Vapun tuntua

Lokerooni opettajainhuoneessa oli ilmestynyt tulitikkuaski. En tiedä, kuka sen on sinne pannut ja mistä syystä. Jos se olisi takavarikoitu joltakulta oppilaaltani, minua olisi kyllä informoitu asiasta.

Isältä opin, ettei käytettyä tikkua saa pistää takaisin askiin. Tikku pitää kastella, ennen kuin sen pudottaa roskikseen. Hän opetti Siskoa ja minua sytyttämään tikun. Olimme tiskipöydän ääressä harjoittelemassa. Sisko raapaisi tikkua askin sivupintaan ja säikähti joka kerran liekkiä niin pahasti, että heitti tikun tiskipöydälle. Minuakin tuli jännitti, mutta en halunnut olla hysteerinen lapsi, joten keskityin pitämään käteni vakaana, kun tikun pää leimahti. Se onnistui, ja pian sain sytyttää kynttilän.

En tullut avanneeksi lokerooni ilmestynyttä tikkuaskia. Ehkä siellä ei ole tikkuja ollenkaan vaan tankaruno, Hyalomma-suvun jättipunkki tai kaikki maailman taudit, kiroukset, vitsaukset ja kaasun lailla leviävä epätoivo. 

Sain paviljongin toisen pään Tertulta violetin ilmapallon, jossa oli hymyilevän yksisarvisen kuva ja narun päässä paino. Lapsena kiinnitin kaasupallon naruun pieniä muovisia villieläimiä ja tutkin, mitkä eläimet painonaan pallo jaksoi nousta kattoon asti. Mitättömän pieni tiikerinpentu nousi kevyesti. Joskus olin kiinnittänyt pennun naruun huonosti ja se putosi. Muutaman päivän päästä pallokaan ei enää noussut kattoon asti.

Annoin yksisarvispalloni Jakelle, jolla on pieniä lapsia. Nämä nykyiset kiiltäväkuoriset ilmapallot taitavat pitää heliuminsa viikkokausia.

Lapsena vappu oli hauska juhla. Minä auoin ja suljin suuria paperikukkia ja leikin, että vappuhuiska on tyttö, jolla on pitkä tukka. Kokeilin peilin edessä isän ja äidin ylioppilaslakkeja. Join simaa, josta en oikeastaan pitänyt. Äiti teki valtavan kasan munkkeja ja asetteli ne keltaiselle muovitarjottimelle. Kerran menimme Finlandia-talolle vappukonserttiin. Varmaan oli paljon puhaltimia, mutta tämä on olettamus eikä muisto. Selvästi muistan sen, että konsertin lopussa joku heitti parvekkeelta suuren ryöpyn serpentiiniä alas. 

Teini-iässäkin vapussa oli oma hilpeytensä. Meitä oli monta kikattajaa ja me kuljimme siellä, missä muutkin ihmiset kulkivat. Jollakulla oli serpentiiniä kaupassa, toisella aurinkolasit, ja me nauroimme sitä mahdollisuutta, että joku menettäisi neitsyytensä Havin kierrekynttilälle.

Äsken kävelin lähigrillille syömään falafelia. En nähnyt matkalla ainoatakaan lapsiperhettä. Kevätkukkia oli kaikkialla. Kun puita ja maata kohti katsoo, tämä on kai se kevään kohta, josta eniten pidän. Kohta kukkivat kirsikkapuutkin, mutta mikään ei ole vielä liian vihreää ja täyttä. Elo on palannut taidebussimatkalta hetkeksi kotiin. Hän saattaa käydä vapputansseissa. Aina ei ole vielä vastannut sähköpostiin. Äidillä käyn huomenna. Hän kysyi, voisinko syödä siellä. Olisi vegaaninakkeja ja perunasalaattia. "Tulee vähän vapun tuntua", äiti kirjoitti.

Ketunpesälle lähdössä

Heta sanoi, ettei ehkä halua tavata Ollia, koska lumous voisi särkyä. Ja mitä hänellä sitten enää olisi? Nyt oli kaikki hyvin, päivissä sisältöä ja ajatuksissa Olli. Heta näytti minulle Ollin nuoruudenkuvaa. 

Tammelan torin kohdalla taivaalta alkoi tulla rakeita. Minulla oli talvitakki, jonka olin aamulla ottanut uudestaan esiin, ja taskussa lapaset. Heta halusi pysähtyä katsomaan krookuksia ja narsisseja, jotka olivat metalliaidan takana. "Oi, miten kauniita" , hän sanoi. Ehkei hän huomannut, että osa krookuksista oli laonnut. Tai ehkä juuri se oli hänestä kaunista. 

