Samettiruusujen takaa

Vasemman isovarpaan alla on orastava rakko korkokengästä. Nyt maistuisi iskelmä. Minun lavatanssimenneisyyteni on köykäinen, mutta kukkamekkoja on. Kesä alkaa, kun minä soitan suomenkielistä laulantaa. Olinhan Finnhits-lapsi. Tahdon maisemalehmiä ja suomifilmitunteita. Vihreää piisaa. Kielot kukkivat, syreenit kukkivat ja minun parvekkeeni kukkii, sillä tänään oli kevätjuhla ja osalla oppilaistani päättyi peruskoulu.

Päättöluokan pojilla oli puvut päällä ja vanhemmat luokan perällä kyynelehtimässä. Itkettäähän se, kun oma lapsi pitää puheen ja kiittää vanhempiaan. Koulun takapihalla moponomistajat polttivat kumia ja joku oli tuikannut nurmikon palamaan. Näihin riemuihin minun oppilaani eivät päässeet mukaan, sillä vanhemmat tahtoivat ottaa valokuvia ja halailla niin pitkään, että nurmi oli jo sammutettu, ennen kuin paviljongista päästiin ulos.

Minä olen maljakoittanut kukkia ja kantanut ruukkuja parvekkeelle. Mietin, kehtaisinko soittaa naapurin ovikelloa ja kysyä, syövätkö heidän lapsensa suklaata. Tahdon siivota nopeasti pois kaiken liiallisen. Olen arki-ihminen. Pidän hapankorpuista ja muista kuivatuotteista, jotka mahtuvat pieneen tilaan.

Aamulla en ehtinyt lukea loppuun juttua Olli Mustosesta, jolla oli leikkauksen jälkeen harvinainen demonikasvojen syndrooma. En vielä tiedä, toipuiko hän. Varmaan hän toipui, jos kerran juttu on kirjoitettu, sillä useimmissa jutuissa käy hyvin tai ainakin ihmiset kasvavat ja oivaltavat jotakin elämästä tai itsestään, ellei sitten ole kyse tutkivasta journalismista. Mutta kohta minä pistän kahvin tippumaan ja luen Olli Mustosen loppuun. Sitten menen kylpyyn, etsin huomiseksi äidille soveltuvia kesämenoja ja tervehdin parvekkeelta samettiruusujen takaa ilta-aurinkoa ja kansaa, joka mahdollisesti vaeltaa pihan poikki.

Mustaa lihaa

Mies tuli portaissa vastaan. Hän piteli perunapussia rintaansa vasten kuin olisi kantanut rakkaansa uurnaa. Minä olin matkalla ostamaan O:lle margariinia ja mustaa lihaa. Tämä on tosin valhe eli taiteellinen vapaus, sillä niitä menen ostamaan vasta tänään ja miehen näin lauantaina, mutta väitän näin, koska on hyvä päättää, että minulla oli selkeä päämäärä, kun laskeuduin portaita. Musta liha kuulostaa sopivan makaaberilta. Ja me todella kutsumme härän kylmäsavupaistileikkeleitä mustaksi lihaksi.

Vuosi sitten Elo kantoi isän tuhkan hautakuiluun. Hänellä oli valkoinen pitsipusero ja valkoiset housut ja pää ajeltu paljaaksi. Hän askelsi hautakivien välissä kulkueen ensimmäisenä tasaisesti ja ääneti. Me muut kävelimme perässä, ja joku ehkä rohkeni sanoa jotain arkisista asioista. Minä tarkkailin, kuoleeko O lämpöhalvaukseen. Mirvan raskausvatsa oli jo valtava. Äidillä oli siisti jakku, kaulaketju ja liljanoksa. Isla oli tullut pyörällä, Aina ja Alina Mirvan kyydillä. Sisko ja Jaakko hakivat meille tilatut nepalilaiset noutoruoka-annokset, joita syötiin äidin luona. Reetta ei tullut sinne, koska hänen piti mennä myymään kesäjuhlaihmisille oikeanmakuisia viinejä. Äiti antoi minulle paperilla runon ja pyysi lukemaan ääneen. Kesken runoa äiti huudahti: "Lue kovempaa!" Hänellä ei ollut silloin vielä kuulolaitetta.

