Häviäjät

Octavio Ocampo

Videon taikurilla oli naamio. Hänen sorjasäärinen avustajansa, nainen, asettui seisomaan laatikkoon, ja niitä pinottiin päällekkäin. Laatikoiden ovet suljettiin. Laatikkopinoa pyöriteltiin. Taikuri työnsi laatikoiden väliin terävät teräslevyt. Laatikot nostettiin toisistaan erilleen ja sitten taas yhteen. Avattiin ovia ja näytettiin, että naisen palat olivat asettuneet väärään järjestykseen. Pinottiin laatikot toiseen järjestykseen. Avattiin ovet. Ja kas – nainen ei ollutkaan hävinnyt eikä vahingoittunut vaan hypähti laatikosta ulos ehjänä ja ruumiin palat oikeassa järjestetyksessä.

Tämän jälkeen video esitteli, kuinka temppu tehdään. Naisraukalla tuntui olevan hyvin tukalat paikat laatikossa. Hänen piti hivuttautua ahtaista salaluukuista ja kiskoa nopeasti tekojäseniä yleisön ihmeteltäväksi. Kaikki oli kiinni hänen taidoistaan. Naamiotaikuri toki veti yleisön huomion itseensä, koska hänellä oli oikeanlaiset eleet ja jännittävä naamio. Avustajalla oli kimmeltävä ja niukka taustatanssija-asu. Hänessä oleellinen näytti olevan näkösällä, joten hän ei vaikuttanut pääroolin esittäjältä. Taikurilla oli naamio. Kun kasvot häviävät, katsoja kiinnostuu ja yrittää nähdä edes häivähdyksen siitä, kuka on naamion takana. Sillä aikaa taika tapahtuu toisaalla.

Kun olin 12- tai 13-vuotias, matkustin tilausbussilla teatteriryhmäni kanssa Kajaaniin kilpailemaan. Emme me voittaneet. Teatterikilpailusta muistan hyvin vähän, mutta bussimatkoista minulla on selviä muistikuvia. Paluumatka tuntui vielä pidemmältä kuin menomatka, ja pysähdykset olivat lyhyitä. Essi sitten keksi viihdyttää väsynyttä bussiväkeä arvoituksilla. Eräänlaiset tarina-arvoitukset olivat muotia silloin. Me nuokuimme bussin penkeillä ja yritimme esittää kysymyksiä, joilla ratkeaisi, kuinka oli mahdollista, että henkilö X murhasi henkilön Z, jäi kiinni mutta ei koskaan saanut tuomiota teosta. Essi sai vastata vain "kyllä" tai "ei".

Murhatapausta paremmin muistan arvoituksen pyramidiin hirttäytyneestä. Henkilö Y roikkui hirressä korkealla pyramidin huippurakenteissa, sisäpuolella, eikä missään näkynyt tikapuita tai muita kiipeämisapuvälineitä. Tiedettiin, että kukaan muu ei ollut käynyt pyramidissa sisällä. 

Ratkaisu oli minulle pettymys. Y oli noussut korkeuksiin valtavia jääkuutioita pitkin ja kiinnittänyt hirttoköytensä kattoon jäällä seisoen. Jäät olivat sulaneet, ja lopulta lätäkkökin oli haihtunut vesihöyryksi pyramidin ilmaan. Voi olla, että arvoitus ei kertonut, millä Y oli kuljettanut jään pyramidiin, tai sitten olen unohtanut, että joku meistä kysyi, oliko pyramidin vieressä valtava kylmäkuljetusauto. Ehkä kylmäkuljetusautoa ajoi joku toinen, ja hänen oli ollut määrä lähteä, kunhan jäät oli pinottu päällekkäin.

Vien äidin huomenna katsomaan koskea. Kyllä hän sen näkee ja kuulee, miten vesi pauhaa ja räiskyy. Ostamme jäätelöt ja menemme istumaan sinne, missä vesi virtaa vähän rauhallisemmin, ja puhumme ihmisistä, joita ei enää ole. Minä kysyn äidinäidin munuaisista tai migreenistä, ja äiti muistaa, miten tämä toivoi urheilukilpailussa niitä, jotka olivat häviämässä. Sitten siirrymme ihmisiin, jotka ovat täällä vielä. Äiti kertoo Saimista, joka 87-vuotiaana alkoi nähdä harhoja: tienvierustoille nousi korkeita kirkkaankeltaisia ja vahvanoransseja kukkia, huumaavan kauniita, ja jossakin kukkien vieressä kulki punatakkisia sotilaita valvomistehtävässä, pitämässä huolta siitä, ettei yksikään kukka katoaisi.

Kivat vartalot

Anita Thevissen

Luin Tohtori Jekyllin ja Mr Hyden ensimmäisen kerran lukiolaisena. Kuvittelin herra Hyden Billy Idolin näköiseksi. En minä juuri seurannut Tuubia, Hittimittaria tai muitakaan nuorille suunnattuja musiikkiohjelmia, mutta jossain olin nähnyt videon, jossa Billy Idol istuu takki auki, rintakehä ja vatsa paljaana, soittaa kitaraa, nostaa ylähuulensa vasenta puolta ja laulaa: "I'll do anything." Se oli minusta törkeää ja merkillisellä tavalla kiihottavaa.

Toki olin lukenut Christiane F:n Huumeasema Zoon, Deborah Spungenin Nancyn ja kaikki muutkin käteen osuneet rajuiksi markkinoidut tummat huumekirjat, mutta ytimellisemmin olin kuitenkin lapsi, joka haaveili Olli Mustosesta. Olli Mustosella oli nimittäin herkkä suu ja kauniit kädet ja hän näytti eteeriseltä upotessaan musiikkiin. Siitä ei ollut kuin askel I:hin. Hän oli minun kirjeystäväni ja ensirakkauteni. Hänellä ei ollut ruumista eikä pitkään aikaan edes kasvoja. Hän oli pelkkää kieltä ja paperia, mustareunaisia surukuoria ja käsialaa, joka oli kauniimpaa kuin oman luokkani pojilla.

Olin ehkä 13-vuotias, kun Taata sanoi, että minulla on "kiva vartalo". Oli kesä ja olin hypellyt maalla uimapuvussa. Taatan arvio oli omituinen ja hämmentävä. Hän tuskin tarkoitti kommenttiaan seksuaalissävyttyneeksi, sillä hän sanoi sen ruokapöydässä. Hänellä oli flanellisia ruutupaitoja, henkselihousut ja talvella harmaat välihousut ja kesällä aurinkoihottumaa. Hän söi kiisseliä ja soitti mandoliinia. Hän oli vienyt Siskon ja minut Perhosmetsään, kun olimme pieniä, ja kertonut tarinoita venäläisestä jäätelökauppiaasta, jonka huuto kuului jo kaukaa, kun kärryt lähestyivät. En pitänyt häntä ihmisenä, joka arvioi toisten fyysisiä ominaisuuksia. Luulen Taatan oikeastaan havainneen, että näytin hänen kuolleelta vaimoltaan, vaikka hän tuskin tietoisesti ymmärsi sitä. Vartaloni ei varmasti ollut 13-vuotiaana kovinkaan "kiva" naisen vartaloksi. Olin laiha lapsi.

