Mies tuli portaissa vastaan. Hän piteli perunapussia rintaansa vasten kuin olisi kantanut rakkaansa uurnaa. Minä olin matkalla ostamaan O:lle margariinia ja mustaa lihaa. Tämä on tosin valhe eli taiteellinen vapaus, sillä niitä menen ostamaan vasta tänään ja miehen näin lauantaina, mutta väitän näin, koska on hyvä päättää, että minulla oli selkeä päämäärä, kun laskeuduin portaita. Musta liha kuulostaa sopivan makaaberilta. Ja me todella kutsumme härän kylmäsavupaistileikkeleitä mustaksi lihaksi.
Vuosi sitten Elo kantoi isän tuhkan hautakuiluun. Hänellä oli valkoinen pitsipusero ja valkoiset housut ja pää ajeltu paljaaksi. Hän askelsi hautakivien välissä kulkueen ensimmäisenä tasaisesti ja ääneti. Me muut kävelimme perässä, ja joku ehkä rohkeni sanoa jotain arkisista asioista. Minä tarkkailin, kuoleeko O lämpöhalvaukseen. Mirvan raskausvatsa oli jo valtava. Äidillä oli siisti jakku, kaulaketju ja liljanoksa. Isla oli tullut pyörällä, Aina ja Alina Mirvan kyydillä. Sisko ja Jaakko hakivat meille tilatut nepalilaiset noutoruoka-annokset, joita syötiin äidin luona. Reetta ei tullut sinne, koska hänen piti mennä myymään kesäjuhlaihmisille oikeanmakuisia viinejä. Äiti antoi minulle paperilla runon ja pyysi lukemaan ääneen. Kesken runoa äiti huudahti: "Lue kovempaa!" Hänellä ei ollut silloin vielä kuulolaitetta.
Viime kesän kuuntelin Tom Waitsin Green Grassia. Useimmat Waitsin kappaleet ovat sellaisia, etten ensi kuulemalla pidä niistä. Toisella kuuntelukerralla ääni ja sävelmä asettuvat tasapainoon. Kolmannella kerralla alan kuunnella sanoja, jotka ovat sillä lailla dramaattisia, ettei minun oikeastaan pitäisi pitää niistä. Pidän silti. Rikki menneet pyörät ruostuvat sateeseen eikä kukaan kaipaa niitä. Kun joku muu kuin Waits itse laulaa näitä lauluja, huomaa, miten perinteisen surullisia melodiat ovat.
Kerran käskin ChatGPT:n jaotella ihmiselämän surut 3 - 5 pääkategoriaan. Kategorioiden täsmällisiä otsikoita en taida enää muistaa, mutta ihastelin sitä nopeutta, jolla kaikki surut luokiteltiin ja nimettiin siististi eteeni. ChatGPT osasi myös eritellä, mitkä surun alalajit ovat tyypillisiä iskelmissä, mitkä rockissa ja mitkä kaunokirjallisuudessa. Iskelmissä ei juuri ollut eksistentiaalista surua. Ehkä ChatGPT ajatteli, että ei olisi kiva tanssia merkityksettömyyden tahtiin. Minusta sen näkemys iskelmäsurusta oli tarpeettoman kapea. Humppa on vain hyvin kätkettyä olemassaolon murhetta. Haitari soi, parit pyörähtelevät. Humaltuneimmat talutetaan tanssilattialta pois. Seinäruusut jäävät seinäruusuiksi.
Odotan kesän iltoja, sitä, että voisi lähteä kävelemään polkua myöten, läpsytellä keveillä kengillä ilman sukkia, katsella aurinkoisista kohdista, joko mansikat punertavat, ja vedellä sormilla heinänkorsista tupsuja, kysyä joltakulta, tuleeko kukko vai kana, eikä ole väliä, kumpi tulee, eikä silläkään, onko siinä joku mukana, sillä kesäillat ovat lempeitä ja pehmeitä itsessään, odotuksia täynnä, vaikka nuoruus meni jo, eikä kukkia enää kannata kerätä tyynyn alle.
Mikä runo se oli, kenen tekemä, isän, pojan vai ihan kirjasta otettu?
VastaaPoistaJos saan arvata, ja koska valinnan teki äitisi, niin mieleeni tuli heti tämä Karjalan runotyttö Eila Kivikk’aho.
Ei ollut Kivikk'ahoa. Ei ollut kukaan nimekäs kirjailija vaan joku tuntematon kynäilijä, jonka runon äiti oli leikannut talteen ties mistä lehdestä. Sellaista yleisnättiä liirumlaarumia elämän merkityksestä. Totta puhuen en muista säkeitä kovin tarkasti.
PoistaKävin viime viikolla Isän haudalla. Isä kuoli viisi vuotta sitten ja koska ainakin luulen olevani empaattinen, annoin monessa asiassa periksi avovaimolleen - myös siinä, kun hän sanoi isän halunneen tuhkansa heidän sukuhautaansa. Kukaan ei väittänyt vastaan. Nyt en enää ole varma halusiko hän.
