Menneen vuoden lauluja

 

Morian maassa

Marc Chagall

Iisakia olen miettinyt. Hänellä ei oikein ole luonnetta eikä tunne-elämää. Kun Jumala käskee Abrahamin viedä Iisakin Morian maahan ja polttouhrata tämän vuorella, Abraham oitis tottelee. Onhan rakkaan pojan uhraaminen merkki Jumalalle siitä, että Abrahamin usko on vahva. Niinpä Abraham satuloi aasin, ottaa mukaan pari palvelijaa ja Iisakin ja matkaa Morian maahan. Perillä hän rakentaa alttarin, sitoo Iisakin ja pistää tämän alttarille makaamaan. Juuri kun Abraham on viiltämässä Iisakia veitsellä, Herran enkeli taivaasta puuttuu tapahtumiin ja alkaa huudella uusia toimintaohjeita. Niinpä Abraham uhraakin oinaan, joka on sopivasti takertunut sarvistaan pensaikkoon, ja Iisak säästyy.

Kysyin O:lta, eikö Iisakin tunne-elämästä kerrota mitään. Onko noin niin kuin ihan okei, että isä aikoo veitsittää ja polttaa lapsensa? Eikö Iisak mitenkään reagoi? Ei kai sentään kaikkea voi kuitata sillä, että vanhemmat ovat yli satavuotiaita. Antaako Vanha testamentti Iisakille mitään ominaisuuksia? O sanoi, että jos ajatellaan Abrahamia, Iisakia, Jaakobia ja Joosefia, kolme neljästä on subjekteja. Iisak ei ole. Hänen tehtävänsä on olla välipala, jonka kautta muitten toiminnallisuus korostuu. 

Minä lusikoin bulgarianjugurttia ja surin välipala-Iisakin kohtaloa. Hän saa ikävän vaimonkin ja juonittelevan pojan. Ja vanhemmiten hän sokeutuu. 

Islamissa on jokseenkin sama uhraamistarina, joskin Abrahamin nimi on Ibrahim. Uhri on toki vahva kuva millä tahansa psykodraamanäyttämöllä. Vaan silti kaikki abrahamilaiset uskonnot tuntuvat minusta lähtökohdiltaan vinksahtaneilta. Hullun jumalan uskonnot. Uhreja vaaditaan ja annetaan rakkauden ja kuuliaisuuden osoittamiseksi tai siksi, että pitää sovittaa muun maailman pahat teot. Jumala on kuin kodin juoppo tai luonnehäiriöinen despootti. 

Olin nuori, kun näin Lars von Trierin elokuvan Breaking the Waves. Se oli minulle lähes fyysisesti tuskallinen kokemus. Samastumispintaa riitti. Eräänlainen jeesustarinahan se on: uhrautuminen on ilmeistä. Elokuvan yksityiskohdat olen jo unohtanut, mutta edelleen Emily Watson saa minussa aikaan epämääräistä värinää, esiintyipä hän missä roolissa tahansa.

Chagallin Iisakin kasvot ovat tyhjät: niiltä ei näy kärsimystä, ei pelkoa, ei mitään. Varmaan Iisakilla kuvataan maalauksessa yhtä ihmistä suurempia asioita, juutalaisten tai muitten kansojen äänetöntä tuskaa. Mutta miksei kärsimystä näytetä? Onko uhrin tyyneyttämisessä kyse kuvataiteen traditiosta? Jeesuskin on tapana maalata kovin rauhalliseksi. Surullinen hän kyllä on mutta kaikessa tuskassaan levollinen. Kenties Jumala ei pitäisi uhria otollisena, jos tämä potkisi ja kiroilisi uhrauspaikallaan.

Pieni lumi

Eräästä muusikosta kirjoitettiin, että hän pani meidät tanssimaan masentavia lauluja. Se oli ylistys. Pidin muotoilusta. Melankolialla on rytminsä.

