel h on englanninkielisessä maailmassa b. Miten tällainen ihmeellinen asia on mennyt minulta kokonaan ohi? No, viimeksi olen ajatellut nuotteja lapsena ja silloin näki vain ne asiat, jotka olivat paperilla silmien edessä. Nykyiset lapset soittavat pianoläksynsä varmaan etäkouluissa ja englanninkielisistä nuottivihkoista, joten heille sävelten nimien heilunta on alusta asti selvää.
Olen halunnut uskoa, että musiikin ja matematiikan kielet olisivat kaikille yhteiset. Tai jos eräiden biljoona onkin toisille miljardi, olisi sentään musiikki kaikille samaa. En ihmettele, että Sibelius tunsi tarvetta välillä haistella neulasia.
Ranskaakaan en osaa. Kuulustelin kyllä muinoin yläkouluikäiseltä Ainalta ranskan sanoja ja luin oppikirjan lyhyistä vuorokeskusteluista toisen osan puolisujuvasti. Ainan piti ensin opettaa minulle, miten sanat äännetään. Ranska on kuulemma alussa vaikeaa ja on korkea kynnys uskaltaa puhua sitä. Yhdeksännellä luokalla Aina jähmettyi, kun näki ranskanopettajansa ostoskeskuksessa. Lukiossa hänen oli pakko puhua, koska oli sellainen kieltenopettaja, joka pani puhumaan. Kai hän oppi. Hän rohkenee altistaa itseään kaikelle vaikealle. Opiskeluaikana hän oli puoli vuotta Sveitsissä ja suoritti ranskankielistä kurssia, josta ei oman kertomansa mukaan alussa ymmärtänyt mitään. Vapaaehtoistyössä hän ilmoitti haluavansa mieluusti ruotsinkielisiä tuettavia, jotta kielitaito kehittyisi.
Minä olen päinvastainen. En uskalla riskialueille. Lapsena minulla oli erikoismuovailuvahaa, joka paineltiin muotteihin. Se kovettui. Sen oli tarkoituskin kovettua. Sitten sydämet, tähdet ja puolikuut irrotettiin muoteistaan, niihin pistettiin reikä, reiän läpi pujotettiin lanka ja kaulakoru oli valmis. Muovailuvahaa oli monenväristä, mutta kaikki ne jäivät muotoonsa. Sellainen minä olen, kertaluontoinen tähti.
Eksyin aiheesta. Piti sanoa, että en ymmärrä päivän musiikin sanoista mitään. Näen, että videolla on kukkiva kirsikkapuu. Setelit ja ne, jotka näyttävät lakuilta mutta ovat luultavasti hylsyjä tai luoteja, lentelevät maasta taivasta kohti. Sateen suunta on toinen, aluksi, mutta hetkin pisaratkin lähtevät takaisin taivaaseen. Maassa olevat lehdet ovat syksyssä, vaikka kirsikka on keväässä, ja nekin nousevat. Hiphophenkilöllä on tunnistamattomuushuppu ja genretyypillisiä käsiviittomia, joita en muuten osaa tehdä, vaikka kerran harjoittelin peilin edessäkin. Joku soittaa koskettimilla matalia ääniä. En kuule, mitä säveliä ne ovat, mutta niissä on osumia.
80- ja 90-luvun taitteessa oli muotia puhua abjektista, ja jos halusi käydä älyköstä, kannatti mainita Kristeva eikä Irigarayta. Cixous oli niille, joitten teksteistä kukaan ei ymmärtänyt mitään, kaikkein vähiten kirjoittaja itse. Ristiinnaulitusta Kristuksesta päästiin luontevasti kuukautisvereen, koska olihan Jeesuksellakin haavoja, ja nämä kaikki olivat naiskysymyksiä, jotka lopulta johtivat kieleen. Sitä purettiin ja aina oli kyse leikistä, vaikka Derridaa ei jaksanut lukea kuin Asko Miinalainen, joka puhui liikaa mutta onneksi niin matalalla äänellä ja hiljaa, ettei sitä tarvinnut kuunnella. Kaikki me silti tiesimme, mitä Derrida tästä ajattelisi.
Enhän minä pilkkaa. Tai pilkkaan mutta puolihellästi. Itsekin vähän innostuin Jeesuksen ja kuukautisveren yhteyksistä. Nuoret luulevat syntyneensä sarkasmi suussa mutta erehtyvät, onnettomat. Totisia ovat, hihittelevät vain yksityiskohdille. Nauru tummuu iän myötä. Neljänkympin paremmalla puolella naurussa alkaa kuulua kolkko sointi.
O:ta erinäiset ruoat kuvottavat tämän tästä. Silloin minun on vaikea keksiä, mitä kaupasta toisi. Sitrushedelmät ovat melko varma valinta. Minulla itselläni kuvotuksen tunne liittyy harvoin ruokiin. Tosin ruokavalioni on suppeahko, ja koska olen se, joka valitsee, mitä elintarvikkeita täällä syödään, en useinkaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että eteeni ilmestyisi yllättävä yököttävä ruoka. Ensimmäisen raskauden aikana melkein kaikki oksennutti minua, mutta sitä kuvotusta ei voi pitää järin psyykkisenä.
Lapsena inhosin raakaa kananmunaa. Se näytti ja haisi vastenmieliseltä. Kerran kun leivoimme Siskon kanssa kakkua, pudotin vahingossa munan keittiön lattialle. Keltuainen möllötti keskellä valkuaista, joka levisi ja näytti limalta. En kyennyt siivoamaan sotkua lattialta. Siskon täytyi tehdä se minun puolestani.
Viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten päädyin väittelemään O:n kanssa siitä, kykenisikö ruokaöljyä juomaan niin kuin maitoa. "Eihän se ole vaikeaa", sanoi O, kaatoi öljyä lasiin ja joi lasin tyhjäksi. Olin oksentaa ruokapöydälle mutta ennätin juosta vessaan. Ainasta ja Elosta reaktioni oli ylimitoitettu. O ei ymmärtänyt alkuunkaan, miten öljy voi inhottaa.
Ällötysasioissa ei ole erityistä logiikkaa. Minä en juuri sävähdä ruumiineritteistä, mutta märkä sanomalehti on vastenmielinen, sillä se tuo mieleeni Karjalatalon takaisen metsän lapsuudesta. Siellä metsien miehet käyttivät sanomalehteä paljon, eikä voinut tietää, oliko sillä lämmitelty, siihen kääritty ruokia vai pyyhitty takapuolta. Sateessa lehdet olivat joka tapauksessa kastuneet. Tiedän ihmisen, joka pitää toisten käyttämiä alusvaatteita niin kamalina, ettei voi koskea niihin.
Kenties voimakkain aikuisiän kuvotuksentunteeni syntyi eräästä kauhuelokuvasta. Elokuvan nimestä, juonesta ja ohjaajasta minulla ei ole enää käsitystä, mutta siinä muuan mies oli siepattu ja sidottu sänkyyn kiinni. Hänen suuhunsa oli kiinnitetty muoviletku, jota pitkin kiduttajamurhaaja pakkosyötti miehelle rasvaa. Mies paisui ja paisui. Kai hän räjähti lopulta, vaikka luulen, että se tapahtui vain minun mielikuvituksessani: vatsalaukku repesi ja härskiintynyt rasva, revenneen mahalaukun kappaleet, ihosuikaleet, suolenpätkät ja uloste lentelivät pitkin seiniä.