Minulle Heta antoi kenkänsä ja Elolle vietäväksi kasan vanhoja lehtileikkeitä O:sta. Leikkeiden joukossa oli puhe, jonka O oli kirjoittanut 15-vuotiaana koulun päättäjäisiin. Nauroin, kun luin sitä. Siinä versoi jo jotakin siitä, millainen O:sta sitten tuli. Mutta oli helppo ymmärtää, että peruskoulun opettajat rakastivat O:ta.

Äiti lähti maalle Siskon ja Jaakon kanssa. Hän kirjoitti haravoineensa, keränneensä risuja, saunoneensa ja pelanneensa canastaa. Uunissa hautui meksikolainen lihapata hänen kirjoittaessaan. Aamupäivällä hän oli käynyt viemässä leipomiaan kaurakeksejä Savolaisen Onnille. Onnilla oli ollut korona ja keuhkoveritulppa. "Koko mies on mennyt vuodessa kovasti alaspäin", äiti kirjoitti. Hänelle ihmiset menevät usein "alaspäin", kun muuttuvat heikkokuntoisemmiksi. Ehkä ilmaukseen on kätketty se, että kun menee riittävästi alaspäin, päätyy mullan alle.

Sisko lähetti lapsuuskavereiden viestiketjuun valokuvan vieraskirjan kuvasta vuodelta 1981, heinäkuulta. Siinä Sisko, Niina, Arvi ja minä olemme aitan edessä. Rehevä humala kiipeilee seinustan tukipuita pitkin. Arvilla on kumisaappaat ja leveä hymy. Niina on jo siirtynyt yläasteelle ja syksyllä Siskokin siirtyy. Minulla on niskan taakse sidottu huivi päässä, sillä olemme lähdössä metsään, Saraste-immen kiveä kauemmas, ketunpesän suuntaan. Äiti on vuonna 1981 kirjoittanut kuvan alle tekstin: "Tytöt lähdössä ketunpesälle."

Siskon viestissä on kuva myös siitä, mitä Niina ja Arvi kirjoittivat vieraskirjaan. Kummallakin on sujuva kaunokirjoituskäsiala. Niina raportoi viiden päivän tekemisiä asiallisen kohteliaasti, vähän kuin aikuinen. Arvi on lyhytsanaisempi: "Täällä oli kivaa!" Alle hän on kirjoittanut koko nimensä. Mietin, miltä hänestä tuntuu nähdä se nyt, deadname. Minusta Siskon olisi pitänyt lähettää pelkkä valokuva meistä ja leikata kuvatekstikin pois. Siinä me olisimme sellaisina kuin me olimme, nimettöminä ja sukupuolittamattomina, täynnä hetkeä ja kesää. 

Pahan akselin ihmisiä

 

Keitto

Tänä aamuna Arvilta tuli viesti, että hän ei pääsekään huomenna Käpygrilliin. Syytä ei ollut. Hän toivotti meille muille mukavaa iltapäivää. Pettymys tuntui niin musertavalta, etten hetkeen kyennyt koulussa valmistelemaan päivän tunteja. Emme me muutkaan nyt tapaa. Anita alkoi jo ehdotella uusia tapaamisajankohtia. Minä lähetin Arville yksityisviestin. Hän ei vastannut siihen eikä yhteisketjun viesteihinkään.

Luulen, että tapaaminen 43 vuoden jälkeen alkoi ahdistaa Arvia liikaa. Ehkä meidän intensiivinen kirjeenvaihtomme teki kaikesta vielä vaikeampaa. En silti usko, että minä olisin ollut syy peruuttamiseen. Hän vain ei ole tavannut ihmisiä vuosiin, ei ketään. Hän käy koiran kanssa metsässä ja ottaa itsestään hymyttömiä kuvia puitten keskellä. Mikäpä minä olisin häntä kiskomaan sieltä pois. Puut ovat epäilemättä vähemmän tuskaa tuottavia seuralaisia kuin ihmiset. 

Kuuntelen iranilaista musiikkia. Koska tunnun pitävän jokaisesta kuulemastani iranilaiskappaleesta, kyse saattaa olla kielestä. Farsi on kaunista. Voi toki olla niinkin, että sieluni on vaeltavaa laatua ja se on ennen oleskellut persialaisruumiissa. Tekoäly kääntää minulle sanoja. Se sanoo, että romanttisen kaipuun voi helposti tulkita myös uskonnolliseksi ikäväksi. Kun pyydän siltä tietoja iranilaisesta vaihtoehtorockbändistä, se alkaa käyttää puhekieltä. 