Sen sijaan en pitänyt siitä, että Helsingin Sanomat oli pannut yhteiskuntatieteilijä Jaakko Vuoren seisomaan valkoisen klinkkeriseinän eteen iloton ilme kasvoillaan. Vuori on kirjoittanut esseen Melankolian paluu. En ole lukenut sitä. Toimittajan mukaan Vuori kirjoittaa siitä, että nuoret aikuiset ajautuvat alakuloon, koska eivät olekaan omaehtoisia ja aloitteellisia, vaikka tämä aika tuntuu vaativan sitä. Kognitiivinen neurotiede rakentaa osaltaan individualismin suurta kertomusta ja korostaa ihmisyksilön aivojen ikuista muovautuvuutta. Masentunut ei käytä aivojensa piilevää potentiaalia, ja tämä laiminlyönti synnyttää syyllisyyttä.

Minusta psyyken voisi poistaa kokonaan. Mitä enemmän mieltään hakee, sitä enemmän sitä muuttaa kieleksi ja käsitteiksi, asettaa itseään johonkin selityskehikkoon. Hermoverkot, jumalat ja psykopolitiikat ovat ikäviä. "Sateenvarjominä" luki tekstissä, jota vilkaisin nopeasti. Kun katsoin uudestaan, siinä lukikin "sateenvarjoterminä". Mutta sateenvarjominä oli mukava sana. Sateenvarjominä käsittää kaikki minänä olemisen mahdollisuudet. Se suojaa. Ja aina on muistettava, että minä on pelkkä varjo. Sinne ei valo pääse.

Asuin joulun puutalossa Käpylässä. Kannoin mukanani jopa maailmanlopun myrskylyhdyn, joka ei sammu koskaan. Sammumattomuus ei kyllä ole totta, sillä lyhty on paristokäyttöinen, mutta valo ei ole vieläkään himmentynyt, vaikka sain sen jo monta vuotta sitten. Isä ja äiti toivat sen minulle. Olen unohtanut, uhkasiko maailmaa silloin korona vai alkoiko sota Ukrainassa. Joka tapauksessa isä ja äiti pitivät tärkeänä, että minulta ei valo sammu, vaikka maailma ympärillä olisi tuhoutumaisillaan. Varmaan he ostivat lyhdyn myös Siskolle. Äidillä on oma lyhtynsä kotonaan. Me voimme sitten valaista kulkureittimme, kun kiiruhdamme metsien halki pakoon tankkeja, rabiesta tai suurta tuhotulvaa.

Puhuin Tarun kanssa puhelimessa. Hän on lopettanut palkkatyönsä, koska on perinyt niin monta asuntoa ja mökkiä, että tulee toimeen niiden tuotolla. Nyt hänellä on aikaa kuunnella laatuluentoja netistä ja perehtyä siihen, kuinka Alzheimerin tauti on onnistuttu parantaaan hiirikokeissa nanohiukkasten avulla. Tarua hiirikokeet lohduttivat. Hän kysyi, minkä ikäinen isäni oli kuollessaan. Vastasin. "No niin, mä oon epäillytkin, että sulla on hyvät geenit", sanoi Taru. Se palasi mieleeni, kun makasin illalla sängyssä ja yritin ymmärtää, kuulinko sydämeni sykkeen jotenkin toisin kuin ennen ja muljahteliko sydän.

Tapaninpäivän iltana Teemalta tuli The Sound of Music. Istuimme sohvalla, äiti minun vieressäni. Televisio oli varmaan 75-tuumainen, mutta ei äiti silti nähnyt tekstejä eikä kasvoja. Elokuva oli kuitenkin tuttu hänelle nuoruudesta, joten juonessa oli helppo pysyä. Minulle se on niin tuttu, että kykenin kertomaan äidille, mitä kapteeni seuraavassa kohtauksessa sanoo, mitä Maria siihen vastaa ja millainen ilme paronittarella pian on. Elo, Isla, Aina ja Alina eivät ryhtyneet kritisoimaan sukupuolen representaatioita elokuvassa, vaikka niitä he varmaan havainnoivat, niin kuin koulutetut nuoret nykyaikuiset tekevät. Välillä äiti kysyi, onko kuvassa nyt Max vai kapteeni ja Mariako se taluttaa tuota pienintä pois. Minä kysyin, muistiko äiti, miten hän oli vienyt Siskon ja minut ensimmäistä kertaa katsomaan Sound of Musicia ja minä olin luullut, että elokuva päättyi, kun väliaika alkoi ja Maria palasi takaisin luostariin. Lapsena ei vielä ymmärrä romanttisen musikaalin genrepiirteitä.