Mutta muistan sen kesän uimapukuni. Se oli punainen kokouimapuku. Se ei ollut enää pikkulapsimallia, vaan rintojen välissä kulki rypytysnauha. Samana kesänä mökin pihalle tuli kyy. Minä melkein astuin sen päälle. Olin heittänyt tikat taulua kohti ja menin keräämään niitä, kun kyy lähti jaloista. Se on ainoa käärme, joka mökkipihalla nähtiin. Sitä ei kuljetettu oikeaoppisesti ämpärissä kilometrien päähän ja varmistettu, että uudella elinalueella on kyille sopivaa ravintoa. Isä tappoi sen. Hänellä oli notkea keppi, jolla hän hakkasi kyyn selkärangan poikki. Minä luultavasti itkin. Isä sanoi, että metsässä ei käärmeitä saa tappaa mutta omalla pihalla saa. 

Se oli sitä aikaa, kun toisen ruumiin kommentoiminen oli yleistä eikä sellaista toimintaa osattu kyseenalaistaa. Kun äiti tapasi sisarensa, he keskustelivat siitä, kuka oli lihonut tai laihtunut ja kuinka paljon. Äiti oli tämän tästä laihdutuskuurilla ja merkitsi pieneen vihkoon, kuinka monta kaloria oli syönyt aamulla, päivällä ja illalla. Hänellä oli vaaka yöpöydän vieressä, ja joka aamu hän nousi sen päälle. Hänellä oli selkeä käsitys siitä, mikä oli hänen ihannepainonsa, ja sitä kohti hän alati pyrki.

Minun on edelleen vaikea hyväksyä sitä, että ruumis olisi asia, jota pitäisi kommentoida. En ymmärrä puhetta omasta ruumiista ja vielä vähemmän ymmärrän puhetta toisen ruumiista. Mitä enemmän ruumiista puhuu, sitä enemmän se irtoaa siitä, missä minä olen, ja muuttuu kieleksi, asenteiksi ja politiikaksi.

Nuoruuslauluilta

 

Rahasta

Kauppamatkalla minulle tarjottiin ilmaista kahvia. Olin nähnyt ennenkin kahvikärrynuoret, mutta aiemmin oli ollut olevinaan kiire enkä ollut pysähtynyt. Nyt ei ollut kiirettä. Otin tarjotun kupin vastaan ja kysyin, keitä kahvi-ihmiset oikein olivat ja mistä hyvästä sain ilmaista kahvia. Nuorten kielitaito ei riittänyt selvittämään minulle toiminnan taustaideologiaa, joten toinen kipaisi hakemaan viereisestä toimistosta iloisen suomen puhujan, joka selitti minulle yhdistyksen toimintaperiaatteen. Yhdistys ostaa kahvit ja palkkaa kesätöihin nuoria, joilla ei ole työkokemusta ja on siksi heikko työllistymismahdollisuus. Nuoret saavat palkkaa, ohikulkijat kahvia, ja kaikilla on hyvä mieli. En kehdannut kysyä rahoittajatahoja.

Jäin miettimään kahvinuorten tulevaisuutta. Hyvällä tuurilla jostakusta tulee ns. menestyjä. Hän saa opiskelupaikan korkeakoulusta, löytää työn ja yllättäen rikastuu sillä. Luultavasti heistä ei kuitenkaan tule menestyjiä. He haaveilevat influensserin urasta mutta päätyvät hoitoalalle tai pätkätöihin ja iltaisin katselevat ikkunasta takapihalle ja toivovat toisenlaista elämää.

Olen syntynyt väärälle vuosisadalle. Minun on vaikea ymmärtää työnteon ja rahapalkan kyseenalaistamatonta liittämistä toisiinsa. Historiantuntemukseni on sen verran heikkoa, etten tiedä, kuinka monta sataa vuotta minun pitäisi mennä ajassa taaksepäin, jotta ei olisi rahapalkkaa. Teollisuuden vallankumouksen aikaan raha oli epäilemättä jo säännöllisesti käytössä, keskiajalla ei varmaan vielä kovin laajalti. Joka tapauksessa rahapalkkio työstä on aika myöhäinen keksintö ihmiskunnan historiassa. Kivikautiset ihmiset ymmärsivät työskennellä yhdessä, vaikka mitään ei maksettukaan.

Väittelin kerran erään kirjailijan kanssa siitä, kirjoittaako paremman lehtikritiikin, jos siitä maksetaan hyvin. Hänestä oli täysin selvää, että juttu on parempi, jos siitä saa kunnollisen palkkion. Minusta ajatus oli outo eikä pätenyt ainakaan minuun. Emme kyenneet ymmärtämään toistemme kokemusta. Kyse ei ollut poliittisista asenteista vaan kokemuksesta. 

Raha on tietysti kätevä keino järjestää kansa luokkiin. Jos on rahaa, on mahdollisuuksia. Voi sitä vapaudeksi tai vallaksikin kutsua. Mikäli rahaa ei olisi, kätevät ja ahkerat ihmiset olisivat halutuimpia työtovereita. Laajaan laiskuuteen en usko. Ilman rahaa muodostuisi pieniä yhteisöjä. Arvostuksen kriteerit olisivat toisenlaiset kuin nykyisessä maailmassa. Itsekäs omaisuuden hamuaminen olisi häpeä.

Tämä tietysti kuulostaa kommunismilta, mutta en minä mitään keskusjohtoista hierarkkista systeemiä haluaisi. Ehkä olisin anarkokommunisti. Luultavasti sellainen ei kyllä missään ole toiminut sen paremmin kuin keskusjohtoinen kommunismikaan. Vaan samapa tuo. Kun lapsena leikimme Siskon kanssa maailmaa, me rakensimme leluille pieniä yhteisöjä. Leluissa ei ollut työttömiä. Kaikilla oli tehtävä, ja lapsilelut kävivät koulua tai leikkivät. Ei ollut presidenttilelua, ei lainsäädäntö-, toimeenpano- eikä tuomiovaltaa, ei vankiloita eikä liian surullisia leluja. Oli ruokakauppa, kemikalio, koulu, maatila ja ooppera. Huolet olivat pieniä ja ratkaistavissa yhden leikin aikana. Usein kaupungin rakentaminen oli niin hidasta ja vaivalloista, että emme jaksaneet enää leikkiä, kun kaikki oli saatu koteihinsa.

Vettä

Osallistun maailmanpolitiikkaan kuuntelemalla lauluja siltä alueelta, joka kulloinkin on hot spot. Tänään kuuntelen farsinkielistä musiikkia ja kyselen ChatGPT:ltä typeriä kysymyksiä. Iltapäivälehdestä luin, että jokainen kysymys tekoälylle kuluttaa viidestoistaosateelusikan verran vettä. Kysymykseen vastaamiseen tarvitaan valtavat määrät dataa, koneet hurisevat datakeskuksissa ja kuumenevat niin, että niiden jäähdyttämiseen kuluu vettä. Tällä vedellä nyt kuitenkin tiedän, että Marjan Farsad laulaa sinisistä kukista ja kaukaisesta kotipaikasta, jota ei enää ole. Koska Farsad on myös animaattori, hän on itse tehnyt videon lauluunsa. Hän ei asu enää Teheranissa vaan Montrealissa ja New Yorkissa. 

Kun kulutan vielä toisen viidestoistaosateelusikan jäähdytysvettä, saan tietää, että Farsad muutti Kanadaan pian sen jälkeen, kun Iranissa oli vuonna 2008 presidentinvaalit ja levottomuuksia. Tahtoisin animaatiosta pois tuon ihmishahmon. Yltiösöpöt lumihiutaleet saavat jäädä, jos ihminen poistuu.