Viime kesän kuuntelin Tom Waitsin Green Grassia. Useimmat Waitsin kappaleet ovat sellaisia, etten ensi kuulemalla pidä niistä. Toisella kuuntelukerralla ääni ja sävelmä asettuvat tasapainoon. Kolmannella kerralla alan kuunnella sanoja, jotka ovat sillä lailla dramaattisia, ettei minun oikeastaan pitäisi pitää niistä. Pidän silti. Rikki menneet pyörät ruostuvat sateeseen eikä kukaan kaipaa niitä. Kun joku muu kuin Waits itse laulaa näitä lauluja, huomaa, miten perinteisen surullisia melodiat ovat. 

Kerran käskin ChatGPT:n jaotella ihmiselämän surut 3 - 5 pääkategoriaan. Kategorioiden täsmällisiä otsikoita en taida enää muistaa, mutta ihastelin sitä nopeutta, jolla kaikki surut luokiteltiin ja nimettiin siististi eteeni. ChatGPT osasi myös eritellä, mitkä surun alalajit ovat tyypillisiä iskelmissä, mitkä rockissa ja mitkä kaunokirjallisuudessa. Iskelmissä ei juuri ollut eksistentiaalista surua. Ehkä ChatGPT ajatteli, että ei olisi kiva tanssia merkityksettömyyden tahtiin. Minusta sen näkemys iskelmäsurusta oli tarpeettoman kapea. Humppa on vain hyvin kätkettyä olemassaolon murhetta. Haitari soi, parit pyörähtelevät. Humaltuneimmat talutetaan tanssilattialta pois. Seinäruusut jäävät seinäruusuiksi.

Odotan kesän iltoja, sitä, että voisi lähteä kävelemään polkua myöten, läpsytellä keveillä kengillä ilman sukkia, katsella aurinkoisista kohdista, joko mansikat punertavat, ja vedellä sormilla heinänkorsista tupsuja, kysyä joltakulta, tuleeko kukko vai kana, eikä ole väliä, kumpi tulee, eikä silläkään, onko siinä joku mukana, sillä kesäillat ovat lempeitä ja pehmeitä itsessään, odotuksia täynnä, vaikka nuoruus meni jo, eikä kukkia enää kannata kerätä tyynyn alle. 

Vuohenkelloja

Kun Sibeliukselta kysyttiin Amerikassa, mitä hän haluaisi siellä nähdä, hän luetteli kolme asiaa: pilvenpiirtäjät, Niagaran putoukset ja vettä syöksevät valaat. Tämän opin matkalla apteekkiin. Oli nilkkasukkailma. Sillan alla muistelimme valaan hengitystekniikkaa. Paluumatkalla pysähdyimme R-kioskille juomaan kahvia ja katsomaan, olisiko siellä Economistia. Ei ollut. Kenties se johtui perjantaiaamun drooniuhasta. Jos Suomen ilmatila oli suljettu, Economistit saattoivat laskeutua Tukhomaan, Tallinnaan tai Rovaniemelle.

Joku oli ripustanut lähitalon nurmikkoa ympäröivään aitaan kaksi kylttiä, joissa luki, että vuohenkelloja ei saa leikata. Ehkä kieltokylttejä oli ollut enemmänkin, sillä aidassa roikkui myös naruja, joiden toisessa päässä ei ollut mitään. Ei niillä kohdin näkynyt vuohenkellojakaan. 

Olen tehnyt päivittäin tunnollisesti arabian ja venäjän harjoituksia, kymmenisen minuuttia kumpaakin. Ohjelma ei opeta kielioppirakenteita, mutta niitä minä etsin ja huomaan. Yksilauseisten virkkeiden koostaminen on helppoa. Vaikeampaa on kuulla eräiden äänteiden eroa. Minun on kuunneltava lause sana sanalta, ennen kuin rohkenen toistaa sen. Ei se huonosti suju, oikeastaan se sujuu vallan hyvin, mutta fonologinen prosessointi on minulle hankalampaa kuin rakenteiden käsittäminen. Kun on äänne, jota suomessa ei ole, tunnen oloni varmaksi vasta, kun saan kirjalliset ohjeet siitä, mitä äännettä se muistuttaa ja miten se muodostetaan. En osaa kuunnella, onko arabiassa loppuhenkosia.