VastaaPoistaMonessa asiassa annoin periksi. Siunaustilaisuudessa "vaadin" soitettavan Adagion. Kahvitilaisuudesta, jossa ainoa joka istui minun, Pojan ja Mursun kanssa samassa pöydässä oli pappi, otin mukaani kaikki syömättömät kakut ja muut - en edes kysynyt haluaako joku muu. Minähän ne maksoin.
Isä oli pieni mies ja kuivui viimeisinä päivinä olemattomaksi. Kannoin tuhkauurnan kappelista ulos aurinkoon. Se painoi valtavasti - en olisi uskonut sen voivan painaa niin paljon.
Kuvitelkaa: paikalla ei ollut kuin minä, avovaimo ja sisarukset ja siinä muutaman sadan metrin matkalla kappelilta haudalla yksi sisaruksista ehti saada draaman aikaiseksi puolikuuron avovaimon käytöksestä.
Ja loppukevennyksenä tapahtuma joka tapahtui ennen tätä viimeistä tapaamista - avovaimon kanssa keskusteltiin tämän jälkeen lakimiesten välityksellä.
Isällä oli vaarilta peritty täytetty maakotka. Se ei mahtunut meille, joten soitin sedälleni: "Ottaisitko sinä sen kotkan hoiviisi, kun meillä on niin ahdasta, ettei mahdu mihinkään?"
Setä vastasi: "Totta kai otan, ilman muuta. Mutta entäs se lintu sitten?"
Kävin sunnuntaina Tampereella Antikvaarisilla kirjamessuilla. Oli sekunneista kiinni, etten ostanut Kaarlo Sarkian runokirjaa.
Onneksi reppu oli jo täynnä.
Olisit ostanut! Kommenttisi on kuin valionovelli, luin sitä mukana eläen, tapahtumat nähden. Kaurismäki tekisi tästä syvällisen elokuvan.
PoistaPöllö, rakastan tuota kappaletta, joka alkaa näin: "Isä oli pieni mies ja kuivui viimeisinä päivinä olemattomaksi."
PoistaKiitos, että pidät täällä tunnelmaa yllä. Ja te muutkin. Minä itse en juuri nyt jaksa olla sosiaalinen. Tulen taas, jahka loma alkaa ja päivissä on enemmän ilmaa.
Kiitos T!
PoistaKommenttisi sai jakamaan blogissani kuvan, sinulle.
Äiti halusi tietyn Kaarlo Sarkian runon muistokirjoituksekseen. Kun aika sitten koitti niin en minä muistanut mistä runosta oli kyse, ja valitsin Sarkian kootuista vaan oman mieleni mukaan kauniita säkeitä. Mutta se tuntui vähän kuin petokselta, anteeksi äiti! koska...
VastaaPoista... äiti nuorena tyttönä oli hoitamassa Kaarlo Sarkiaa Paimion keuhotautiparantolassa. Eli hän tunsi ko. herran, ja se minua harmittaakin, etten koskaan häneltä enempää kyseisestä tyypistä kysellyt. Muistan vain sen kun äiti kerran kertoi menneensä runoilijan huoneeseen niin ettei se ollut kuullut hänen tuloaan, niin KS istui siellä peilin edessä ja kampasi tukkaansa hitaasti ja hitaasti.... "Ihaili itseään", äiti sanoi, ja jatkoi, "Niin, kaunis mieshän se oli”. Ja äiti hymyillen katsoi minua (tai jonnekin minne minä en nähnyt) ja muuttui haaveilevan näköiseksi äidiksi, heh.
Niin, hieno suomen kielen käyttäjä Sarkia oli, oikea runoilija.
Nuoruuden huumassa päätin minäkin ryhtyä runoilijaksi, ja suosikkini oli tietysti Kailas, myöhemmin kolahti Sarkiakin - ja vielä myöhemmin luin, että heillä oli ollut suhdekin.
PoistaKävin muuten keväämmällä Paimion parantolassa tutustumisretkellä mummoryhmän kanssa, eikä muuten hyvin asiantunteva opas maininnut sanallakaan näistä runoilijoista! En huomannut edes kysyä, vaikka tiesin, kun yritin muistella oliko isäni ollut siellä nuorena miehenä… en muistanut. Oli kai niitä parantoloita muuallakin?
Tuberkuloosi aikoinaan oli Suomessa kansallistauti ja parantoloita rakennettiin ympäri maata, enimmäkseen mäntymetsää kasvaville harjuille, koska liki ainoana lääkintäkeinona oli että potilas ”haukkaa raitista ilmaa”. Ja lepäilee parvekkeella auringon valossa ja syö hyvää ruokaa. Lääkkeet tulivat vasta II:n maailmansodan jälkeen ja kitki taudin veks.