Minulla on vähänlaisesti mielipiteitä maailmanpolitiikasta. Yritän ponnistella sen eteen, että sodankäynti ei normalisoituisi mielessäni enkä pitäisi yhtä väkivaltaa oikeampana kuin toista. Siihen auttaa musiikin kuuntelu. Musiikki palauttaa ihmiset, jotka media kadottaa. Ei ole Irania, Israelia, Palestiinaa, Venäjää, Ukrainaa eikä Yhdysvaltoja. Tai on, kun ei voi olla olematta, mutta minä en halua, että minulle on. Siksi mietin, miten Marjan Farsadin animaatio ja laulu kantavat toisiaan.  

Luen Emma Clinen novellikokoelmaa Daddy. Toistaiseksi siitä on jäänyt mieleen yksi lause: "Viime aikoina kaikki olivat tappaneet itsensä uudella tavalla - -." Hesarin mukaan Daddy on juuri sellainen lukuromaani, jota on ihana lukea kuumalla hiekkarannalla. Cline on amerikkalainen. Hän on hittikirjailija, josta en muista kuulleeni mitään.

Aamulla varhain olin Toukolassa Bokvillanin hirsihuvilassa. Siellä on kahvila, joka tarjosi arabialaista aamiaista. Tarjoiluasetelma oli huolellisesti sommiteltu, ja sen keskellä oli pieni lasikuppi kanelilla maustettua teetä. Onnellistuin, kun kahvilan omistaja tuli kertomaan minulle jokaisen pienen tarjoilukupin sisällöstä ja mikä sopii minkäkin kanssa. Juuston kanssa kannatti syödä makeaa ruusuhilloa, hunajaa ja niitä kolmatta ja neljättä, joiden nimeä en muista. Oliivit pitää tarjota kivellisinä, omistaja sanoi, sillä kivettömät oliivit merkitsisivät, että vieraat eivät ole tervetulleita. Minä en syö oliiveja, mutta nyt minä söin, koska halusin ilmaista rakastaneeni niitä ja kaikkea, koko arabialaista aamiaistani, jossa oli palestiinalaista maustettakin.

Kaiken aamua satoi. Minä kuljin märkää kaupunkia ympäriinsä keltaisessa sadetakissa, jonka selässä luki Käpylä. Minulla oli huppu päässä ja sandaalit jalassa, enkä oikeastaan tuntenut itseäni vanhaksi enkä nuoreksi ja enemmän yleiseläimeksi kuin ihmiseksi.

Musta ilmapallo

Kuva teoksesta Wonderful Balloon Ascents (1870). Piirtäjän nimi ei tiedossa.

Ruokaseuralaiseni kertoi juhlasta, jonne on menossa. Juhlassa on määrä paljastaa tulevan vauvan sukupuoli. Vanhemmat itse eivät halua tietää sitä ennen juhlaa. Terveydenhoitaja kirjoittaa vauvan sukupuolen lapulle ja taittaa sen. Sitten ostetaan musta ilmapallo. Juhlassa ilmapallo poksautetaan ja vaaleanpunaiset tai vaaleansiniset konfetit satavat lattialle. Siitä sitten tietää. En kysynyt, annetaanko terveydenhoitajan lappu ilmapallokauppialle vai kuinka sukupuolitiedotus käytännössä järjestetään.

Minusta juhla kuulosti kammottavalta. Teki mieli sanoa, että mahtaisi olla hauskaa järjestää juhla, jossa rakenneultran tulos paljastetaan ilmapallon puhkaisulla. Jos lapsella on rakennepoikkeavuuksia, konfetit ovat harmaita, muuten keltaisia. Tyydyin repimään naanleipää. Se oli kyllä herkullista. 

Ravintola näytti seuralaisestani hienolta. Minä tiesin, että 80-luvulla sen paikalla oli ollut Kelan konttori, ja yhä näin siellä palvelutiskit ja odotustuolit, viraston tunnelman. Toisella puolen katua oli entinen kouluni. Lukio ja yläaste olivat samassa rakennuksessa, sen vieressä ala-asteen kaksi rakennusta ja vielä päiväkoti. Viisitoista vuotta elämästäni kuljin Untamontietä pitkin joka aamu ja iltapäivä. Sen reitin kyllä oppi. Kouluun lähdin liian aikaisin ja kotiin palasin nopeasti, tein läksyt, tiskasin, kävin Koivujuuresta ostamassa jauhelihaa tai nostin pakastesein tiskipöydälle sulamaan tai käänsin uunin lämpiämään vähän ennen äidin työpäivän päättymistä, jotta hän saisi edellisenä iltana esivalmistamansa aterian nopeasti valmiiksi. Äidin elämä olisi kukaties ollut toisenlaista, jos hänen ilmapallostaan olisi satanut sinisiä konfetteja. Kun hänen oma äitinsä kuoli, hänen tehtäväkseen jäi murheen murtaman leski-isän sylkykupin tyhjentäminen. Mistä sitä sylkeä sitten erittyikin niin, että vessanpönttö ei riittänyt vaan tarvittiin erityinen kuppi. Eihän äidinisä edes polttanut.

Jossain väitettiin, että yksin asuvat miehet kaipaavat kumppania enemmän kuin yksin asuvat naiset. Kyselykaavakkeessa on mitä ilmeisimmin ollut sukupuoliruutu. Rastita, mikä olet, niin me teemme kaipauksestasi pylvään. Essi sanoi kerran, ettei hän tarvitse miestä, koska yöpöydän laatikossa on vibraattori. En ole tavannut ketään, joka sanoisi, ettei tarvitse ihmistä. 

Olen ihminen. En tarvitse ihmistä, koska minulla on palapelejä.

Olen ihminen. En tarvitse ihmistä, koska uskon Jumalaan.

Olen ihminen. En tarvitse ihmistä, koska en pidä ihosta.

Olen ihminen. En tarvitse ihmistä enkä tilaajapalkintoa, kiitos ja hei.

Olen ihminen. En tarvitse ihmistä, mutta marsu voisi olla kiva.

Olen ihminen. En tarvitse ihmistä, vaikka haluan sellaisen. Määrä 1 kpl.

Pimeän turistit

Covereissa on se viehättävyys, että sanojaan ei päätä itse. Pitää tulkita valmiit sanat ja se, miten alkuperäinen tulkitsija on ne tulkinnut, ja etsiä siihen sitten näkökulma. Grace Jonesin versio Libertangosta oli pelottava. Kovacsin äänessä on enemmän surua. Hän ei oikeastaan tarvitsisi mitään sanoja, pelkkä ääni riittäisi kertomaan.

B toi aikoinaan matkaltaan Suomeen pääkallon. Ilmeisesti tullia ei kiinnostanut, kannetaanko maahan kuolleiden luita. En tiedä, mistä B oli kallon saanut, mutta hän säilytti sitä kirjahyllyssään. Memento mori. Silloin hän oli vielä nuori ja vahvasti elossa ja filosofiaa syntyi vaivatta sivutolkulla aiheesta kuin aiheesta. Meidän eilinen ratikkamme kulki B:n entisen kotitalon ohi. Vierusniityt kasvoivat päivänkakkaraa, koko tienoo peittyi valkoiseen. 