Arabian kirjoitusmerkeistä en osaa kuin muutaman. Kyrilliset aakkoset osaan, suunnilleen, mutta niiden kirjoittaminen on hidasta ja kömpelöä. Onneksi sähköinen ohjelma ei vaadi merkkien kirjoittamista. Tulen iloiseksi joka kerran, kun saan sydämiä ja jalokiviä oppimismenestyksestäni. Sydämien ansiosta saan tehdä enemmän virheitä, ennen kuin päivän ilmainen etenemiseni keskeytetään. Jalokivien merkitystä en ole ymmärtänyt. Ehkä saisin ostaa niillä lisäpalveluita. En silti tee mitään. Annan jalokivien kertyä varastoon ja ihastelen rikkauttani. Pelkään, että ne katoavat, jos jätän jonakin päivänä kieliharjoitukset tekemättä.

En kysynyt O:lta enempää Sibeliuksen matkoista, mutta oletettavasti Amerikkaan on niinä vuosina matkattu laivalla ja matkaaminen on kestänyt viikkotolkulla. Ehkä Sibeliuksella on ollut mukanaan se pieni tuoksurasia, jota hänen väitetään kuljettaneen mukanaan. Rasiassa oli kuusenneulasia ja sammalta, ehkä vähän pihkaa, ja niistä syntyi metsän tuoksu. Tarina on romanttinen eikä varmaan vahvasti tottakaan. Pidän silti tarinan Sibeliuksesta, jonka kuvitelma kodista on hajuna rasiassa taskunpohjalla ja joka haluaa nähdä vettä suihkuavan valaan. Mahtoiko hän koskaan nähdä, sitä minun lähteeni eivät kertoneet.

Parasta aikaa

Moottoripyörämuseosta lähtiessämme ravintolaihminen tuli vielä puhumaan meille. Hän sanoi yhdeksäsluokkalaisilleni, että te elätte nyt elämänne parasta aikaa, vaikka ette vielä ymmärräkään sitä. Ei hänkään ollut ymmärtänyt silloin, kun oli nuori. Jälkeenpäin vasta, aikuisena, ymmärtää, mistä olisi kannattanut iloita. Me nyökkäilimme ja menimme heittelemään rantaan kiviä. Jake paiskoi järveen suuria kiviä, joista kuului plompsahdus, muut tyytyivät litteisiin leipäkiviin. Kellään ei ollut kiire pois.

Mannerheimin patsaan alla leikimme totuutta ja tehtävää. Tosin tehtävää ei voinut valita, koska aikaa oli vähän enkä halunnut, että kukaan joutuisi hyppimään alasti kyykkyhyppyjä Vesijärvenkatua pitkin. Totuudet kiihdyttivät. Kun oli selvitetty, onko kukaan homo, päästiin treffeihin, suutelemisiin, rakkauskirjeisiin, autolla ajamiseen ja alkoholikokeiluihin. Minä pääsin kertomaan, olenko koskaan kokeillut "mitään aineita". Sitten piti lähteä junalle.

Tämän päivän Hesarissa lahjakas 15-vuotias toivoo, että kouluihin tulisi tasoryhmiä tai oppilaita eriytettäisiin jollakin toisella tapaa. Hän perustelee toiveensa, ja vaikka minä osaan kuvitella, millaista hänen koulunkäyntinsä on, tulen artikkelista ärtyneeksi ja haastatellun 15-vuotiaan toiveesta surulliseksi. Minusta peruskoulun tärkein tehtävä on opettaa lapsia tulemaan toimeen keskenään. Miksi näissä keskusteluissa otetaan esille vain oppiainekohtaisen oppimisen maksimointi? Toki on tärkeää, että koulussa opitaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Vaan sillä ei vielä yhteiskuntaa rakenneta. Tarvitaan kärsivällisyyttä, empatiaa, kykyä auttaa, hitauden sietämistä, tunnesäätelyä, eriarvoisuuden huomaamista, monenlaisten kotitaustojen näkemistä, jotta niitä voi ymmärtää.