Rasvan syöminen inhotti minua jo lapsena, ennen syömishäiriöaikoja. En olisi halunnut leivälleni voita, mutta koska sitä oli pakko panna, kaavin siitä pois kaiken, minkä veitsellä sai. Kun voi oli jääkaapissa ilman suojakupua, siihen tarttui hajuja ja makuja muista ruoista. Kaikkein kamalinta oli kesävoi. Se maistui jo lähtökohtaisesti erilaiselta kuin muitten vuodenaikojen voit. Ilmeisesti lehmien ulkokirmailu toi voihin makuvivahteen, joka ällötti minua. Mikäli söisin vielä voita, en taatusti erottaisi enää kesävoita talvivoista. En syö. En syö margariiniakaan. Juustoa syön, mutta jos sitä on leivällä liikaa, muistan miehen, joka pakotettiin nielemään rasvaa.
Vuosia sitten meidän talossamme oli tuholaisongelma. Meilläkin oli pieniä ruskeita lentelijöitä, keittiökoisia, joiden toukat möyrivät jauhoissa, mysleissä ja kaikissa suojaaattomissa kuivakaappitavaroissa. Se ei vielä inhottanut minua kovin paljon, mutta sitten toukat alkoivat kiipeillä koteloitumista varten keittiön kattoon ja seinänrakoihin. Joka aamu, kun kävelin keittiöön kahvia laittamaan, katossa oli kymmenkunta paksua toukkaa. Nousin pöydälle ja litistelin toukat peukalollani. Pidin talouspaperipalaa toukan ja peukaloni välissä. Aivan jokaiseen toukkaan en ylettynyt, ja minua inhotti mahdollisuus, että ne putoaisivat minun kahvikuppiini.
Myöhemmin taloon tilattiin tuholaismyrkytys. Myrkytysyrityksen ihminen soitti tänne sopiakseen ajasta. Paljastui, että hän oli entisen oppilaani äiti. Oppilas oli jo aikuinen, menestyvä NHL-tähti. Silti minua nolotti merkillisen paljon se, että hänen äitinsä pääsi selvyyteen minun taloni tuholaisongelmasta.
Katsoin sunnuntaina Klaus Härön elokuvan Rakkaani merikapteeni. Siinä entisen merikapteenin aikuinen tytär Grace palkkaa isälleen kodinhoitajaksi Annien. Howard, merikapteeni, ei ole tästä mielissään. Annie ei ole itsekään nuori enää. Hän aloittaa työt tarmokkaasti, siivoaa, tuo kukkia ja jutustelee, mutta Howard ei suostu kontaktiin. Seuraa kohtaus, joka säväytti minua.
Annie on laittanut ruokaa Howardille. Hän on selvästi vähän ylpeä aikaansaannoksestaan. Ruoka on lautasella, Howard pöydän ääressä. Annie seisoo esiliina päällään tiskipöydän ääressä, vilkuilee lautasen suuntaan ja sanoo: "Katsotaan, läpäiseekö tuo testin." Sitten hän alkaa kuivailla kuppeja, jotta olisi hyvä tekosyy jäädä siihen tarkkailemaan, mitä mieltä Howard on ruoasta. Howard ottaa haarukan ja veitsen käteensä, leikkaa palan lihaa. Hän kysyy Annieltä, paljonko Grace maksaa tälle. Annie näyttää hämmentyneeltä ja vastaa, että neljäsataa kuussa. Howard ilmoittaa maksavansa viisisataa, jos Annie pysyy poissa, ja laskee aseensa pöydälle.
Ja sitten minä tiedän ele eleeltä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Annien ruumis jähmettyy. Hän katsoo Howardia. Hänen suupielessään käy pieni nykäisy. Hän kuivaa loppuun kupin, joka on hänen kädessään, laskee sen tiskipöydälle, katsoo Howardia, riisuu esiliinansa. Sitten hän kävelee pois, suoraan ulko-ovesta ulos. Ovi jää auki.
En aivan jäljitä, miksi tiedän Annien tunteen. Tuskin minulle aivan noin on käynyt koskaan. Mutta tiedän tuon yhdistelmän loukkaantumista, jäätävää raivoa ja ylpeyttä. Riisuisin esiliinan juuri samoin elein. Ehkä siinä ei ole mitään persoonallista vaan se on yleisinhimillinen toimintamalli. Silti tuo kohta elokuvassa oli minulle tutuin.
Kuten elokuvan markkinointikuvasta voi aavistaa, suhde ei jää poiskävelyyn. Seuraa kukkia, rakkautta, kuolemaa, merta, syyllisyyttä, sitä tavanomaista. Niistä minulla ei ole sanottavaa. Vanhukset ovat alkaneet kiinnostaa minua elokuvissa enemmän kuin nuoret.
Sitä olen kyllä miettinyt, ostavatko todellisen elämän miehet naisilleen kukkia lepyttelytarkoituksessa vai onko se elokuvatemppu, jota on alettu pitää yleisenä toimintatapana. Kukilla lepyttely on järjetöntä, tyylitöntä ja sotii kaikkea metaforaymmärrystäni vastaan. Kuka haluaa gerberan, jos on vihainen? Mikä sen viesti on? "Olet kaunis, joten älä enää murjota"? Vai kuuluuko lepytyskukkaa nuuhkailla ja antaa haihtuvien orgaanisten yhdisteiden saavuttaa nenän hajureseptorit? Hermoimpulssi etenee aivoihin ja stressi hälvenee. Jos minulle toisi kukkia, kun olen raivoissani, raivoni vain enenisi.
Puiston laidalla seisoi nuori mies kukkapuska kädessään. Selvästi hän odotti jotakuta ja oli jännittynyt. Varhaistreffit, arvaan. Voihan olla, että miehellä oli varma kukkamaku ja hän oli löytänyt kukkakaupasta välittömästi mieleisensä. Luultavasti hän kuitenkin oli astunut kauppaan vähän nolona ja pyytänyt kauppiasta suosittelemaan kukkayhdistelmää. Kauppias oli esitellyt eräitä vaihtoehtoja, mutta kun hän oli maininnut hinnan, mies oli päättänyt ottaa sittenkin viimeisen tunnin edullisen poistokimpun. Kauppias oli hymähtänyt, käärinyt kimpun sellofaaniin ja kysynyt, kuinka kauan se olisi paketissa. Mies ei ollut osannut vastata, ja lopulta myyjä oli joutunut päättämään, pannaanko sellofaanin päälle päällyspaperia, niin kuin hän oli joutunut päättämään senkin, lisätäänkö kimppuun vielä toinen oksa vihreää harsokasvia.
Mutta mies seisoo puistonkulmassa kimppu kädessään. Ei, hän ei vilkaise kelloa, sillä se viestisi epävarmuutta. Hän yrittää näyttää luontevalta, vaikka yksikään mies ei näytä luontevalta, kun seisoo paikallaan ja pitelee kukkia. Jos olisi luontevia sanoja, hän sanoisi ne, kun orastavien tunteiden kohde saapuu. Ei ole luontevia sanoja. Ei ole mitään, millä hän selittäisi, miksi on tuonut kukkia, joita toinen joutuu kantamaan koko illan mukanaan, kukkia, joita kumpikaan ei ole itse valinnut. Mies vain sanoi kauppiaalle, että jotain niin kuin punaista, jos on.
