Pieni lumi

Eräästä muusikosta kirjoitettiin, että hän pani meidät tanssimaan masentavia lauluja. Se oli ylistys. Pidin muotoilusta. Melankolialla on rytminsä.

Sen sijaan en pitänyt siitä, että Helsingin Sanomat oli pannut yhteiskuntatieteilijä Jaakko Vuoren seisomaan valkoisen klinkkeriseinän eteen iloton ilme kasvoillaan. Vuori on kirjoittanut esseen Melankolian paluu. En ole lukenut sitä. Toimittajan mukaan Vuori kirjoittaa siitä, että nuoret aikuiset ajautuvat alakuloon, koska eivät olekaan omaehtoisia ja aloitteellisia, vaikka tämä aika tuntuu vaativan sitä. Kognitiivinen neurotiede rakentaa osaltaan individualismin suurta kertomusta ja korostaa ihmisyksilön aivojen ikuista muovautuvuutta. Masentunut ei käytä aivojensa piilevää potentiaalia, ja tämä laiminlyönti synnyttää syyllisyyttä.

Minusta psyyken voisi poistaa kokonaan. Mitä enemmän mieltään hakee, sitä enemmän sitä muuttaa kieleksi ja käsitteiksi, asettaa itseään johonkin selityskehikkoon. Hermoverkot, jumalat ja psykopolitiikat ovat ikäviä. "Sateenvarjominä" luki tekstissä, jota vilkaisin nopeasti. Kun katsoin uudestaan, siinä lukikin "sateenvarjoterminä". Mutta sateenvarjominä oli mukava sana. Sateenvarjominä käsittää kaikki minänä olemisen mahdollisuudet. Se suojaa. Ja aina on muistettava, että minä on pelkkä varjo. Sinne ei valo pääse.

Asuin joulun puutalossa Käpylässä. Kannoin mukanani jopa maailmanlopun myrskylyhdyn, joka ei sammu koskaan. Sammumattomuus ei kyllä ole totta, sillä lyhty on paristokäyttöinen, mutta valo ei ole vieläkään himmentynyt, vaikka sain sen jo monta vuotta sitten. Isä ja äiti toivat sen minulle. Olen unohtanut, uhkasiko maailmaa silloin korona vai alkoiko sota Ukrainassa. Joka tapauksessa isä ja äiti pitivät tärkeänä, että minulta ei valo sammu, vaikka maailma ympärillä olisi tuhoutumaisillaan. Varmaan he ostivat lyhdyn myös Siskolle. Äidillä on oma lyhtynsä kotonaan. Me voimme sitten valaista kulkureittimme, kun kiiruhdamme metsien halki pakoon tankkeja, rabiesta tai suurta tuhotulvaa.

Puhuin Tarun kanssa puhelimessa. Hän on lopettanut palkkatyönsä, koska on perinyt niin monta asuntoa ja mökkiä, että tulee toimeen niiden tuotolla. Nyt hänellä on aikaa kuunnella laatuluentoja netistä ja perehtyä siihen, kuinka Alzheimerin tauti on onnistuttu parantaaan hiirikokeissa nanohiukkasten avulla. Tarua hiirikokeet lohduttivat. Hän kysyi, minkä ikäinen isäni oli kuollessaan. Vastasin. "No niin, mä oon epäillytkin, että sulla on hyvät geenit", sanoi Taru. Se palasi mieleeni, kun makasin illalla sängyssä ja yritin ymmärtää, kuulinko sydämeni sykkeen jotenkin toisin kuin ennen ja muljahteliko sydän.

Tapaninpäivän iltana Teemalta tuli The Sound of Music. Istuimme sohvalla, äiti minun vieressäni. Televisio oli varmaan 75-tuumainen, mutta ei äiti silti nähnyt tekstejä eikä kasvoja. Elokuva oli kuitenkin tuttu hänelle nuoruudesta, joten juonessa oli helppo pysyä. Minulle se on niin tuttu, että kykenin kertomaan äidille, mitä kapteeni seuraavassa kohtauksessa sanoo, mitä Maria siihen vastaa ja millainen ilme paronittarella pian on. Elo, Isla, Aina ja Alina eivät ryhtyneet kritisoimaan sukupuolen representaatioita elokuvassa, vaikka niitä he varmaan havainnoivat, niin kuin koulutetut nuoret nykyaikuiset tekevät. Välillä äiti kysyi, onko kuvassa nyt Max vai kapteeni ja Mariako se taluttaa tuota pienintä pois. Minä kysyin, muistiko äiti, miten hän oli vienyt Siskon ja minut ensimmäistä kertaa katsomaan Sound of Musicia ja minä olin luullut, että elokuva päättyi, kun väliaika alkoi ja Maria palasi takaisin luostariin. Lapsena ei vielä ymmärrä romanttisen musikaalin genrepiirteitä.

Ei äiti muistanut. Sen hän kyllä muisti, että joskus kävimme elokuvissa Kustaankartanon vanhainkodissa. Siellä oli suuri sali. En muista yleisöstä vanhuksia. Ehkä näytökset oli suunnattu kaupungin työntekijöille ja äiti sai viedä sinne perheenjäsenensäkin ilmaiseksi. Muutaman kerran mukaan tuli äidin työkaveri Saila tyttärensä Heinin kanssa. Heinin hiukset olivat melkein kermanvalkoiset ja niin kiharat, ettei kellään. Kiharat ovat kuulemma iän myötä suoristuneet, eikä Heinistä tullutkaan elokuvatähteä eikä rikkaan vaimoa, niin kuin hän niinä vuosina suunnitteli. Omat suunnitelmani olivat toisenlaiset, mutta eivät nekään toteutuneet. 

Kysyin äidiltä, ovatko pimeät päivät hänelle vaikeita. Äiti sanoi, että kyllä pieni lumi auttaisi mutta ei hän mihinkään synkkyyteen ole vaipunut. On niin paljon ihmisiä ja tekemistä ja Annikistakin täytyy pitää huolta.

Aattoaamuna me olimme ajaneet taksilla hautausmaalle. O:n jalat olivat olleet niin kipeät, ettei hän lähtenyt mukaan, ja Sisko oli sanonut puhelimessa savustavansa kalaa, joten ei millään ennättänyt haudalle.

Me menimme sitten äidin kanssa kahden. Oli vielä pimeää, kun tulimme. Hautausmaa oli täynnä palavia kynttilöitä. Taksi jätti meidät portille, jota en tuntenut, mutta äiti suunnisti hämmästyttävän hyvin hautakivien välissä, vaikka ei paljon nähnytkään. Ensin veimme kynttilän hänen vanhempiensa haudalle, jossa oli myös Helka-sisko. Sieltä kävelimme Tyynen haudalle, Laaksosten haudalle ja viimeiseksi isän haudalle. Isän havut olivat vielä hyvät ja kanervakin kukki. Yhden hautakynttilän kantta en saanut kierrettyä auki. Jouduin sytyttämään sen ilma-aukon kautta. Isällä oli kolme kynttilää ja lyhty, ja päivä alkoi jo valjeta. 

Haudalta lähtiessämme keskustelimme siitä, palaammeko bussilla vai taksilla. Äiti kannatti bussia, minä taksia. Päädyimme taksivaihtoehtoon. Kun äiti teki tilauksen, hän sanoi, että me seisomme tässä kappelin ja odotustilan välissä.