Monty Pythonilla on sketsi, jossa hienostunut pöytäseurue on päivällisellä, kun Viikatemies kolkuttaa oveen. Viikatemies kutsutaan mukaan syömään, mutta hän ei ole kovin kiinnostunut. Amerikkalaiset vieraat yrittävät pitää puhetta yllä ja kyselevät kohteliaasti Viikatemiehen työstä ja onko kuoleman jälkeen elämää. Viikatemies ärtyy ja haukkuu amerikkalaiset, jotka aina vain puhuvat ja puhuvat. Kun tilanne alkaa näyttää uhkaavalta, britti-isäntä ottaa esiin pistoolin ja ampuu Viikatemiestä. Eihän tämä siitä tietenkään kaadu. Lopulta seurueen kaikki eläväiset kuolevat, koska ovat syöneet pilaantunutta lohipateeta. 

Äiti oli käynyt haudalla puhumassa isälle. Kysyin, mitä hän sanoi isälle. "No, sanoin, että tämä juhannus nyt on tällainen", äiti vastasi. 

Kävelin äsken kirjastoon, joka oli kiinni. Matkalla yritin muistaa, kuinka moni mies on sanonut minua juuri oikeaksi heille. Nuoret miehet rakastavat kameleontteja. Vanhemmiten minuunkin on kasvanut ominaisuuksia. Ehkä olen silti vielä keskimääräistä tyhjempi. Sellaisen kanssa kaikki tulevat toimeen. Olen hätäverta.

Aina ja Alina käyvät tänään Seilin saarella. Minäkin haluaisin mennä sinne. Spitaaliset, mielisairaat ja kiduttaminen kiehtovat aina. Kärsimys ja medikalisaatio saavat kauhistelemaan vallankäyttöä menneisyydessä, ja onhan turvallista ja mukavaa, että nyt on nyt ja vallankäytön menetelmät ovat jo toisenlaiset, tunnistamattomat. Ehkä empatialla ei ole niin merkitystä, vaan kyse on puhtaasta dark tourismista, jossa luodaan illuusio groteskien kokemusten autenttisuudesta. Kärsimys on tuote. Baudrillard ehkä sanoisi tästä jotain, mutten onneksi enää muista hänen käsitteitään.

Paikat

Hughie Lee-Smith

"Mä oon vihdoinkin käynyt suihkussa", aloitti O puhelun. Minulle hänen piti soittaa. Hetken päästä selvisi, ettei hän ollutkaan soittanut minulle. Sormi oli epähuomiossa painanut toista nimeä. O oli soittanut Annalle. Kun sain kuulla tämän tarinan, olin helpottunut siitä, että hän ei ollut ilmoittanut esimerkiksi kouluni rehtorille käyneensä suihkussa. 

Minä olin noin 150 metrin etäisyydellä, kun O onnistui soittamaan minulle. Olimme päättäneet osallistua kaupungin juhannukseen. Se oli poikkeuksellista. Tämä oli 30. yhteinen juhannuksemme mutta ensimmäinen, jolloin lähtemällä lähdimme kohti juhlahumuja. Nousimme bussiin.

Lippakioskilla oli jonoa. Teini levitti O:n vohvelin päälle lakkahilloa niin hitaasti, että minun teki mieleni opettaa, miten se tehdään nopeammin. En sentään sortunut siihen. Katsoin teelusikkaa, jonka teini vei hillopurkkiin, kuljetti lusikan vohvelin päälle, kaatoi hillon siihen, levitti sitä lusikalla, kunnes teelusikallinen hilloa oli täysin levittynyt, ja vei lusikan uudestaan hillopurkkiin, kaatoi lusikan sisällön vohvelille, levitti taas huolellisesti. Puissa oli paperikukkia ja -lyhtyjä. Paikallisbändi kantoi soittimia lavan viereen. Pöydissä istui kaveriseurueita ja perheitä, mutta oli vielä tyhjiäkin tuoleja. Ehkä yksinäiset eivät halua mennä juhannusjuhliin, jotta heidän yksinäisyytensä ei näkyisi niin selvästi. 

Vohvelin jälkeen lähdimme paperikukka-alueelta ja kävelimme Arabian korttelia kohti. Sisäpihalla oli yllättäen auki kahvila. Myyjä tumppasi tupakkansa ja kiiruhti myymään meille. "Olisit nyt polttanut rauhassa loppuun", minä sanoin. Typeräähän niin oli sanoa. Ei hän enää voinut lähteä myyntipöydän takaa, kävellä tupakkapaikalle, oikoa puoliksi poltetun savukkeensa ja sytyttää sen uudestaan.

Tuhkaus, määrä 1, 260 euroa. Niin luki laskussa. Oli siinä muutakin, kertasäilytystä ja uurnaa, mutta niiden hintaa en muista. Tuntui kummalliselta, että isän pieneksi käyneen ruumiin polttamisella oli täsmällinen hinta. Maksaakohan jokainen ruumis yhtä paljon, vai määritelläänkö hinta koon mukaan?

Kun muutama vuosi sitten mietin, millaista on sitten, kun äiti tai isä kuolee, mielessä oli vain kaipaus, se, onko kaipaus kertakaikkista vai annnosteltua ja kuinka sen kanssa elää. En osannut ajatella sitä, miten kuolema muuttaa suhteita eläviin. Vuosi sitten näin vanhempiani suunnilleen kerran kuussa. Nyt näen äitiäni kaksi tai kolme kertaa viikossa. Isä ymmärsi tämän sairaalassa selvästi. "Kohta on aika siirtää fokus minusta äitiin", hän sanoi.

Äidistä on tullut vähän hauraampi ja vastaanottavampi. Kun isä vielä eli, he olivat he, yksi kokonaisuus, jonka osasia oli vaikea erottaa. He kertoivat tarinansa yhdessä, toinen toisen vuorosanoja täydentäen, ja tarinoita oli paljon, sillä he eivät joutuneet miettimään, kiinnostivatko ne ketään. Heillä oli toisensa. Heillä oli varmuus siitä, että heidän olemassaolonsa on merkittävää. Heillä oli horjuttamaton paikka maailmassa.

Paluuraitiovaunussa ajattelin, että yksin asuvat ihmiset eivät luultavasti useinkaan soita kenellekään kertoakseen käyneensä jo suihkussa. Ei äitikään enää voi soittaa kenellekään sellaista asiaa. Aina yksin eläneellä ei ole edes sitä surua, että on menettänyt tuon mahdollisuuden. 

Balkanin tango

 

Ihmisyyksiä

Hugo Sundström, 1940. Museoviraston kokoelmat. Journalistinenkuva-arkisto.

Ystävällisesti hymyilevät vanhat ihmiset kiinnittelivät tiistaina WANTED-julisteita Käpylään. Kuvassa oli Netanjahu. Hän oli tehnyt rikoksia ihmisyyttä vastaan. Me kävelimme ainakin kolmen Netanjahun ohi. Saatoin äidin junaan. Mietin, oliko ihmisyyttä olemassa 1800-luvulla. Luultavasti oli mutta rikosta sitä vastaan ei ollut. Kun joukkotuhotekniikat kehittyvät, väkivallan ympärille synnytetään uusia käsitteitä. Tiedän, noin suunnilleen, mikä on ihminen, mutta en tiedä, mitä hänen ihmisyytensä on. 

Katriinan sairaalan hammashoitolan odotushuoneessa opin, että kannattaisi säilyttää pakastimessa muutamaa teelusikkaa. Jos silmien alla on isot pussit, niitä voi painella pakastetuilla lusikoilla ja turvotus vähenee. Ja entinen missi oli oppinut repeilemään uudessa suhteessaan. Lehti oli tosin kaksi vuotta vanha, joten voi olla, että luin missin asiat jo viime kesänä toisessa odotushuoneessa ja hänellä on nyt seuraava mies ja toisenlaiset repeilyt.