Se oli kukankastelureissu syksyllä 1996. Olin vanhempieni asunnossa. Ehkä siellä oli kahvia ja minun kodissani ei tai tahdoin käydä saunassa. Joka tapauksessa jäin yöksi. Illalla Z tuli sinne myös. Hän oli vauhdikkaalla tuulella ja luki minulle ääneen runoja äidin Parnasso-sarjan kirjoista. Välillä Z lauloi Hectorin Vääriä naamoja: "Aika paha juttu hei, sanoi herra, jota hirtettiin." Minä olisin halunnut nukkua. Saatoin vähän nukkuakin. Aamulla minulle nimittäin paljastui, että Z oli tehnyt mustekynällään merkintöjä Parnasso-kirjojen marginaaleihin. Se tuntui pyhäinhäväistykseltä. Merkinnät olivat sellaisia, jollaisia nyt paljon lukevat runoilijat tekevät, mutta silti: äidin siistit kirjat, ne, joita minä olin pienenä rakastanut ja joita äiti edelleen säilytti alkuperäisessä pahvikotelossa. Tutkin vahinkojen suuruutta. Merkintöjä oli kahdessa kirjassa. Työnsin kirjat takaisin pahvikoteloon omille paikoilleen. Ajattelin, että ei äiti lue niitä kuitenkaan ennen kuolemaansa ja minä ne luultavasti perin.
En ole vieläkään kertonut äidille asiasta.
Arvokkain taide täällä on Susanne Gottbergin maalaus. O osti sen vuosia sitten, haki itse ja kantoi kainalossaan kohtalaisen suurikokoisen teoksen. Maalauksessa on pelkkää mustaa, sen eri sävyjä. On musta talo ja sen sisällä pienempi musta talo. Maalauksen hintaa en muista, mutta O:n tuloihin nähden se oli valtava investointi. Musta talo pääsi silloisen olohuoneemme seinälle vuodesängyn yläpuolelle.
Kerran Elo leikki Pilailupuodista ostamallaan tekoverellä olohuoneessa. Verta ruiskahti Gottbergin maalaukselle. Se ei irronnut taulun maalipintaa vahingoittamatta, joten katsoin parhaaksi jättää veren paikalleen. Elo oli häpeissään. Minä surin sitä, miten paljon O saattaisi surra. Mutta ei. O katsoi mustaa taloa, jonka pinnalla oli tekoveren roiskeita ja sanoi, että oikeastaan se näyttää paljon paremmalta noin. En ole varma, sanoiko hän niin vain Elon tähden, mutta pian olimme kaikki samaa mieltä. Tekoveri oli juuri se, mitä Gottbergin talo kaipasi. Nykyään taulu on minun sänkyäni vastapäätä.
Kun Elo vielä oli vaunuvauva ja Aina jo käveli, kävimme Tukholmassa Moderna Museetissa. Minä kannoin museossa Eloa rintarepussa. Aina kipitteli omin jaloin. Vaikka Aina oli pieni, hän oli käynyt toista kymmentä kertaa taidemuseoissa. Hän tiesi, miten niissä käyttäydytään, ja hän oli hyvin kuuliainen lapsi. Minulla ei tullut mieleenkään, että hän erehtyisi koskemaan jotakin teosta. Hän oli istunut teatterissakin yksivuotiaana häiritsemättä ketään. Luotin hänen taidekäyttäytymiseensä täysin. Jossakin Moderna Museetin huoneessa oli teos, jota Aina halusi katsoa pitkään. Minä jo siirryin seuraavaan tilaan, sillä rintareppu painoi. Sanoin Ainalle, että hän voisi jäädä hetkeksi ja tulla perässä.
Muutaman minuutin kuluttua museovahti ilmestyi luokseni Aina mukanaan. Hän ilmoitti, että pientä lasta ei saa jättää yksin taiteen luokse. Ei Aina ollut tuhonnut mitään, mutta hänhän voisi tehdä jotakin, sanoi museovahti. Olin häpeissäni. Sopertelin museovahdille, että niin, kyllä, ymmärrän periaatteen, mutta kun minun lapseni... Mitä enemmän puhuin, sitä idioottimaisemmalta oma puheeni kuulosti. Tunsin olevani välinpitämätön äiti, joka oli hylännyt lapsensa taidemuseoon. Suljin suuni ja otin Ainaa kädestä. Hän näytti säikähtäneeltä. Hänellä oli oranssi liivihame. Haalari puettiin liivihameen päälle, koska oli talvi. Halusimme molemmat nopeasti pois sieltä.
Ei minulla ole vatsaongelmia, mutta ostin Citymarketista pussin kuivattuja luumuja. Varmaan se johtui äkillisestä hermojärjestelmähäiriöstä, sillä viimeksi olen syönyt kuivattuja luumuja lapsena. Ne vähän ällöttivät minua silloin, koska sormet tahmaantuivat. Äiti syötti niitä Siskolle ja minulle tämän tästä. Oli tärkeää, että suoli toimi säännöllisesti.
Kesällä 1995 matkustin Budapestiin Lean ja Neean kanssa. Asuimme viikon vanhahkon unkarilaismiehen pienessä asunnossa. Hän asui itse naapurissa ja kävi välillä kyselemässä, oliko meillä kaikki hyvin. Katselimme kauppahallissa paprikalettejä ja -seppeleitä ja kävimme kylpylän inhalaatiohuoneessa, vaikka en muistakaan, mitä siellä tapahtui. Katukaivojen kannet oli koristeltu toisin kuin Suomessa, ja niitä pysähdyin katsomaan usein. Ostimme hetken mielijohteesta liput Rolling Stonesin stadionkeikalle. Maistoin pálinkaa ja ostin sitä pienen pullon mukaani, mitä voi pitää yllättävänä, koska en oikeastaan juo enkä juonut nuorenakaan. Pálinkapulloni kuitenkin join yksin kotona sinä syksynä. Lorautin pálinkat kahvin joukkoon ja tunsin onnellistavaa lämpöä rintakehässäni. Ajattelin, että minusta tulisi nopeasti alkoholisti.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että se oli viimeinen matka, jonka tein nuoruuteni ystävien kanssa. Me emme olleet enää kovin tiiviisti tekemisissä keskenämme, ja yhteisyydessä oli Budapestissa hakemista. Toistemme murheista tiesimme kovin vähän. Meissä oli jo tausta-aavistus, mitä oli aikuisuus, ja silti pyrimme löytämään sen, miten olimme yhdessä teineinä. Minä olin meistä ainoa, joka ei seurustellut. Lea ja Neea lähettelivät rakkailleen hassuja kortteja ja etsivät kaupoista paprikakalsareita. Koska he nukkuivat aamulla pitkään, minä pujahdin ovea kolauttamatta ulos ja join kahvini yksin lähikahvilassa.
Selkeimmin muistan matkasta ummetuksen. Se kesti koko viikon. Vatsani ei vain suostunut toimimaan, ja päivä päivältä oloni muuttui yhä tukalammaksi. En syönyt luumuja. Pidin käsiäni kuuman veden alla pitkään ja painelin niillä kivikovaa mahaani niin hellästi kuin itse voi. Ei se auttanut. Vasta Helsinki-Vantaan lentoasemalla tunsin, että kohta helpottaa. Ehdin sentään kotiin asti.