PoistaPs. Minäkin päätin nuorena ryhtyä runoilijaksi. Niinpä noin 15 -v. osallistuin koulun järjestämään runokilpailuun nimimerkillä "Sully Prudhomme" (=ensimmäisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut ranskalainen runoilija). Eli ei minulta kunnianhimoa puuttunut! Palkinnoista päätti opettajista muodostettu raati, ja sain III:n palkinnon. Olin siitä hyvilläni aina siihen asti kunnes sain kuulla että meitä runosarjaan osallistujia oli ollut vain kaksi... voittajaksi leivottiin kalevalaista kangaspuita kolisteleva tyttö, eikä toista palkintoa jaettu (ilmeisesti kehnon tason takia?) ollenkaan! - Ajattelin, että voi Vittu.
Minä olin tänään koulun ysiluokkalaisten jäähyväisjuhlassa, jonka yhtä ohjelmanumeroa varten opettajat olivat kirjoittaneet muutaman rivin siitä, millaisia he itse olivat olleet ysiluokkalaisina. Ja niitä sitten heijastettiin valokuvien kera valkokankaalle. Ällistyttävän moni opettaja halusi kertoa, miten hyviä arvosanoja ja monia stipendejä oli saanut. Se järkytti minua. Kuka näkee itsensä sellaisena? Ja kuka haluaa kertoa 15-vuotiaille oppilaille, että siinä iässä itse oli menestyksekäs ja älykäs teini?
PoistaPiti vain sanoa, Mikis, että tuosta 15-vuotiaan Mikiksen tarinasta minäkin olisin pitänyt. Oleellisinta ihmisessä on se, mitkä tarinat hän elämästään valitsee kerrottavaksi.
Kun isämme laskettiin maan poveen Pyhän Jaakobin hautausmaalle, oli jolukuu, ja hautaa umpeen lapioidessamme alkoi sataa (vain vähän liioitellen) jalkarätin kokoisia lumihiutaleita. Läiskähtelivät. Eikä mustavalkoisissa valokuvissa (Pertti niitä otti, oli hyvä kuvaaja) näkynyt juuri muuta kuin mustaa ja valkoista vain ja taustalla hahmoja, jotka ovat kuin olisivat juuri nousseet haudasta hetkeksi jaloittelemaan. - Dramaattisia kuvia!
VastaaPoistaIsäni hautajaisista ei ole yhtään kuvaa, ainakaan minulla.
VastaaPoistaOn vain muistot: serkkuni joka tuli kappeliin hihattomassa mekossa - hän tiesi hyvin, miten tarkka isäni oli hautajaisten pukeutumiskoodista, olkoonkin ettei itse kuulunut kirkkoon.
Facebookiin hän kirjoitti, miten rakasta enoa saattoi hävittäjä ylilennollaan.
Mursu ja Poika sanoivat sen olleen helikopteri muutaman sadan metrin päässä...
Hautajaiset tuntuvat olevan aina väärän laiset.
Aina joku menee pieleen.
Veljeni Pertin hautajaiset järjestivät hänen viimeiset tyttöystävänsä, joita oli 3 kappaletta. Vähän ihmettelin etteivät yhtään olleet mustasukkaisia toisilleen, päin vastoin, kikattivat vain keskenään kun huolehtivat tarjoilusta yms. sellaisesta. En tosin Pertin viimeisten vuosien menemisistä (enkä tulemisista) juuri mitään tiennyt, puhelimitse vaan silloin tällöin juteltiin, mutta ajattelin, että "hyvin on jätkä hoitanut naissuhteensa"...
Poista(Sillain minä siellä hautajaisissa itsekseni ajattelin.)
Minulle on oikeastaan sama, mitä omaiseni tekevät kun kuolen.
PoistaJos äitini on silloin vielä elossa, toivon että hänen toiveensa otetaan huomioon.
Muutoin Poika ja Mursu saavat tehdä kuten haluavat - itse en haluaisi paikkaa jossa "on pakko käydä" tiettyinä päivinä.
Tai ehkä yksi toive olisi 🤔
Älkööt surku että läksin, iloitkoon että olin eli muistelkoot kaikkea sitä mitä sattui ja tapahtui, kun kohelsin menemään.
Omaa kuolemaani en koe minään henkilökohtaisena ongelmana, koska toiset ihmiset sen jälkeen asioitani hoitavat. Ja mikä minä heitä (haudan takaa) olen neuvomaan, että älkää nyt noin tehkö? Toivon ainoastaan vain että jos muistotilaisuus järjestetään, ei sinne kukaan kauaa aikaa jäisi notkumaan, vaan lähtisivät ihmiset hyvissä ajoin sinne minnemuuten menisivät, so. Shellin baariin oluelle, Nuuksioon kävelemään, kotiin marjoja perkaamaan, jalkapallokentän laidalle kannustaa Ossia, puiston penkille istumaan, marjapussilla Porvooseen, assalle odottamaan junaa, R-kioskille raaputtamaan arpoja, K-kauppaan ostamaan litra piimää ja terveyssidepaketti, muuten vaan kuljeksimaan kaupungin kaduilla.. ja sitten kotiin kissan luo sitä rapsuttamaan, ja samalla (kun silmäilee muuten vaan ympärilleen) voi syödä banaanin...
Poistasillä elämä on lyhyt kuin t-paita. m.o.t.