Eilen läheisellä lippakioskilla oli bingoa. Luvattiin "hemopalkintoja". Huomenna kaukaisemman lippakioskin ympärillä olisi juhannusjuhla. Olisi elävää musiikkia, tanssia ja yhteislaulua. Lienen ollut viimeksi lapsena juhannusjuhlassa. Siirtolapuutarhassa sellainen oli joka vuosi. Kokkoa odotin hartaasti, ja yleensä sitä ei sitten saanutkaan polttaa. Siskon kanssa keräsimme seitsemän kukkaa tyynyn alle. Isä heitti tikkaa, rengasta ja kettinkiä ja tanssitti äitiä muutaman tanssin. Thelma lauloi, että kun taas on aika auringon, niin uskon siinä taikaa on.

Ostin pahvimukeja, läpinäkyviä muovimukeja ja Fazerin marjapiirakoita. Äiti tuo huomenna Helmin mukaan juhannuspiknikille. He saapuvat taksilla puistoalueelle, minä menen vastaan. Äiti kantaa eväskoria ja Helmi yrittää edetä rollaattorin avulla sinne, missä ei ole enää tietä. Äiti kaataa meille kofeiinitonta kahvia, jotta he nukkuisivat seuraavana yönä, ja alkoholitonta kuohuviiniä, jota jäi pullo yli uurnanlaskuaterialta. Sitten me syömme ja juomme ja joskus tilaamme paluutaksinkin, mutta sitä ennen on vähän aikaa kesä.

Aina lähetti viestin, että he ovat päässeet Alinan kanssa saareen ja viikon ruoatkin saapuivat. Elo lähtee maanantaina junalla halki Euroopan. Yöpymispaikoista ei vielä ole tietoa, kyllä sellainen kuulemma aina löytyy. Minun maailmani taitaa kaikessa hitaudessaan olla jo lähempänä äitiä ja Helmiä kuin heitä. Tänä kesänä olen huomannut, miten voimakkaasti apilat ja syreenit tuoksuvat. 

Kuka heistä on hulluin kesävesi-ihminen?

 

José Roosevelt

Gürbüz Doğan Ekşioğlu

John Everett Millais

Rafał Olbinski

Naiset ikkunan takana

Elo kävi hakemassa kitaransa, vahvistimensa ja kolmannen laitteen, jonka nimeä en tiedä mutta jolla tehdään luuppeja. Minä olin kantanut ne tänne valmistujaisjuhlasta. Parvekkeella oli valkoinen ämpäri täynnä kukkia, joita ystävät olivat tuoneet Elolle. Hän napsi nyt kukkia irti varsistaan ja kysyi, miten kasveja oikeastaan prässätään. Emme osanneet antaa viisaita ohjeita, joten Elo vain litisteli kukkia ja irtoterälehtiä tietosanakirjojen sivujen väliin ja pani painon päälle. Tuonne ne unohtunevat hyllyyn seuraaviksi kuukausiksi. Saatoin Elon Überiin. 

Olen kuunnellut No Bluesia ja ajatellut kuoleman personifikaatioita. Black Cadillacin viettelevä naishahmo on aika perinteinen kuolema. José Saramagon Oikukkaan kuoleman Tuoni on lempihahmojani. Romaanin alussa kuolema menee epäkuntoon tai lakkoon eikä kukaan enää kuole. Siitä syntyy tietysti kaaosta yhteiskuntaan. Tuoni palaa onneksi tehtäväänsä mutta organisoi sen uudella tavalla. Hän lähettää kuolevaisille violetteja kirjeitä. Sellaisen saatuaan kuolee seitsemän päivän kuluttua. Tuoni on naispuolinen ja kaunis, niin kuin kuolema kaunokirjallisuudessa yleensä on. Muuan sellisti ei kuitenkaan saa Tuonen lähettämää violettia kirjettä, ja Tuoni lähtee itse tutkimaan, missä on vika. Siitä kehkeytyy rakkaustarina.

Viimeisenä iltanaan isä näki naisia, jotka vilkuttelivat hänelle ikkunan takaa. Kyllä hän itse vielä ymmärsi, että se oli näky, mutta ehkä siinä vaiheessa ei ole enää tarpeellista tehdä eroa lääkehoureiden ja todellisuuden välille. Äiti kysyi, millaisia ne naiset ovat, eivät kai pelottavia. Ei, eivät he olleet pelottavia. Naiset nauroivat ystävällisesti ikkunan takana.

Jonakin jouluna keskustelimme Ainan ja Elon kanssa kuoleman kuvallistamisesta. Elo tahtoi tietää, onko kuolema meistä enemmän nukahtamista vai heräämistä. Minä olen elänyt kristinuskon metaforiikan vaikutusalueella ja olen nukahtamiskuvan kannalla. Heräämiskuvaan tarvittaisiin kenties ripaus buddhalaisuutta, hindulaisuutta tai mystisiä perinteitä. 

Lehti kolahti jo postiluukusta. Unirytmi alkaa kääntyä kesään. Tämä oli hyvä päivä. Sain imuroitua ja vaihdettua lakanat. Pyykkiin menivät ne tummakukkaiset pussilakanat, jotka äiti ja isä toivat tänne viime jouluna tai vähän ennen. Me itse menimme muualle joulua viettämään, pussilakanat jäivät kotiin odottamaan. Ne ovat kauniit lakanat. 

Pois

Luen kirjaa, jossa petokuvaaja näkee auton tuulilasissa ensimmäisen sinisen linnunpaskan. Siitä hahmottaa kesän kulumisen, sillä tietää linnun löytäneen jostain jo mustikan. Samassa kirjassa on arkeologi, jolle ei oikeastaan ole sellaista paikkaa kuin "pois". Se johtuu työstä: ei arkeologeille ole.

Tämän päivän kappaleessa Asaf Avidan laulaa menevänsä sinne, minne talvet menevät ennen viimeistä kevättä. Nämä ovat näitä, mitä lapset miettivät: minne menee talvi, minne kesä, missä pilvet ovat yöllä ja onko sielu jossain, kun ruumista ei enää ole, ja jos, niin mistä voi tietää sen tai mitään. Kävelimme äidin kanssa kauppakeskus Triplassa, joka on varmasti Suomen hirvittävin paikka. Puhuin äidille lehtijutusta, jossa kerrottiin Triplassa aikaa viettävistä kodittomista. Kauppakeskuksen taustamusiikin volyymia nostetaan ilta-aikaan, jotta nukkuminen kävisi mahdottomaksi. Jos joku sattuukin nukahtamaan, järjestyksenvalvojat tönivät kyllä hereille. Pois voi olla vaikea ajaa, jos nukkuminen on ainoa häiriökäyttäytymisen muoto.

Edellinen blogimusiikkini, se unkarilainen, totesi, että kaunein suudelma on se, jota ei koskaan tullut. Saattoi tekoäly kääntää minulle väärinkin unkaria, mutta olin silti samaa mieltä ajatuksen kanssa. Soitin kappaleen tänä aamuna O:lle ja kysyin, onko yllättävää, että kuuntelen tällaista unkarilaista iskelmäjatsia. "Ei ole yllättävää, toihan on ihan perusteetä", totesi O. 