David Grossmanin Sydämen kieliopissa on murrosikäinen Aaron, joka ei saa ulostettua. Hän kerää sisäänsä kaiken, mitä näkee, kuulee ja pelkää, ja se kaikki kasvaa hänessä ja tukkii suolen ja nousee ylöspäin, kohti aivoja. Pitäisikin lainata Sydämen kielioppi uudestaan kirjastosta. En enää saa mieleeni, miten on kuvattu Aaronin ummetus tai oikeastaan hänen oma kuvitelmansa siitä, miten uloste täyttää koko ruumiin. Luin sitä Muusan laiturilla eräänä kesänä. Aina ja Elo hyppelivät laiturilta järveen ja söivät rantaeväitä viltin päällä. Minä referoin heille päivittäin, miten Aaronin elämä eteni. Sitä kesti monta päivää, sillä kirja oli paksu. Sen romaanin jälkeen rakastin Grossmania.
Tiedän miehen, jolla oli kuivalihakalenteri. Toisilla oli partiolaisten kuvakalentereita, suklaakalentereita, teekalentereita ja jäätelökalentereita, mutta tämä mies sai joulukuun luukuistaan kuivalihaa, joka luukusta eri makua. Mies iloitsi, sillä kalenterissa oli myös sellaisia lihamakuja, joita ei myyty missään muualla. En ole tavannut häntä koskaan, mutta minulla on selkeä mielikuva, miltä hän näyttää avatessaan päivän luukkua. Sieltä paljastuu klöntti kuivalihaa, ja mies kiskoo sitä ulos ahtaasta luukusta.
Tiedän toisenkin miehen. Hän karjuu iltaisin vessassa yksinään. Nykyään hän karjuu työpaikallaankin, ja silloin on vähän arpapeliä, osuuko asiakkaita kuulemaan. Karjuminen on nimittäin tahatonta. Joskus hänen raajansa ja kasvolihaksensa nykivät, eikä hän voi sillekään mitään. Sukulaiset pyytävät menemään terapiaan tai edes puhumaan jollekulle, että tuska hellittäisi. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mistä puhuisi?
Luen ohjeesta, miten tehdään helppoa perunarieskaa. Olisi perunamuusia, mutten jaksa lämmittää sitä enkä ehkä syödäkään. Tarvittaisiin munia, joita ei jääkaapissa taida olla. Jauhoistakaan en ole varma. En tee perunarieskoja tänään. Hyvä on ajatella, että teen niitä huomenna ja ihana tuoreen leivän tuoksu täyttää asunnon ja minä höylään kuuman rieskan päälle juustoa ja kahvi tippuu ja ikkunasta näkyy miltei kauniita talven puita ja kaukana liikkuva yksinäinen hahmo eurooppalaisesta taide-elokuvasta.
Tänään minua kehotettiin menemään Intiaan heiluttamaan perseenreikää. Visuaalinen mielikuva tästä jäi häiritsemään pitkäksi aikaa. Minä kävelen Intian suurkaupungin kuumaa katua, pöly nousee, pyhät lehmät löntystelevät, autot tööttäävät, sarit ovat värikkäitä, slummilapset juoksevat ja kiljahtelevat kielellä, jota en tunne, jalattomat kerjäläiset ojentavat kättään, jumalilla on sininen iho ja lukemattomia raajoja, ja siellä minä tämän kaiken keskellä heilutan perseenreikää.
Seksuaalista halua on nyt kahta eri tyyppiä, mutten tiedä, kumpaa minulla on, koska en klikkaa auki sitä, mitään, ketään, en tänään, sillä olen sillä lailla vähän vihainen, että tekee mieli viillellä suojamuovikalvoja, vaikken keksi kohdetta enkä löydä kalvoja, joita en sitä paitsi kuitenkaan viiltelisi, missään tapauksessa, en ole sellainen ihminen, joten istun tässä ja naputan konettta, niin kuin se mitään auttaisi.
Voisin vähän vittuilla ChatGPT:lle. Eilen kysyin siltä, mitä kaikkea ei voi väistää. Vastauksessaan se kertoi, että "jokainen meistä" kohtaa kuoleman ennemmin tai myöhemmin. Kerroin sille me-pronominin tarkoittavan sitä, että puhuja on itse mukana. ChatGPT myönsi puhuvansa inhimillisestä näkökulmasta, koska keskustelujemme perimmäinen tarkoitus on olla ymmärrettäviä ja yhteydessä minun kokemuksiini. Sanoin sitä falskiksi. Se kiitti minua suorasta palautteesta. Ilta kului. Söin viinirypäleitä ja vanhenin.
Nainen
Minä se sitten olen hyvä synnyttämään. Niin kertoi kätilö, kun olin synnyttämässä esikoistani. Harrastinko joogaa, hän tahtoi tietää, kun osasin rentoutua niin hyvin supistustuskien välissä. Tuskien välissä pitää osata levätä, hän sanoi. Tieto ei yllättänyt minua siinä vaiheessa elämää.
(Mun miehet käyttää käsitteitä, joita mä en ymmärrä, ja mä luen niiden outoja runoja enkä ymmärrä, mutta se ei haittaa, sillä mulla on niin kiva luusto ja sitä paitsi tulee parhaat tulkinnat, kun ei ymmärrä mitään ja silti pitää sanoa jotain ja tarttua kiinni sanoista, joissa on ainakin aikamuotoja ja sijamuotoja ja liitepartikkeleita. Jos ymmärtää liian hyvin, ei tartte sanoa mitään, seisoa vain jossain aukiolla ja myhäillä, eikä kukaan halua semmoista naista. Mä oon kaikkinaaras niitten kaikkien runoista, mä seison aalloissa helmat märkinä ja kattelen kauas ja kaipaan ja viljelen viljat ja kudon lapaset sillä aikaa, kun ne sotii, ja niillä on rintataskussa mun kultainen kihara ja syntinen kenkä, ja mä istutan pieniä puita ja kukkasia ja mun sormet on mullassa, sillä nainen on lehmä ja elämä. Niillä on kauheita eksistentiaalisia tuskia ja ne on yksin avaruudessa, josta mä en tiedä mitään, kun mä vaan shoppaan ja teen lettejä ja oon tosi lämmin. Mut ne ei osaa asua yksin. Ne väittelee toistensa kanssa historiasta ja kirjallisuudesta ja filosofiasta, ja ettei puhe loppuis, on vielä tää metataso ja kauhean monta nimeä ja ne sanoo toisilleen: Sun kannattais perehtyä Heideggeriin. Mulle annetaan Nyt-liite, kun siellä on värikuvia. Itsenäisyys on vain yksinäisyyden sietämistä, ja niillä on aina toisensa kertomassa, miltä tänään pitäisi näyttää, kuka kuoli jo ja kuka saa kohta turpaan. On mullakin pylly, joka ehkä repsahtaa, ja rintoihin tulee syöpiä. Mä nousen pöydän päälle ja sanon, että hei kato onks nää korvikset hyvät ja näkyyks alkkarit, jos mä kumarrun pikkujouluissa, ja ne kysyy, pitääkö näkyä vai ei. Ja mä: Niin.)
Susanna Alakosken Tyttärentyttäressä kuoleva nainen ei halua hautakiveen sukunimeään. Se nimittäin paljastaisi, että hän on suomalainen, ja kun ollaan Ruotsissa, hautaa ehkä hoidettaisiin huonommin sen tähden. On Varjolassa toki sekin, että se on mieheltä tullut, kun eletään vuosikymmenten takaisessa maailmassa.