Aivan varmasti opettajillekin olisi merkittävästi helpompaa, jos luokkia jaettaisiin oppilaiden lahjakkuuden perusteella, mutta mikä olisi sen jaon hinta? Kohta olisi liikaa sekin, että huonosti käyttäytyviä oppilaita olisi samassa koulussa kuin hyvin käyttäytyviä. Eriytettäisiin lisää, rankemmin. Ja miten opettajat jaettaisiin? Pitäisikö opettajia mitata ja palkita tulosperusteisesti? Hyvät opettajat hyville oppilaille, heikoille heikot. Heikot asumaan Pohjois-Suomeen, hyvät Etelä-Suomeen.

Lapset eivät yleensä näe itseään perheensä sosioekonomisen aseman tuotteena. He ajattelevat saavansa loistavia arvosanoja, koska ovat älykkäitä, tai saavansa heikkoja arvosanoja, koska ovat tyhmiä. Minä olin luullakseni 20-vuotias, ennen kuin aloin ajatella, että synnyin tiettyyn yhteiskunnalliseen muottiin ja akateeminen menestykseni kertoo lähinnä kotitaustastani. 

Isä ja äiti eivät koskaan pitäneet työtä ja opiskelua elämän keskeisenä asiana. Heille elämä tapahtui pääosin vapaa-ajalla. Ehkä se asenne oli minussakin sitkeänä, koska en jäänyt yliopistomaailmaan, vaikka rakastin sitä. Aina ja Elo ovat kasvaneet erilaisessa kodissa kuin minä. Heillä ei ollut tiski- ja pyykinripustusvuoroja, mutta minä olin tarkka siitä, että koulutyöt tehdään kunnolla, kokeisiin harjoitellaan ja reaaliaineissa asian voi muotoilla virkkeeksi vain silloin, kun ymmärtää, mitä kirjoittaa.

Kodittomat

 

Aika nukkua

Perjantaina

Vähän ennen siltaa harmaapartainen mies kulki kadun poikki, huitoi käsillään ja huusi: "Iloista kevättä, SDP!" Toivotus kuulosti aggressiiviselta. Voi olla, että minä edustin hänelle SDP:tä. En kuitenkaan vastannut tervehdykseen. Yritin muistaa Aino Räsäsen Helena-sarjan kirjojen nimiä. Ei niissä ehkä ollut "Iloista kevättä, Helena", mutta saattaisi olla hauskaa, jos SDP:stä tekisi vastaavan sarjan:

Soita minulle, SDP!

... ja SDP soittaa

Pää pystyyn, SDP!

SDP kuuntelee

SDP ei tottele

Lähden ensi viikolla 9.-luokkalaisteni kanssa Lahden moottoripyörämuseoon. "Älkää unohtako lihamukeja", sanoi Erkki. Moottoripyörät ja lihamukit ovat molemmat kaukana ydinymmärrysalueeltani, mutta mitäpä en tekisi oppilaitteni tähden. He ovat kirjoitelleet päättäjäispäiväpuheitaan. Nämä ovat sillä lailla hyviä päiviä kuin viimeiset päivät ovat. Tiedetään jo, että kohta ei enää nähdä ja elämä notkahtaa eteenpäin, ja tahdotaan siksi olla kivoja ja keskittyä oleellisiin asioihin. Olen kehottanut oppilaita varautumaan siihen, että en ehkä itke kevätjuhlassa. Harvoin itken silloin, kun jotakin merkittävää tapahtuu. Itken viikkoa ennen tai kaksi kuukautta jälkikäteen mutta en silloin, kun itkua odotetaan.

Huomenna menen hoitamaan pariksi tunniksi Unia. Äiti kysyi, jännittääkö minua. Ei jännitä. Vauvat nyt ovat vauvoja. Jos Uni ymmärtää olla kätkytkuolematta, kaikki menee mainiosti. Ehkä pääsen lukemaan hänelle Tiitiäisen satupuuta. Siitä saattaisi aika monta runoa mennä ulkomuistista. "Jansmakko Erikois" oli joskus bravuurini. Olen lasten kanssa paljon parempi kuin aikuisten kanssa.

Unin hoitamisen jälkeen kiiruhdan O:n kanssa Rastilaan. Asumme leirintäalueen perhemökissä, syömme kartanossa ja katsomme merta. Lapset liepukkeineen tulevat ja äiti tulee. 