Ei äiti muistanut. Sen hän kyllä muisti, että joskus kävimme elokuvissa Kustaankartanon vanhainkodissa. Siellä oli suuri sali. En muista yleisöstä vanhuksia. Ehkä näytökset oli suunnattu kaupungin työntekijöille ja äiti sai viedä sinne perheenjäsenensäkin ilmaiseksi. Muutaman kerran mukaan tuli äidin työkaveri Saila tyttärensä Heinin kanssa. Heinin hiukset olivat melkein kermanvalkoiset ja niin kiharat, ettei kellään. Kiharat ovat kuulemma iän myötä suoristuneet, eikä Heinistä tullutkaan elokuvatähteä eikä rikkaan vaimoa, niin kuin hän niinä vuosina suunnitteli. Omat suunnitelmani olivat toisenlaiset, mutta eivät nekään toteutuneet. 

Kysyin äidiltä, ovatko pimeät päivät hänelle vaikeita. Äiti sanoi, että kyllä pieni lumi auttaisi mutta ei hän mihinkään synkkyyteen ole vaipunut. On niin paljon ihmisiä ja tekemistä ja Annikistakin täytyy pitää huolta.

Aattoaamuna me olimme ajaneet taksilla hautausmaalle. O:n jalat olivat olleet niin kipeät, ettei hän lähtenyt mukaan, ja Sisko oli sanonut puhelimessa savustavansa kalaa, joten ei millään ennättänyt haudalle.

Me menimme sitten äidin kanssa kahden. Oli vielä pimeää, kun tulimme. Hautausmaa oli täynnä palavia kynttilöitä. Taksi jätti meidät portille, jota en tuntenut, mutta äiti suunnisti hämmästyttävän hyvin hautakivien välissä, vaikka ei paljon nähnytkään. Ensin veimme kynttilän hänen vanhempiensa haudalle, jossa oli myös Helka-sisko. Sieltä kävelimme Tyynen haudalle, Laaksosten haudalle ja viimeiseksi isän haudalle. Isän havut olivat vielä hyvät ja kanervakin kukki. Yhden hautakynttilän kantta en saanut kierrettyä auki. Jouduin sytyttämään sen ilma-aukon kautta. Isällä oli kolme kynttilää ja lyhty, ja päivä alkoi jo valjeta. 

Haudalta lähtiessämme keskustelimme siitä, palaammeko bussilla vai taksilla. Äiti kannatti bussia, minä taksia. Päädyimme taksivaihtoehtoon. Kun äiti teki tilauksen, hän sanoi, että me seisomme tässä kappelin ja odotustilan välissä.

Hiljaisia päiviä

Remedios Varo

Kaipaan rauhaa. Siksi aloitan jouluun laskeutumisen nyt. Blogini hiljentyköön.

Tämän vuoden teepussimietteet taitavat olla tässä. Kiitos kaikille teille. Palaan, kun siltä tuntuu. 

Heijastuspinnat

René Magritte

Aamulla viittoilin bussia pysähtymään. Se oli ajaa ohi mutta pysähtyi lopulta. Kun pääsin sisälle, kuljettaja alkoi ohjeistaa minua, että pitäisi vilkuttaa lipun heijastinosa bussin suuntaan. Vastasin, että kyllä minä sinulle yritin heilutella juuri sillä heijastinpuolella. Kuljettaja nappasi bussilippuni, käänteli sitä otsa rypyssä ja totesi: "Sulla on aika heikko toi heijastuspinta." En ole varma, halusiko hän minun tekevän jotakin asialle.