Parikymppisenä olisin saattanut inhota Alakosken romaanitrilogiaa. Se on niin korosteisesti tarina siitä, mitä on olla nainen. En nuorena uskonut, että naisena oleminen on elämän katto ja seinät ja että naistarinat ovat lähtökohtaisesti toisenlaisia kuin miestarinat tai sukupuolettomat ihmistarinat. Vaikka olisi akateeminen pinko, herkästi kuvittelee, että gender on rakennelma, jonka kohtalaisella pudistelulla ja kitkemisellä saa itsestään pois. Ainakin minä kuvittelin.
Enää en vastusta niin ponnekkaasti ajatusta siitä, että minun elämässäni on ollut jotakin samaa kuin lukemattomien naisten elämässä. En pidä ajatuksesta enkä kannata persoonan ja elämän hahmottamista sukupuolikertomuksena. Silti en kiistä, ettei suuri naisnarratiivi pyyhkäisisi minunkin ylitseni. Ja Alakoskesta pidän, hetkin varautuneesti, mutta pidän.
Eilen chattasin Elon kanssa IG:n DM:ssä. Jo kun käyttää tällaisia kirjainlyhenteitä, voi kuvitella olevansa ihminen ajan hermolla. Viestiväline vie. Keskustelumme lopuksi lähetin Elolle suuren punaisen sydämen, jonka perään Elo klikkasi pienen tykkäyssydämen ja repliikkinä suuren varsinaisvastaussydämen, jonka perään minä klikkasin pienen tykkäyskuittaussydämen. Tunsin olevani äiti, nainen ja postmodernia postmodernimpi emojikommunikoija, jolle joka sana on niin ironinen, että pitää käyttää kuvia, jotka ovat vielä ironisempia. Koska hampaita pestessäni mietin autenttisuuden ja representaation suhdetta, olin mitä ilmeisimmin myös älykkö tai ainakin joku, joka on istunut sivistyssanojen peruskurssilla.
Joskus testaan koulun rappusissa. Pidän kaiteesta kiinni ja alan laskeutua portaita. Päätän, että en väistä, jos joku tulee vastaan. Monet pojiksi olettamani oppilaat eivät väistä. Minä väistän. Väistän siitä huolimatta, että olen päättänyt edetä ottamatta sivuaskelia. Eivät kaikki tytönnimisetkään väistä, mutta he väistävät paljon useammin. Missä vaiheessa elämää nämä väistöliikkeet ja väistämättömyydet oppii? Luulin olevani sukupolvea, joka jo osaa keskeyttää miehen puheen.
#Metoo, sanoo nykynainen. Siskous eli maailmanlaajuinen naisverkosto on minulle edelleen vieras. Kun olin teini, äiti sanoi, että naisen pitää olla vähän huorahtava mutta ei liikaa. En ymmärtänyt sitä rajalinjaa enkä ymmärrä vieläkään. Olen sillä lailla vanhanaikainen, että puhun minästä enkä identiteetistä. Ne, joilla on minä, kuvittelevat sen olevan jossain ja sitä etsiessään huitovat tyhjää kuin pyydystäisivät hyttystä pimeässä. Minua nuoremmilla on pikemmin identiteetti. Se on projekti. Avataan IG-tili ja kootaan itseä paloista, jotka miellyttävät. Rakennetaan omasta olemassaolosta kertomus ja samalla julistetaan yleisölle, että tässä olen, näin minä performoin. Julkisuus on osa esitystä.
Intiankadulla muistin nokikolarit, joita näki toisinaan 70-luvun Käpylässä. Aika harvinaista se kyllä oli, joten saattoi miltei uskoa onneen, jota nokikolarin näkemisestä seurasi. Tyyne-täti oli sanonut, että nokikolarin takista pitäisi ottaa nappi. Se vasta tiesikin onnea.
Ala-asteella laulettiin pienestä nokipojasta, joka uuninpiippuun katoaa. Luultavasti musiikinopettaja ei ajatellut lapsityövoiman karmaisevaa historiaa, kun pani meidät rallattamaan sitä. Osa reaalimaailman nokipojista juuttui hormiin ja kuoli sinne. Kuusivuotiaat nokipojat olivat parhaimmillaan. Heillä kai oli jo riittävästi voimia päästä piipusta pois. Isommat jumittuivat helpommin. Pienemmät olivat liian heikkoja ponnistelemaan ulos.
Nokipoikaa enemmän pidin Chim-chim-chereestä. Siinä nuohoojalla on sentään naurava suu, vaikka hän onkin suttuinen eikä häntä arvosteta. Melodia ei ole iloinen, ja minä olin lapsena melankolisten laulujen ystävä. Elokuvan Maija Poppasesta näin vasta aikuisena. Ehkä sitä ei ollut elokuvateatterissa tarjolla, kun olin lapsi. Varmasti olisin halunnut nähdä Julie Andrewsin, joka oli ihanista ihanin, kunnes jossakin lehdessä oli hirmuinen otsikko: "Julie Andrews paljasti tissinsä!" Siihen loppui lapsuuteni.
Mutta Maija Poppasessa petyin kohtaukseen, jossa laulettiin Chim-chim-cheree. Vaikka en edes muista, mitä kohtauksessa tapahtuu ja miksi petyin, muistan pettymyksen. Ehkä siinä stepattiin liikaa tai oltiin turhan hilpeitä tai Dick Van Dyke ei suudellutkaan Julie Andrewsia. En minä nyt kansanmurhia ja kaikennielaisevaa lohduttomuutta olisi vaatinut, jonkinlaista kevytsurua vain, melodiaan sopivaa.
Youtubesta katselin taannoin videota, johon oli kuvattu amerikkalaisia kodittomia ja taustamusiikkina oli Chim-chim-cheree. Videossa oli linkki keräykseen asunnottomien hyväksi. Jollekulle se olisi varmaan sosiaalipornoa ja toiselle kasvojen antamista ihmisille, joita ei ole. Minä ajattelin vain, että Chim-chim-cheree sopi siihen filmiin paremmin kuin Maija Poppaseen. Toisenlaista nokikolarionnea.
Käpylään kaukolämpö tuli tietääkseni jo 50-luvulla. Sikäli vähän ihmettelen, miksi nuohoojia kuitenkin näkyi vielä minun lapsuudessani. Tarun kotona oli kyllä takka, vaikka ei sitä koskaan poltettu. Meillä oli takka ja pönttöuunit vain maalla, mutta silloin oltiin jo 80-luvun puolella. Nuohooja ei noin vain pöllähtänyt yllätyksenä pihaan vaan aina piti soittaa ja pyytää hyvissä ajoin, että joku olisi mökillä paikalla. Aina hän ei sittenkään tullut.
Katsoin dokumentin Pepe Willbergistä. Olin varmaan äänettömässä sunnuntai-Käpylässä päiväunet nukuttuani otollisessa mielentilassa, sillä se liikutti minua. Nuori Danny pomppi, hymyili ja lietsoi tyttöyleisöä, mutta Pepe inhosi sitä hetkeä, kun piti kävellä lavalle. Mikrofonille oli matkaa ainakin viisi metriä, ja kaikki katsoivat. Ujous ei ole artistille myyntivaltti, olipa ääni millainen tahansa.
70-luvun Pepestä muistan vain lammastukan. Hän oli minulle se, joka lauloi tylsiä lauluja Syksyn sävelessä eikä koskaan hymyillyt eikä voittanut. Ja Pepe joutui mukaan Armin ja Dannyn kiertueelle. Hänen piti pukeutua valkoiseen napaan asti avoimeen hilepaitaan ja laulaa Seija Paakkolan kanssa, että on hyvä olla näin, lähekkäin. Isän mielestä Pepestä olisi tullut kansainvälinen tähti, jos vain luonne ja naama olisivat olleet toisenlaiset.