Äiti sanoi, että kuulolaitteella oma ääni kuulostaa vieraalta. Kuulokeskusmies selitti, mistä se johtuu. Normaalisti oman äänensä kuulee sekä kallon luita pitkin että ilman kautta. Kuulolaite vahvistaa vain ilmajohteisesti tulevaa ääntä, joten luujohteisen ja ilmajohteisen äänen suhde muuttuu. Siihen tottuu, mies sanoi. Aivot oppivat. Ja emmehän me yleensä keskity kuuntelemaan omaa ääntämme. 

It ain't the blues

It's the way that I am

Äiti tahtoisi päästä eroon työkaluista, joita on paljon. Tutkin nettisivuilta, löytyisikö joku, joka suostuisi hakemaan kotoa kaiken pois. Kun isä osti jotakin, hän osti kerralla paljon. "Eikä mitään halpatavaraa", äiti sanoi, kun minä katselin lukemattomia poranteriä ja mietin, moniko niistä on kokonaan käyttämätön. Nettikeskustelupalstalla joku sanoi, ettei kukaan halua toisen vanhoja työkaluja. Kai niiden metalli sentään kelpaa. Voihan sen irrottaa, sulattaa ja muotoilla uudestaan. Vanhan vasaran pää, jota kukaan ei huoli, sulatetaan ja siitä muotoillaan uusi pää. 

Kesäillan unkaria

 

Suomen viranomaisia

Museoviraston kuvakokoelmat. Kuva vuodelta 1906.

Sain poliisilta sähköpostia. Passini oli valmis ja noudettavissa. Poliisi kehotti minua ottamaan mukaani R-kioskille lähetystunnuksen ja Suomen viranomaisen myöntämän passin tai henkilökortin. Jäin ihmettelemään, myöntääkö muukin taho henkilökortteja vai miksi poliisi kutsuu itseään "Suomen viranomaiseksi". 

Joitakin vuosia sitten koulutin muutamia nuoria kirjoittamaan esseitä Poliisiammattikorkeakoulun valintakoetta varten. Luin itsekin valintakoekirjan ja opin, että maailmassa ei ole yhtään maata ilman poliisia. Ilman armeijaa on parikymmentä maata, mutta ilman poliisia ei ole. Jopa Pitcairnsaarilla on kaksi pysyvää poliisin virkaa, vaikka asukkaita on vain 50. Valintakirja korosti, että poliisiksi hakeutuvan olisi syytä ymmärtää, kuinka syvästi sitoutuu maansa hallintoon. Hänen on jaettava valtionsa hallinnon arvot, sillä niitä hän puolustaa. Samalla poliisi sitoutuu peruuttamattomasti valtionsa kohtaloon. Ne maat, joissa hallinto sortuu ja järjestys romahtaa, muuttuvat hengenvaarallisiksi poliiseille. Arabikevään pakolaisissa oli paljon poliiseja.

Suomen viranomaiset olivat eilen sankoin joukoin liikkeellä Elokapinan mielenosoituksen ympärillä. Eduskuntatalon edessä liikehti mustiin pukeutuneita taidekuolemahahmoja ja ainakin viisi poliisia seisoi portailla valmiina estämään, jos kuolema yrittää esimerkiksi levittää tekoverta pylväisiin. Ymmärtääkseni kuolema ei yrittänyt mitään. En kyllä tarkastellut tilannetta kovin pitkään, sillä marssin muun joukon mukana nopeasti ohi, kohti oopperataloa. Siellä Samuli Putro lauloi keltaisessa sadetakissa, että olen hänen puolisonsa. Monet osasivat sanat ulkoa, minä en. Yritin tähystellä ihmismassan yli, mistä kohtaa kadulla istuvia kannettiin poliisiautoon ja bussiin, mutta en nähnyt. Jotakuta vanhaa ihmistä poliisi tuki taluttaessaan. Ajattelin poliisien ikävää asemaa. Heillä ei ole mahdollisuutta ilmaista suruaan poliittisista päätöksistä. Heidän keskeinen tehtävänsä on ylläpitää sitä järjestelmää, joka on.

En ole varma, marssinko tukimielenosoituksessa "kulttuurikapinan" vai "keskiluokkakapinan" joukoissa. En ollut ilmoittautunut kumpaankaan, en käynyt koulutusta, en kruksannut itseäni etukäteen osallistujaksi. Minä vain pukeuduin kannatusväriin ja menin sateiselle Senaatintorille odottamaan, kuinka tukitehtäväni on organisoitu. Entiset romanikerjäläiset ja nykyiset Ison Numeron myyjät puikkelehtivat mielenosoittajien joukossa ja yrittivät saada lehteä kaupaksi. Ehkä me näytimme empaattisilta ja siksi he sitkeästi arvelivat liikkuvaa mielenosoituskulkuetta myynnille otolliseksi. Osa myyjistä seurasi kulkuetta oopperatalolle asti. 

Luulin, että päivän lehtien kapinakuvat keskittyisivät näyttäviin kuolemahahmoihin jylhien portaiden edessä. Mutta ei, kuvaajat pitivät enemmän elävistä ihmisistä. Keltaiset sadetakit olivat toki valokuvaukselliset harmaassa sadesäässä. Instagramissa näin videopätkän, jossa on kaksi poliisia ja kansalaistottelematon mielenosoittaja. Poliisit kantavat kansalaistottelematonta. He pitävät häntä kiinni polvien alta ja kainaloiden alta. Raitiovaunukiskojen kohdalla toinen poliiseista kompastuu kiskoihin ja kaatuu. Kansalaistottelematon putoaa toiselta puoleltaan maahan. Poliisi nousee pystyyn. Kaatunut ja pudonnut vilkaisevat toistensa suuntaan. Kummallekaan ei ole käynyt pahasti. Kansalaistottelematon hymyilee vähän ja nostaa kättään, niin että poliisi saa kainalon alta uudestaan hyvän otteen. Matka kohti poliisiautoa jatkuu taas.

Kuvan vaikutus on vahva. Greta Thunbergin kuva, jossa hän istuu korkealla Madleen-laivan keulassa matkalla Gazaan, on saanut luultavasti jo miljardeja katsojia. Nyt Israelin ulkoministeriö jakaa kuvaa, jossa Thunberg poistuu maasta lentokoneella. Kuvasodan voittaja saa maailman puolelleen.

Suomen viranomaisen myöntämässä asiakirjassa olen taas viisi vuotta vanhempi. Ilme on sama kuin aiemmin, jakaus kulkee suunnilleen samassa kohtaa, hiuksissa on enemmän harmaata, vaikka mustavalkokuvassa harmaus näyttää siltä, että olisin muuttunut vähän vaaleammaksi ja väsyneemmäksi.

Puuttuva nappula

Algoritmi tarjoilee minulle entistä enemmän musiikkia angloamerikkalaisen laulualueen ulkopuolelta. Ilahdun siitä. Melankolia ei riipu kulttuurialueesta. Kansainvälinen sävy.

Isän tuhka laskettiin hautaan. Kuilu oli syvempi kuin ensi katsomalla oli näyttänyt. Elo piteli uurnan naruista. Kieppi aukesi, naru suoristui ja uurna painui alas. Mustiin pukeutunut hautausmaavirkailija kysyi, haluammeko panna jotakin uurnan mukaan. Emme halunneet. Ei kellään ollut tullut edes mieleen, että niinkin voisi tehdä. Äiti laski liljan kiven päälle, ja minä sanoin, että varo sitä kuoppaa.