Luin, että tänä vuonna Tervakoskella järjestetään tilaisuus, jossa lauletaan vain surullisia joululauluja. Haluan sinne! Iloiset joululaulut eivät sovi hermojärjestelmälleni. Kun istuin vararehtorin kansliassa ja taustalla soi "Joulupukki matkaan jo käy", olin vähällä pyytää häntä sulkemaan Youtuben. En kehdannut, sillä hän oli ripustanut ikkunaan paperitähden ja kulhossa oli rusinoita ja manteleita glögiä varten.  

Elo matkusti bussilla Pohjois-Pohjanmaalle residenssiin tekemään kuunnelmaa. Matkaa oli sen verran monta tuntia, että ehdimme vaihtaa pitkän pätkän DM-viestejä. Perillä hän osti "kalliita suolakurkkuja ja muuta juhlavaa". Oli iloinen päivä. Minä aloin tutkia Valamon luostarin majoitusvaihtoehtoja. Tahtoisin jonnekin hiljaiseen paikkaan. En nyt, koska joulu tulee ja minä olen se, joka luo joululle puitteet, mutta joskus myöhemmin, kun vielä on pimeää ja munkit liikkuvat luostaripoluilla vähän hitaammin kuin kesällä.

Oppilaitten kanssa kävimme Kiasmassa. Oppaamme teki dokumenttielokuvia mutta oli jostain syystä päätynyt museo-oppaaksi. Emme päässeet katsomaan sitä kuvaa, jossa Sarah Lucasilla oli paistetut munat rintojensa päällä. Voin kuvitella syitä, miksi Taidetestaajat-ryhmille ei esitellä munarintatöitä. Näimme betoniin valettuja hiuksia ja saimme leikkiä taideopasta. Lopuksi kukin oppilas joutui kertomaan parilleen, mitä näki annetussa kuvassa. Pari sitten yritti piirtää toisen sanallistamisen mukaan kuvan. Minä katselin vierestä ja mietin, olisiko kuvista tullut parempia, jos sanallistajalle olisi annettu tyhjä kuva ja hän olisi itse keksinyt, mitä siinä on.

Annoin jokaisen valita Kiasman kaupasta yhden kortin luokkaan. Sinitarrasin kaikkien valinnat pelikaapin oveen. Erään taiteilijan omakuva herätti kiihkeää keskustelua taiteen rajoista. Siinä naispuolinen olento makaa kylpyammeessa ja näyttää nauttivan olostaan. Tänä aamuna rintojen päälle oli jo lisätty sinitarraa. Ruokailuun mennessä sinitarrat oli poistettu. Iltapäivällä omakuva oli siirretty Laurin pulpetin sisäkanteen. Olin närkästynyt siitä, että taiteen rajat tulivat niin nopeasti vastaan luokkaympäristössä. 

Itsenäisyyspäivänä

 

Sukupolvijuttuja

Kuoleva mies pyysi serkkuaan viemään peuroille kauraa. Hän oli aikoinaan kova metsästäjä. Nyt hän makaa sängyssä ja katsoo riistakamerasta, tuleeko peuroja. Haaveena on, että ehtisi vielä ampua muutaman. 

Ehkä viimeiset haaveet ovat juuri noin korneja. Ei kai ihminen kuoleman lähestyessä yleensä ylevöidy, paitsi elokuvissa. Minä saattaisin toivoa kuplamuovia, jota poksautella, ja huoneeseen kahvin tuoksua ja ikkunalasiin muutamia lumitähtiä.

Kannoin eilen Elon laatikoita. Isla oli jo ehtinyt kiinnittää ikkunoihin tähdet. Niistä tuli yllättävän kaunista valoa. Kun kaikki tavarat oli kannettu neljänteen kerrokseen, me muuttoihmiset istuimme hetken laatikoiden keskellä ja joimme maustettua kivennäisvettä. Elo alkoi ystävineen tutkia pitsalistaa ja tehdä tilausta, ja minä olin onnellinen siitä, että hänellä oli ystävinä ihania olentoja, jotka tulivat kantoavuksi ja halasivat minua tervehtiessään.  Halaaminen saattaa olla jokin sukupolvijuttu. Minä itse en spontaanisti halaile puolituttuja. Voi olla, että minua halailtiin, koska olin siellä ikään kuin Elon jatkeena ja siksi osittaisrakas myös niille, jotka eivät tunne minua.