Aarne Kinnunen paljasti muistelmissaan, että olisi luentosalissa mielellään ollut selin yleisöön. Siksi hän kääntyi kirjoittamaan taululle. Ehkä hän on nuorempana ujompi kuin minun opiskeluvuosinani, koska en muista hänen kirjoittaneen taululle juuri mitään. Muistan kyllä hänen terävän käsialansa. Hän kirjoitti huomauksia myös esseitteni marginaaleihin. Estetiikan massaluentojen pitäjänä hän ei ollut erityisen säkenöivä pedagogi. En minä fuksina ymmärtänyt, että siinä on ujo ihminen, joka inhoaa puhumista kaikkien edessä. Yritin vain korvakuulolta kirjoittaa konsepteihini intentioharhat ja Monroe C. Beardsleyn ja kaikki viisaudet ja vaikeat nimet. En koskaan istunut takana. Yleensä menin istumaan ensimmäiseen riviin, keskelle, nostin jalat risti-istuntaan ja tuijotin luennoijaa intensiivisesti. Kinnuselta en olisi uskaltanut kysyä mitään luennolla. Vierustoverien kanssa en tehnyt tuttavuutta.
Praktikumeissa Kinnunen oli toisenlainen. Hän oli älykäs, nopea, reagoiva, hauska, terävä, joillekuille aika ilkeäkin. Minusta hän piti, vaikka kirjallinen sivistykseni oli ohut. Kun hain opintokirjaani merkintää, hän ehdotti sinunkauppoja. Se oli sekä imartelevaa että hermostuttavaa.
Minä vihasin sitä, että opintokirjaan piti henkilökohtaisesti hakea merkintä opettajalta. Opettaja oli yksin työhuoneessaan, ja sinne piti mennä. Piti koputtaa oveen, vaikka sydän pamppaili, piti seisoa opettajan työpöydän vieressä ja kiittää, kun tämä kirjoitti nimensä. Kerran Auli Viikari tuli samaan hissiin minun kanssani ja kysyi, mitä mieltä minä olin ollut hänen luennostaan. Hän oli melko lennokas luennoija. Minulla oli toisinaan vaikeuksia pysyä hänen ajatusvirtansa mukana. En minä sitä sentään hississä sanonut. Olin kauhuissani.
Tein äsken kaksi hupaisaa ujoustestiä. Toisessa kysyttiin, mitä teen, jos hyppään pituutta, hyppy epäonnistuu ja kaikki nauravat. Alanko itkeä ja juoksen pois tilanteesta? Valitsin jonkin muun vaihtoehdon, ja tuloksena oli, että en ole ujo. Luullakseni en ole koskaan pelännyt yleisön nauravan minulle. En merkittävästi jännitä esiintymistä enkä uusia monimutkaisia sosiaalisia tilanteita, joissa on paljon ihmisiä. Luotan kykyyni olla vieraitten ihmisten kanssa.
Jos olen ujo, olen sitä, kun ollaan kahden kesken. En ala änkyttää eivätkä käteni tärise, mutta kun joku katsoo minua pitkään silmiin, hämmennyn. Se saattaa johtua iästä. Nuorena kaikki oli yksinkertaista: jos mies katsoi, hän kohta jo koskikin, ja sen jälkeen kaikki meni niin kuin se aina meni. Tässä iässä sellaista ei juuri tapahdu. Intiimiys ilman fyysistä kontaktia on musta kuilu. En osaa sellaista peliä. Kirjoittaen osaan, ja ruumiini luultavasti vielä muistaisi, miten toimia, miten ihmiset yleensä toimivat, kun joku lähestyy. Ilman tekstiä ja ruumista olen vieraalla maalla.
Banaaneja ostettiin aina kahdeksan. Jokaiselle oli kaksi. Isä ei oikeastaan pitänyt banaaneista, mutta hänellekin ne ostettiin. Kai hän söi ne. Jäätelö oli lähes poikkeuksetta Valion vaniljaa, litran pakkaus. Se nostettiin sulamaan tiskipöydälle ja jaettiin voiveitsellä neljään yhtä suureen osaan. Kunkin osuus nostettiin Nuutajärven lasiseen Pioni-kulhoon. Ne olivat aika kalliita, mutta äiti oli ostanut niitä vähitellen. Vaniljajäätelön kanssa oli yleensä vadelmahilloa. Äiti ei kysynyt, kuka halusi hilloa, vaan annosteli suoraan jäätelön päälle, kaikille saman määrän. Erikoisjuhlapäivinä äiti sulatti taloussuklaata kastikkeeksi ja vatkasi kermavaahtoa. Kermavaahdon päälle hän kaatoi nonparelleja muoviputkilosta. Joskus minä suoritin koristelun.
Siskon kanssa jaoimme karkit täsmällisesti. Jos karkkeja oli pariton määrä, Sisko puolitti viimeisen hampaillaan. Meillä oli samanlaiset uimapuvut, tummansiniset liivihameet, raidalliset puserot, ja Tyyne-täti ompeli meille kummallekin samanlaisen vihreän kesähameen, jossa oli brodyyri helmassa. En koskaan kysynyt, pitikö Sisko hameesta. Minusta se vihreän sävy oli ruma, mutta en minä sitä sanonut kenellekään. Molemmat käytimme niitä hameita.
Äiti sai mummilta talvitakin. Se oli vanha takki, mummin kellarista varmaan, mutta istuva ja äidille mieleinen. Kerran meillä oli vieraita ja joku kehui äidin takkia. Minä halusin esitellä hyvää muistiani ja kysyin, eikö takki olekin se mummilta saatu. Vieraiden lähdettyä äiti sanoi, etten olisi saanut kertoa takin alkuperää. Hän olisi halunnut olla vieraiden silmissä rouva, jolla on varaa ostaa nätti takki. Häpesin.
Kun Sisko oli mennyt naimisiin Miikan kanssa, olin hiihtolomalla heidän kanssaan Miikan suvun mökillä. Mökki oli moderni ja varmasti kallis. Ulkona oli lähemmäs 30 astetta pakkasta, joten me pysyttelimme enimmäkseen sisätiloissa ja muistelimme lapsuuttamme. Miika ei juuri muistellut, ja Sisko oli varoittanut minua etukäteen, että tiettyjä puheenaiheita on syytä välttää. Miika kysyi minulta, mistä minulle ei lapsuudenkodissa opetettu mitään. Intohimosta, sanoin minä. Äiti kertoi, miten lapsia tehdään. Hän sanoi myös, että kun ihmiset rakastavat toisiaan, he voivat muutenkin rakastella. Mutta intohimo, siitä ei puhuttu mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen Miika sanoi: "Eikö ole vähän kohtuuton vaatimus, että vanhemmat puhuisivat lapsille intohimosta?"
Äiti kertoo minusta mielellään tarinaa, joka lienee vuosien myötä etääntynyt siitä, mitä todella tapahtui. Oli kuitenkin vappu. Minä olin ala-asteen alkuluokilla. Karjalatalolla oli vapun kunniaksi seisova pöytä ja me menimme sinne syömään. Pääruoista kellään ei ole enää muistikuvaa, mutta kahvin kanssa tarjoiltiin puolukkapiirakkaa. Äidin tarinan mukaan minä hain puolukkapiirakkaa seitsemän, yhdeksän tai ehkä kolmetoista kertaa. Voi olla, että tällaisista lukumääristä en olisi selvinnyt ilman oksennusta. Muistan kuitenkin ne piirakkapalat. Niissä oli kiiltävä pinta, sellaista hötkyvää hyytelöllisyyttä, jota saa aikaan liivatteella. Kun painoi lusikalla puolukkapiirakan pintaa, punainen hyytelö tytisi vähän ja lohkesi kiiltäviksi klimpeiksi. Sellaista ei ollut koskaan kotona. Ja seisovassa pöydässä ei ollut sosialismia vaan hekkumaa.