Ruokapöydässä mietimme, että olisihan sitä voinut sinne pistää yhden shakkinappulan. Mutta ei, ei sittenkään. Sillä mitä tekisi shakkinappuloilla, jos niistä puuttuisi yksi? Ja minkä nappulan olisi edes valinnut? Kuninkaan vai sotilaan? Tornin?

Luin eilen erään alkoholistin blogia. Hän oli älykäs ja korkealle koulutettu ihminen, osasi analysoida toimintaansa ja kertoa hiirikokeiden tuloksista. Jos oikein muistan, hän ajatteli, että alkoholismin synnyssä 50 % johtuu ympäristöstä, 20 % perimästä ja 30 % omasta itsestä. Tiedä sitten, miten nämä erottaa toisistaan.

Mutta lohtua ajattelee iän myötä yhä enemmän. Ainakin minä ajattelen. Villasukat lohduttavat ja kauniit pöytälamput ja kynttilät. Itkettävä kirja, joskus. Musiikki vähän useammin. Kuumat liian makeat juomat, jos ulkona on pakkasta. Vanhat viltit. Eivät tällaiset lohdut tietenkään mihinkään riitä eivätkä ketään kannattele. Nämä ovat keveitä nuortenkirjalohtuja. Mutta olen alkanut nähdä maailman paikkana, jossa on keskeistä saada lohtua jostain. Liian harva saa. Lohdun osalta maailma on heikosti järjestetty. Syksy riipii lehdet ja Topi Sorsakoski palelee. 

Näin unta, että eräs blogisti saattoi nähdä kommentoijien alushousujen värin. Tekniikka oli sillä lailla kehittynyttä. Minun kommenteistani blogisti sanoi, että alushousuni ovat aina mustat. Muita värejä hän ei minussa nähnyt.

Lapsena pelasimme Siskon kanssa shakkia isää vastaan niin, että isä oli makuuhuoneessa ja me olohuoneessa. Meillä oli olohuoneessa lauta ja nappulat, isällä ei mitään. Saimme valita, pelaammeko valkoisena vai mustana. Me veimme paperilapulla isälle siirtomme ja isä antoi meille toisella lapulla omansa. Me tarkastelimme lautaa ja siirtelimme nappuloita, keskustelimme vaihtoehdoista. Isä loikoili sängyssä odottamassa. Aina hän voitti meidät. Pelin jälkeen hän tuli olohuoneen puolelle näyttämään meille laudalla ja nappuloilla, missä kohtaa teimme huonon siirron.

Melko vaaleanpunainen nainen

Kesäteatterit

Hughie Lee-Smith

 

Ensimmäisen kerran olin kesäteatterissa Suomenlinnassa. Näytelmän nimi oli "Viipurin nopeat". Juonesta en muista mitään, mutta aamun googlailujen perusteella luulen, että vuosi oli 1975. Muistan sen, että päivä oli kuuma ja minulla oli salmiakkipastilliaski. Salmiakit pehmenivät auringossa ja tarttuivat askin laitoihin kiinni. Kun pastilleja riuhtoi irti, niihin jäi pahvin pintakerroksen suikaleita. Sisko ja minä istuimme keskellä, äiti ja isä suojamuureina ympärillämme.

Äiti vei Siskoa ja minua usein kesäteattereihin. Olisinko ollut 10-vuotias, kun kävimme Soutustadionilla katsomassa musiikkinäytelmän "Kalle Aaltosen morsian". Hilkka Kinnunen istui pienessä kopissa ja myi lippuja. Kalle Aaltosen touhuista minulla ei ole mielikuvaa, mutta luullakseni näytelmässä oli mukana Anita Hirvonen, joka lauloi, että sydän rakastaa, sydän haluaa. Rakastavaiset saivat toisensa ja sitten taas laulettiin. Soutustadionilta kävelimme kohti keskustaa. Ilta-aurinko oli lämmin, ja äidillä oli valkoinen kesäkäsilaukku.

Alkukesästä 1998 olin O:n kanssa Jyväskylässä Harjun kesäteatterissa katsomassa "Kullervon kirousta". Aina oli yksivuotias ja istui minun sylissäni koko esityksen ajan. Ilta oli viileä, mutta näytelmän jossakin kohtauksessa oli elävää tulta, ja sen lämpö tuntui katsomoon asti. Olin ollut Ainan kanssa mökillä Mikkelistä ja sieltä matkustimme Jyväskylään. O odotti meitä edullisessa kesähotellissa. Kun työnsin Ainan vaunuja kohti kesähotellia, mietin, kuinka kertoisin O:lle, että olin saanut keskenmenon. Vuosin vielä Kullervoa katsoessani. Näytelmään keskittyminen oli vaikeaa, koska pelkäsin vuotavani siteen ohi ja hamekankaan läpi penkille. O oli vakuuttunut, että olin syönyt Mikkelissä noitarohtoja keskeyttääkseni raskauden.

Samana kesänä olimme O:n kanssa toisessakin kesäteatterissa. Silloin oli elokuu ja harmaa päivä. Näytelmä oli Mishiman "Markiisitar de Sade". Teatteriryhmän kaikki näyttelijät olivat miehiä, ja näytelmän roolihahmot olivat naisia. Palelin. Kun alkoi sataa, näytelmä siirrettiin sisälle latorakennukseen. Siirtymä kylmästä ulkoilmasta sisätilaan tuntui fyysiseltä hellyydeltä. En ollut nähnyt O:ta moneen viikkoon. Olimme sopineet treffit Kiasman eteen. Se oli uusi rakennus silloin. Meitä piti olla mukana kolmaskin, Leo. Raitiovaunupysäkillä O kertoi syyn, miksi Leo ei päässyt mukaan: tämä oli ampunut itsensä. 

Lasten kesäteattereissa olen luultavasti käynyt Mishima-illan jälkeenkin. Aikuisnäytelmiä en ole nähnyt.

Huomenna on isän uurnanlasku. Äiti kirjoitti ostaneensa pienen oksan minililjaa. Se pannaan hautakiven päälle. Elo kantaa kappelista uurnan haudalle. Nimikilpi on jo kiinnitetty kiveen. Edellisiä kilpiä piti vähän siirrellä, että isä mahtui joukkoon.

Kiisselit

"Kuka on paska, jos minä olen paska?" kysyy kertoja yllä olevassa laulussa. Tai niin kääntäjäohjelma sen kääntää. Onhan se merkittävä eksistentiaalinen kysymys. En voi väittää käsittäväni, mistä laulussa on kyse, mutta olen kuunnellut sitä nyt vuorokauden. 

Olen rakkaani

ammus polveen, oh-ooh

Että näin alkaa kesä. Unirytmi ei ole vielä vaihtanut vuodenaikaa enkä ole hakenut kirjastosta niitä kymmentätuhatta kirjaa, jotka olen päättänyt lukea, enkä käyttänyt museokorttiani. Tänään kävin äidin kanssa katsomassa palvelutaloa. Söimme yhteisessä ruokasalissa ja minä kerroin, että oppilaistani kukaan ei tiennyt, mitä on kiisseli. Ei kiisseleitä enää syödä lasten kodeissa. Palvelutalon sämpylät olivat tuoreita ja piha kaunis. Yksiöksi kutsuttiin asuntoa, jossa oli kaksi huonetta ja valtava parveke. Kävelimme takaisin äidin kotiin, ja minä yritin irrottaa eteisen kattovalaisimesta kuvun vaihtaakseni polttimon, mutta kupu vain pyöri ja pyöri. Heikki tuli käymään. Ei hänkään saanut kupua irti. Äidillä oli pitkä lista asioita, jotka olisi pitänyt hoitaa: Telia lähetti kaiken aikaa viestejä kännykkään, Areena katosi itsestään, toinen fileerausveitsi oli teroitettava, pöytä suurennettava uurnanlaskuvieraita varten ja kaupasta etsittävä karkeaa suolaa. Äiti oli nostanut kolme laukullista isän työkaluja olohuoneen nurkkaan. Kai niitä joku voisi käyttää.