Sunnuntaina

Rakensin Unille muovipalikoista torneja, jotka hän hihkuen tuhosi. Mirva oli kirjoittanut kolme paperia ohjeita Unin päiväohjelmasta. Vilkaisin ensimmäistä paperia. Siinä ohjeistettiin, että nukutettaessa Uni pannaan unipussiin, työnnetään tutti suuhun, lasketaan varovasti pinnasänkyyn, annetaan pehmopupu kainaloon ja sanotaan: "Aika nukkua. Kauniita unia." Ellei uni tule, voi silittää selkää. En saanut unipussin vetoketjua kiinni enkä lausunut toivotuksia oikeilla sanoilla, mutta Uni nukahti helposti. Kymmenen minuutin välein kävin kurkistamassa, vieläkö hän hengittää. Merkitsin tunnollisesti nukahtamisajan Mirvan tekemään taulukkoon. Jääkaapinoven kalenterista luin, mitä uusia mausteita ja kasviksia Uni oli maistellut minäkin päivänä. Ehkä neuvolat jakavat nykyään taulukointiohjeita. Minulla ei ole vähäistäkään aavistusta siitä, milloin Aina ja Elo maistoivat ensi kertaa fenkolia.

Iltapäivällä olin jo Rastilassa. Siellä oli hiljaista. Meri ja taivas olivat lähes samaa sinistä, ja kymmenen minuutin välein sen sinisen halkaisi siltaa pitkin kulkeva oranssi metro. Alkukesän heleänvihreillä nurmikoilla oli muutamia hanhia ja paljon hanhenkakkaa. Me heittelimme vähäkakkaisimmassa kohdassa mölkkypulikkaa ja nauroimme, sillä se oli onnellinen ilta ja ruoka oli ollut herkullista. Pelin jälkeen minä palautin mölkyn respaan ja halasin Ainan, Alinan, Elon ja Islan, jotka lähtivät yöksi koteihinsa nukkumaan. Metsänrajassa juoksi peura. 

Puukosta

Eilen aamulla jalkakäytävällä oli puukko. Tuijotin sitä hetken. Yritin ymmärtää, pitäisikö minun tehdä sille jotakin. Jos puukko olisi murha-ase, minun ei kannattaisi tuhota siitä sormenjälkiä koskemalla sitä. Verijälkiä ei kyllä näkynyt. Jos puukko oli pudonnut joltakulta rakennustyöläiseltä, hän tulisi luultavasti pian etsimään sitä. Ja enhän minä voisi pistää puukkoa käsilaukkuuni ja viedä kouluun. Hätänumeroon soittaminen tuntui vahvasti liioitellulta toimintamallilta. Luultavasti poliiseilla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin poimia maahan pudonneita puukkoja. Mutta entä jos joku vimmainen yläkoululainen löytäisi puukon ensimmäiselle oppitunnille juostessaan ja päättäisi vähän viillellä B-luokan ikävää Peteä?

En tehnyt mitään. Jätin puukon jalkakäytävälle ja jatkoin matkaani kohti koulua. Puolivälistä matkaa soitin O:lle ja kysyin, mitä minun olisi kannattanut tehdä. Ei hänelläkään ollut viisaita neuvoja. Koulussa kysyin oppilailta, mitä nämä olisivat tehneet. Taneli sanoi, että hän olisi soittanut hätänumeroon, sillä sinne soittamista ei pidä epäröidä. Micke sanoi, että hän olisi potkinut puukon johonkin pusikkoon piiloon. Aki sanoi, että hän olisi ottanut puukon itselleen, tietysti, ja vienyt kotiin.

Tänään puukko ei enää ollut paikallaan. Silmään ei myöskään ole osunut uutisia karmaisevista veriteoista näillä seuduin.

Olen alkanut opiskella Duolingon avulla venäjää ja arabiaa. Venäjä tuntuu helpolta, arabia vaikealta. Venäjästä minulla on kyllä alkeiskurssin pohjaakin. Arabian aakkoset ovat melkein mahdottomia, ja lukusuunnan muuttaminenkin on yllättävän haasteellista. En ole koskaan varma, lausuuko ohjelmaääni minulle yksittäisen äänteen vain sanan. Kun äänteiden tunnistaminen alkoi eilisiltana turhauttaa, etsin Youtubesta arabian alkeiskurssin videon. Pääsin opettelemaan persoonapronomineja ja heti aloin taas uskoa maailman järjellisyyteen.