Lukiolaisena minusta tuli anorektikko. Kun kuukautiseni loppuivat, äiti kysyi, en kai vain ole raskaana. Vastasin, että teoreettisesti sekin on mahdollista mutta todennäköisyys on hyvin pieni. Äiti lopetti hetkeksi napin ompelun ja sanoi sitten: "Vai niin, sustakin on tullut jo niin aikuinen." Sen jälkeen hän sanoi, ettei minun kannata tuhlata itseäni. Lääkäri määräsi keltarauhashormoneja.
Lapsena inhosin sekä viulua että haitaria. Nyt ne kuuluvat lempisoittimiini. Vaikea sanoa, mitä minulle on tapahtunut lapsuuden jälkeen. Ehkä lapsuuden musiikkikokemukset ovat vahvasti kontekstisidonnaisia. Haitari oli tyhmä, koska Suomi-elokuvissa sitä soittivat vain vanhat koomiset ukot ja silloinkin humppaa tai polkkaa ja kaikki oli rillumarei. Sitä paitsi Riku Kantelinen rallatti päiväkodin pihalla, että Rovaniemen markkinoilla oli kerran huora – jonka riimiparina oli napanuora, epäilyttävä sekin. Viulu taas oli ikävä, koska musiikin kirjan työvihkossa luki "jousisoitinperhe" ja opettaja soitti näytteitä, joista piti erottaa, mikä jousisoitin oli kyseessä. Ja aina kuunneltiin Moldauta tai Neljän vuodenajan ärsyttäviä osia.
Viime vuosina lienen kuunnellut vähintään kaksikymmentä versiota laulusta The Windmills of Your Mind. Minulle sen lauloi alun perin sokea José Feliciano levyllä, jonka isä oli ostanut äidille, kun minua ei vielä ollut. Makasin joskus äidin ja isän sängyllä ja kuuntelin Felicianoa. Hänen äänensä oli pehmeä ja vähän surullinen, ja minä ajattelin, miten sokea koskettaisi. Levyllä oli minusta kaksi hyvää eli riittävän murheellista laulua. The Windmills of Your Mind oli toinen niistä.
Feliciano ei tosin ole laulun ensimmäinen esittäjä. Laulu sävellettiin elokuvan (The Thomas Crown Affair) tunnusmusiikiksi ja sen esitti Noel Harrison. Laulu voitti Oscarin. Ensimmäiset sanat olivat englanninkieliset. Säveltäjä oli ranskalainen Michel Legrand, mikä epäilemättä vaikutti siihen, että pian lauluun tehtiin sanat ranskaksikin. Itse Legrand lienee laulun ranskankielisen version esittäjistä tunnetuin. Olen kuunnellut Legrandin versiota paljon, mutta vieläkään en pidä siitä. Lienee kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista tuntea, että Legrand ei laula omaa sävelmäänsä oikealla tavalla. Hän on liian tunteellinen. Ranskankieliset sanat ovat erisävyiset kuin englanninkieliset, ja varmaan sekin johtaa tulkintaa. Tai sitten en pääse eroon siitä, että minä elin lapsuuden, jossa José Felicianolla oli yksinoikeus sen sävelmän suruun. Noel Harrisonilla on kiva poolopaita, mutta hänelle sovitetussa versiossa laulu etenee liian nopeasti. Hän on sillä lailla eleetön kuin minä itse olisin, mutta en pidä sitä etuna, jos päämääränä on ihmissydän.
Lapsuuteni jälkeen unohdin laulun. Se palasi minulle vasta silloin, kun Ulrika lauloi sen Tuusulassa Erikin kanssa. Siitä on kymmenisen vuotta. Ne olivat oikeastaan Maijan eläkkeellejäämisjuhlat, yönylinen tapahtuma, mutta Maija itse meni aikaisin nukkumaan. Minun huoneessani säilytettiin viinoja ja oluita, koska olin sanonut, että minulle on ihan sama, nukunko yksin vai kaksin.
Ulrikan laulun jälkeen me pitkään valvoneet istuimme nuotiolla, jota ei olisi saanut sytyttää. Ulrika istui minun vieressäni. Hän oli kesällä kiivennyt vuorelle. Se oli osa Kapua-hanketta, jolla kerättiin rahaa kehitysmaiden lapsille. Ehkä vuori oli Etelä-Amerikassa tai Nepalissa, en muista, mutta vuorelle kiipeämisestä Ulrika puhui. Hänen puheäänensä oli yhtä kirkas ja helisevä kuin hänen lauluäänensä. Erik halusi puhua siitä, miten The Windmills of Your Mind oli mennyt, häntä hävetti, että yhdessä kohtaa lähti ihan väärin. Ulrika sanoi, että ei se mitään, hyvinhän se meni. Me kolme istuimme siinä loppuun asti, kunnes puut olivat sammuneet.
Aamulla minä kävin tarkistamassa, että nuotiopaikka oli siisti. Ulrika söi aamiaisen ja heitti sitten repun selkäänsä. Hän lähti kävellen kotiin. Kysyin, onko hän varma, että osaa perille metsien läpi, kun matkakin on aika pitkä. "Onhan mulla makuupussi", Ulrika vastasi.
Parin kuukauden kuluttua selvisi, että hänellä oli maksasyöpä. Se levisi nopeasti. Ulrika ei elänyt kevätjuhlaan asti. Minä en mennyt hautajaisiin, mutta joku siellä luki, mitä minä olisin halunnut sanoa. Ulrika hymyili laulaessaan, sen minä ainakin muistin.
Varhaislapsuudessa korkein kauneusihanteeni oli Helvi Juvonen. Ihailin usein hänen kuvaansa äidin Parnasso-sarjan kirjan alkulehdeltä. Hän näytti minusta ykkösen ratikan rahastajalta ja vanhojen suomalaisten elokuvien sankarittarelta, siltä, jota loppukohtauksessa suudellaan. Äiti oli kopioinut runokirjan tyhjälle sivulle Pikarijäkälän.
Nyt kun katson Juvosen kuvaa, tavallaan ymmärrän yhä, mistä syystä pidin häntä jumalaisen kauniina. Hänellä on valtavan suuret silmät. Myöhempien Juvos-tietojeni perusteella oletan, että hän oli noina aikoina riutunut langanlaihaksi ja silmät ovat siksi niin korostuneet. Olen nähnyt sellaisiakin kuvia, joissa Juvonen on rakastettunsa Sirkka Meriluodon vierellä. Silloin hän hymyilee, eivätkä hänen poskensa ole niin kuopalla kuin Parnasso-kirjan kuvassa.