Huomenna menen passikuvaan. Muistelen, että lapsuudessani passi oli asiakirja, johon valokuva oli niitattu kiinni. Päälle oli lyöty leima, jotta virkailija ymmärsi passin aidoksi. Mahtoiko olla bussimatka Lontooseen, kun jouduin ensi kertaa käyttämään passia? Ruotsiin matkustaessa sitä ei varmaan tarvinnut. Mutta silloin pelikortit olivat tullattavaa tavaraa. 70-luvun loppupuolella ostimme Ruotsin-laivalta kaksi pelikorttipakkaa. Äiti kätki kortit terveyssidepakettiin, että tullimies ei heti huomaisi niitä, jos avaisi laukun.

Ainalla ja Elolla on luultavasti kamalaa, jos he joskus joutuvat tyhjentämään tämän asunnon. Kun kymmenisen vuotta sitten yritin löytää ylioppilastodistustani täältä enkä löytänyt, ymmärsin, ettei täällä ole yhtään kovin tärkeää paperia. Ei minun luultavasti koskaan enää tarvitse todistaa missään, mitä kouluja olen käynyt ja miten niissä menestynyt. Sikäli kaikki paperit voisi polttaa. O:n kirjasto olisi paratiisi jollekulle lukevalle, mutta tokko sellaisia enää on tai hetkessä löytyy. Aina ja Elo ovat kasvaneet kirjojen keskellä, joten he suhtautuvat niihin perusmyönteisesti. Silti he ovat toisen sukupolven ihmisiä: ei heistä tee intohimolukijoita. Susanne Gottbergin maalaukset saattaisivat kiinnostaa Eloa. Astioista vahvavärisimmät kelpaisivat.

Minä olen säästänyt harmaan Marlatta-kissan, joka sylissään pieni Aina kulki kaikkialle, ja tummansinisen samettityynyn, jota ilman Elo ei suostunut nukahtamaan. Voi olla, että niillä ei olisi heille enää merkitystä. He katsoisivat niitä vähän pitempään kuin muita esineitä, hymähtäivät muistaessaan, miten tärkeitä ne aikoinaan olivat. Taika olisi jo poissa ja heillä kaapit täynnä toisenlaisia muistoja. Niin näiden asioiden tietysti kuuluukin mennä.

Taivasta kohti

 

Hughie Lee-Smith

Gaëtan Gatian de Clérambault

Nuoruudessani luin Ian McEwanin ja Kazuo Ishiguron romaaneja miltei yhtaikaa. Siten ne eräällä tapaa päällekkäistyivät mielessäni. Ishiguro vuosi McEwaniin ja teki tämän tekstistä herkempää ja sekoittuvampaa. Siksi minun on vieläkin vaikea hyväksyä väitettä, että McEwan on teknisesti taitava ja älyllinen mutta viileä, koska jättää henkilönsä etäisyyden päähän.

McEwanilla sattuu olemaan kuva, joka on jäänyt minuun. Se on Ikuisen rakkauden (Enduring Love) lähtökuva. Lapsi on kuumailmapallon korissa. Hänen isoisänsä on korin ulkopuolella, ehkä köysiin sotkeutuneena, ja yrittää auttaa lasta korista ulos. Äkkiä tuuli tempaa kuumailmapallon ilmaan. Isoisä roikkuu köydessä ja yrittää kiskoa palloa alaspäin. Aukeaman laidoilta juoksee apuun kolme muuta, kaikki eri suunnilta. He tarttuvat kuumailmapallon köysiin, mutta pallo nousee yhä ylemmäs, sillä auttajien paino ei riitä pitämään sitä maassa. Pallo kohoaa ja kohoaa, ja lopulta itsensä säästääkseen auttajat hyppäävät alas. Paitsi yksi: hän jää yksin roikkumaan köyteen. Pallo jatkaa matkaansa, ja jokainen tietää, että se, joka ei luovuttanut, putoaa ja murskautuu kuoliaaksi jossain vaiheessa. 

Ikuisen rakkauden tarina kiertyy kertomaan ihan muusta kuin kuumailmapallosta. Yksi auttajista on vähän hullu, ja hän rakastuu toiseen auttajaan. Rakkaudessa on paljon pakkomiellettä ja harhaa, enkä minä ymmärrä, miksi kriitikot puhuvat Clérambault'n syndroomasta, sillä romanttinen rakkaus on perusluonteeltaan paljolti pakkomiellettä ja harhaa, aina. Olen unohtanut, kuinka romaani päättyy. Se ei oikeastaan ole kiinnostavaa. Oleellista on ensimmäinen kuva, se, jossa ongelma asetetaan. 

Päädyin lukemaan Gaëtan Gatian de Clérambault'n elämästä. Hän on se psykiatri, jonka nimen mukaan harhaisen rakkauden syndrooma eli erotomania on saanut nimensä. Clérambault oli myös valokuvaaja. Erityisen innostunut hän oli pohjoisafrikkalaisten musliminaisten kuvaamisesta. Kuvista päätellen varsinkin kokovartalohunnutetut naiset kiinnostivat häntä. Itse Jacques Lacan oli Clérambault'n oppilas. Lacanista nyt viis, ja Clérambault tappoi itsensä, joten eipä hänestäkään sen enempää. Huntuestetiikan kuitenkin ymmärrän. En pidä hunnuttamisesta sosiaalisen kontrollin välineenä mutta kätkemisen kiehtovuuden ymmärrän. 

Päivän ensimmäisessä kuvassa on kiiltokuvia. Keräsin lapsena kiiltokuvia, mutta tuskin olin silloin kiinnostunut noin dynaamisista kuvista. Olin kiiltokuvien suhteen konservatiivinen ja sukupuolityypillinen. Pidin kukista, hienosti pukeutuneista naisista ja kissanpennuista. Enkelit olivat tylsiä, mutta kyllä minä niitäkin vähän keräilin. En ajatellut enkelien lentävän. Lähinnä ne saattoivat Jeesuksen tapaan ilmestyä äkkiarvaamatta jonnekin pimeyteen, kuten eteiseen, ja se mahdollisuus oli pelottava. Kuka haluaa tavata psykoottisen lempeästi hymyilevän eteerisen olennon yksin eteisessä? Minä en halunnut.

Noiden kiiltokuvien ilma-aluksista puuttuu mystiikka. Minulle kuumailmapallot ovat olemassa tummaa taivasta vasten. Ne ovat vahvanvärisiä ja niin korkealla ja kaukana, että voin olla melko varma, etteivät ne milloinkaan kykene laskeutumaan. Ne vain kohoavat kohti korkeuksia, kunnes puhkeavat.

Toisessa kuvassa naisen vyö on samaa sävyä kuin yksi ilmapallo ja kauempana liehuva lippu. Siksikin syntyy tunne, että nainen on kevyt kuin oma unelmansa ja tuulten vietävissä. Päälle on tapahtumassa jotain kummallista. Kasvot ovat ikään kuin jakautuneet kahtia. Pilvistä ei tiedä, ovatko ne väistymässä vai valtaamassa kaiken taivaan.