Kävelin Ainan kanssa bussipysäkille. Hekin muuttavat Alinan kanssa vielä ennen joulua. Aina mietti, pitääkö kissat muuttaa ensimmäisenä vai viimeisenä. Kannatin ensimmäisyyttä. Muuttajat voisivat kantaa ensin kissojen raapimapuut, hiekkalaatikon ja lempituolin, sitten kissat, lopuksi suihkuttaa Feliwayta huoneilmaan ja sulkea oven muulta muuttometeliltä. Tarjouduin istumaan kissojen seurana uudessa huoneessa, kun muuttofirman työntekijät kantavat huonekaluja ja Aina ja Alina valvovat, ettei olohuoneen valtava taulu kolhiinnu tai Alinan ällistyttävä kattolamppu hajoa sirpaleiksi. 

Äiti kirjoitti. Hän oli muuttanut mielensä eikä haluakaan mennä itsenäisyysjuhlaan vaan leipoa focacciaa. Minä vien sitten mennessäni meille kuivahiivaa, oliiveja ja rosmariinia. Äiti on ihminen, jolla varmasti on vehnäjauhoja ja karkeaa suolaa. Ainakin niitä oli minun lapsuudessani. Yleensä isä ripotteli merisuolaa lohen päälle. Äiti siirsi kaupan Anni Helena -pussista erikoisvehnäjauhoja ympyrälieriön muotoiseen purkkiin. Kaikille jauhoille oli omat purkkinsa, samaa sarjaa, ja joka purkissa oma siististi tekstattu nimilappunsa. Minun aikuiskodissani ei milloinkaan ole ollut ruisjauhoja. 

Leipomisen jälkeen me varmaan istumme television ääreen ja katsomme, kuinka linna on tänä vuonna valaistu, kenellä on millainenkin puku ja onko jonossa yhtään tuttua. Äiti on ostanut meille katselukulhoon pähkinöitä ja lakritsitaateleita.

Focaccia

Tällä hetkellä lepään liian vähän. Iltaisin mielessä myllertää kaikki se, mitä en päivällä saanut tehtyä. En juuri hehku. Olen kuihtumaan päin.

Essin entinen mies on kuolemassa. Mies on toivonut, että Essi tulisi leikkaamaan hänen hiuksensa. Ehkä kuollessa alkaa kaivata tutuinta kosketusta, menetettyjä ihmisiä ja päiviä, jolloin oli nuori ja haluttu. Essi ei tiedä, meneekö leikkaamaan. Hän on kyllä jo tilannut hiustenleikkuukoneen Virosta mutta miettii edelleen, tahtooko hiplata niskaa mieheltä, joka kohteli häntä siten kuin kohteli. Tunteet kuplivat, ja jonakin hetkenä viha pulpahtaa pintaan niin, että Essin on mentävä vessaan itkemään.

Huomenna kannan Elon laatikoita. Painavimmat huonekalut hän antoi pois tai vei Kierrätyskeskukseen. Lähtötalossa on hissi, tulotalossa ei. Islan tavarat on siirretty jo. Heillä on makuuhuoneessa kuusenvihreä seinä ja olohuoneen katonrajassa kulkee boordi. Edelliset asukkaat jättivät seinäsyvennykseen pienen punaisen muovinorsun tuomaan onnea. 

Itsenäisyyspäivänä menen äidin luokse. Ehdotin, että leipoisimme yhdessä niin kuin 40 tai 50 vuotta sitten, mutta äiti ei innostunut leipomisesta. Hän haluaa katsoa linnanjuhlia ja käydä kuuntelemassa musiikkia monitoimitalolla. Niin tietysti teemme. En usko milloinkaan muuttuvani ihmiseksi, joka vaatisi muita toimimaan minun toiveeni mukaan. Silti minua vähän surettaa, ettei äiti leivo minun kanssani. Osaan minä toki yksinkin focacciani paistaa.

Jouluksi pitäisi taas kirjoittaa kaksi viisisanaista runoa. Mäkelänkadulla katsoin katkottuja puita ja kirjoitin toisen.