Näin aikuisviisaana osaan kuitenkin hivenen hämmästellä sitä, miksi minä, kuuliainen syvätyttö, ihailin juuri Juvosta. Keräilin kukkakimppuja. Pääsiäismunista saadut sormukset kokosin tummanpunaisella sametilla vuorattuun rasiaan ja katselin minuuttitolkulla, miten sormukset kimaltelivat seinälampun valossa. Minulla oli punaiset puuhelmet, enkä kotioloissakaan ollut ilman hametta. Minusta Sisko oli moukka, koska kulki kotona pelkissä sukkahousuissa ja puserossa. Minä pidin mekoista, joiden helmat pyörivät, ja erityisen ihania olivat pienikukkainen punajuurimekko ja kermakakkumekko, jonka helmassa oli kolme kerrosta ja hempeät värit. Tyyli-ikonini Juvonen käytti housuja ja tupakoi ketjussa. Nämä seikat eivät toki ilmenneet hänen kasvokuvastaan.
Yliopistovuosina tutustuin Juvoseen toisella tavalla. Rakastin Mirkka Rekolan runoja, ja Juvonen oli ollut Rekolalle tärkeä ihminen ja eräänlainen esikuvakin. Luin, miten Rekola näki Juvosen "Kuningas Kultatakissa" Kristus-hahmon ja tyhjyyden. Runossa on leikkipuisto ja siellä lapsi, jolla on ehkä keltainen sadetakki, tai sellaiseksi minä sen kuvittelen. Muut lapset ovat paenneet puistosta mutta tämä keltatakkinen on jäänyt keinumaan, yksin, keinulauta lentää maan ja taivaan välissä. Molemmin puolin häntä keinut ovat tyhjät, heiluvat siinä rautaisten ketjujen varassa. "Onko tämä totta ja kannattaako", kysyy runo ilman kysymysmerkkiä. Onhan siinä eksistentialismia.
Juvonen eli naisen kanssa aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. En oikeastaan osaa ajatella, millaista se oli, miten se näkyi Juvosen tai kenenkään teksteissä. Tylyä sanoa näin, mutta runonlukijana se ei kiinnostakaan minua. Minun opiskeluaikanani uuskritiikin painotukset runontulkinnassa olivat vielä vahvat. Tekstit olivat tekstejä, jotka viittasivat toisiin teksteihin. Yhteiskunta oli muualla. Eikä runouden erotiikka ole kohdetäsmällistyvää. Halu on halua, kaipaus kaipausta, suru surua, yhteistä. Viis syistä. Runous on kaunista juuri siksi.
Tahtoisin tänne runon, jota en ole aiemmin lukenut. Kirjoittaisin siitä. Kuvakin kävisi, vaikka kuvantulkitsijana olen huono. En tiedä, miksi äkkiä kaipaan runopuhetta. Ei minun toki tarvitsisi kuin kävellä olohuoneeseen ja sanoa O:lle, että anna minulle runo, jota en tunne. Heti saisin. Mutta en minä halua runoa niin. Haluan löytää sen itse.
Jollakin kauppamatkalla O kysyi, tiedänkö, miksi itketään verta. En tiennyt, mutta asia kiinnosti, koska teini-iässä erehdyin kirjoittamaan ystävilleni "itkeväni verisiä kyyneliä", mitä Lea pilkkasi, kieltämättä aiheellisesti. Veren itkeminen liittyy turkkilaisiin ratsusotilaisiin. Heillä oli tapana hakata omia kasvojaan hautajaisissa. Kun riittävästi hakkasi, verta tuli sen verran, että kyyneleetkin muuttuivat punaisiksi.
Katselen toisinaan rakkausrealitya. Voi olla, että osallistujia koulutetaan käyttämään tiettyjä ilmaisuja, kun he puhuvat tunteista tai seksistä, tai sitten he ovat itse seuranneet sarjan aiempia tuotantokausia ja omaksuneet sen kielikuvaston. Eräässä sarjassa, jossa oli mukana entinen oppilaani, puhuttiin toistuvasti "peiton heiluttamisesta". Toisessa sarjassa miltei jokainen oli "saanut siipeensä" aiemmissa suhteissaan. Kaikki tietysti halusivat ihmisen, joka on "avoin" ja "sinut itsensä kanssa". Minusta sellainen ihminen olisi kammottava.
Peiton heiluttaminen tuo minulle mieleen erinäisiä pudistelu- ja siivoustoimenpiteitä. Vaikka minulla ei olekaan ajantasaista tietoa Osmo Kontulan ja kumppaneiden seksitutkimuksista, rohkenen arvella, että Suomi ei pääsääntöisesti nai peiton alla. Siten peitto ei välttämättä juuri heilu. Siipeensä saaminen edellyttää kuvitelmaa, että olisi itse lintu, lentokone tai muu siivekäs olio. Minun on vaikea mieltää rakkauselämääni sellaiseksi, että lentelisin uljaana kotkana tai lentokoneena taivaalla ja sitten joku ampuisi alas. Voisivat nämä siipeensä saaneet toki olla hyttysiä, kärpäsiä tai lepakoitakin, mutta en usko, että moni ajattelee itseään sellaiseksi.
Sen sijaan sydämen murtumisesta olen aina pitänyt, niin kulunutta kuin se onkin. Viime yönä makasin sängyssä pitkään ja mietin, mikä minulle on tunteesta täsmällisin murtumiskuva. Murtuuko sydän niin kuin saviruukku, lasi, jalka, hammas vai Jeesuksen leipä? Savi murtuu suuriksi palasiksi, mutta se on saattanut olla astia, joka kumahtelee. Saven murtuminen voi olla myös osittaista, sellaista, että ruukusta murtuu vain kädensija ja jauhot valuvat huomaamatta kulkureitille niin kuin Tuomaan evankeliumissa.
Jos minun sydämeni murtuisi niin kuin lasi, se ei olisi mikään lattialle pudonnut juomalasi eikä vasaralla hajotettu joulukoriste. Murtuminen olisi sellaista, mitä tapahtuu laminoiduille turvalaseille. Niiden sirpaleet pysyvät paikoillaan, koska pintaa peittää PVB-kalvo. Googlasin juuri tämä asian. Oikeastaan minun ei pitäisi omia sydämen murtumisen kuvaksi mitään rakennusalan juttuja, koska en tunne niitä. Kielikuvien olisi syytä nousta konkreettisista tutuista esineistä ja asioista, niistä, joita päivittäin käsittelee. Silloin tietää, mistä puhuu. Lääkäri tietää, miten luu murtuu. Leipomoissa ja ravintoloissa leipää on murrettu niin, että ymmärretään, missä määrin sydän voi murtua siten. Minulla ei ole leipää, luita, lasia eikä savea. Minulla on vain kieltä, joka viittaa kieleen, mikä on välillä surullista.
Siltakin murtuu, mutta ei minun sydämeni ole niin dramaattinen. Murtuvasta jäästä kuuluisi oikeansuuntainen ääni. Rapautuminen voisi muistuttaa eniten sitä, miten minulle käy. Sydämeni on aavikon kivi, joka haurastuu haurastumistaan, koska yöllä on pakkasta ja päivällä hellettä. Sellainen murtuminen on kyllä vähän liian hidasta. Happosateet voisivat nopeuttaa prosessia. Tai entäpä se sinnikäs voikukka, joka etsii tiensä kallion läpi, ja kiviaines antaa periksi?
Kyllä tarvittaisiin perusteellista tutkimusta siitä, millä lailla suomalaisten sydämet oikein murtuvat, kun murtuvat. Palkattaisiin sata tai tuhat reipasta opiskelijaa kesätyöhön soittelemaan ihmisille: "Hyvää päivää, täällä kansanrunouden tutkimuskeskus. Mitä materiaalia sanoisitte sydämenne olevan, kun se murtuu?"