Anssi on viety ambulanssilla sairaalaan. En ehkä ole oikea ihminen lohduttamaan Raijaa, mutta silti osaan aavistaa, millaista hänellä on juuri nyt. Järkytyksen hetkellä todellisuus ikään kuin leikkautuu irti omasta tunteesta. Tapahtumat tuntuvat epätodellisilta, kuin joku henkilöhahmo makaisi paareilla elokuvassa tai olisi ainakin ihan vieras. Siksi ehkä osaa itse toimia lähes järkevästi ja ilmeettömästi, vaikka ambulanssin valo välkkyy ja seuraavista hetkistä ei ole mitään tietoa.

Muistiinpano

 

48 %

Gérard DuBois

Kampaamon tuoli oli niin matalalla, etten nähnyt kuin päälakeni. Ei se oikeastaan haitannut. Odotuslehdestä olin lukenut, että empatia on vähentynyt 30 vuodessa 48 %. En ennättänyt lukea, miten tämä oli mitattu, mutta kuvasta päätellen syy oli nettikommunikoinnin. Päälakea katsellessani mietin, onko minunkin empatiakykyni heikentynyt kolmessa vuosikymmenessä 48 %. Tulin raskaaksi kesällä 1996. Muutamaa vuotta myöhemmin meillä oli tietokone keittiössä, ja minä hain postista paketin, jossa oli modeemi. Kun kone yhdistyi nettiin, kuului ärsyttävää piippausääntä. Kovin pitkään en viitsinyt viipyä netissä, ettei tulisi suurta laskua.

Äiti kertoi, miten Kape Aihinen meni köyhän perheen kotiin. Perheellä oli rahaa ruokaan vain satanen kuussa. Heitä oli kolme, ja yhdellä oli kipsi jalassa. He söivät pelkkää makaronia ja jauhelihaa ja olivat onnettomia, sanoi äiti. Mutta sitten tuli Kape Aihinen ja tutki heidän kaappiinsa ja lähti heidän kanssaan kauppaan. Kape Aihinen muussasi herneitä hetken ja teki päälle jugurttikastiketta. Perhe söi Kape Aihisen tekemiä ruokia, ja kaikki alkoivat voida paremmin. He jättivät makaronin ja jauhelihan ja rupesivat syömään siten kuin Kape Aihinen oli opettanut. "Mutta heilläkö oli edelleen ruokarahaa vain satanen kuussa?" minä kysyin.

Äsken sähköpostiin tupsahti kysely, millaista palveluni oli kampaamossa. Ajattelin kolmea kampaajaa, joilla kaikilla oli shokkivärjätyt hiukset, vapun kunniaksi varmaan. He tiesivät, että sellainen väri kestää vain hetken, muutaman pesun, ja siten sitoutuminen vaaleanpunaiseen on kevyt päätös. Klikkasin arvioksi viisi tähteä, joita en perustellut, ja minua kiitettiin. Annan siinä kampaamossa aina kaikille viisi tähteä, ettei joku tulisi surulliseksi, kun saa vähemmän tähtiä kuin muut. 

Kävelin ilman sukkahousuja melkein joelle asti. Päätin, että kun tulen kotiin, avaan kirjan, minkä tahansa, enkä katso suoratoistopalvelusta rakkausrealitya, jossa kymmenestä parista yksi pysyi yhdessä, vaikka kaikilla oli hienot häät ja hyviä ominaisuuksia. 

Kotona tuli mieleen, että ihan hyvin olisin voinut mennä joelle asti. Sinne me kävelimme sinä päivänä, kun Ainalla oli ollut nimenantojuhla. Muut uivat. Minä en olisi halunnut jättää Ainaa hetkeksikään, mutta Johanna sanoi, että mene nyt uimaan, kyllä me kaikki tässä vahdimme sitä. Niin minä heitin vaatteet rannalle ja kävelin virtaan. Aina näytti ihmeen pieneltä vedestä käsin.