Kun olin 20-vuotias, asuin puoli vuotta H:n kanssa. Yritin olla sellainen kuin arvelin kunnon vaimojen olevan. Kerran tein H:ta odottaessani kalakeittoa. Minä itse en syö kalaa, joten keitto oli yksin hänelle. H:ta ei kuitenkaan kuulunut kotiin, ja keitto jäähtyi. Muutaman kerran lämmitin sen uudestaan, jos vaikka H sattuisi tulemaan kotiin juuri silloin, kun kattila oli vielä kuuma. Lopulta H tuli. Minä olin jo käymässä nukkumaan. Kysyin, oliko hänellä nälkä. Ei ollut, hän oli syönyt hampurilaisen. Minä annoin keiton jäädä kattilaan. Seuraavana päivänä heitin sen pois. Sen jälkeen en enää laittanut H:lle ruokaa.

Avoliittomme kesti puoli vuotta. Joulun jälkeen minä sanoin, että haluan muuttaa pois. H muutti kaksi kerrosta alemmas ja minä 100 metrin päähän. Isä tuli kantamaan minun huonekalujani. Ei niitä ollut kovin paljon, joten se muutto oli nopeasti ohi. Muutin soluasuntoon. En kykene muistamaan, mitä ikkunoistani näkyi, mutta junarata oli niin lähellä, että asemalle saapuvan junan kuuli kyllä. Kerran yläkerran humalainen mies soitti ovikelloa ja pyysi lainaksi sokeria. Hänellä oli mukanaan kahvikuppi, johon minä kaadoin ruskeita sokeripaloja. Hän olisi tahtonut piirtää minut, mutta en minä sellaiseen ruvennut. Näin jälkikäteen hämmästelen sitä, miksi minulla oli kaapissani sokeria. En minä sitä käyttänyt mihinkään. 

Suola

Kukahan oli se, joka Raamatussa keräsi kyyneleensä pulloon ja antoi Jumalalle? Samapa tuo, kyyneleet kuin kyyneleet. Mutta muistan nähneeni kuvia kyynelmaljoista. Niihin murheen murtamat ties millä vuosisadalla tipauttelivat kyyneleensä. Kun kyyneleet olivat haihtuneet maljasta, suruaika oli ohi. Tarina ei varmaankaan ole totta, mutta pidän siitä. Kyynelmaljoiksi kuvitellut pikku pullot ovat saattaneet olla todellisuudessa hajuvesipulloja. Totuus väistäköön tässä tarinaa. Kyyneleet ovat parfyymia runollisempia.

Tiedän keramiikkataiteilijan, joka kerää maljaan kohtaamiensa ihmisten suruja. Ne voivat olla yksityisiä, paikallisia tai globaaleja suruja. Koska surua ei voi ottaa sormiin ja pudottaa maljaan, ihmiset antavat keramiikkamaljaan suolanmuruja. Taiteilija kuljettaa suolasurut Euroopan halki ja laskee ne Pohjoiseen jäämereen. Sinne päätyvät kaikki surut mereen muun suolan joukkoon. Sieltä niitä ei enää mittaa millään.

Vuosia sitten luin lapsille kansansatuja, joiden pohjalta eräitä Shakespearen näytelmiä oli kirjoitettu. Kuningas Learin satuversiossa oli suolaa. Kuningas päättää jakaa valtakuntansa tyttäriensä kesken sillä perusteella, kuinka paljon kukakin häntä rakastaa. Nuorin tytär Cordelia ei halua makeilla eikä liioitella. Hän sanoo rakastavansa isäänsä kuin suolaa. Tästä isä pahastuu ja jättää Cordelian perinnöttömäksi.

En muista, millä lailla totaalisen onneton Shakespearen näytelmän loppu on. Kansansadussa oli lasten kuvakirjaan sopiva loppu. Kuningas, jonka nimi ei sadussa ehkä ollut Lear, joutui syömään suolatonta ruokaa. Siitä hän lopulta ymmärsi, kuinka oleellista suola oli. Cordelia palasi linnaan, katuva isä syleili tytärtään, ja symmetrisistä syistä he epäilemättä vuodattivat muutamia kyyneleitä toistensa poskille.

Seuraan Elon bussin etenemistä. He ovat nyt Trnavassa. Elo ei tee päivityksiä, ei varmaan ennätä, mutta onneksi linja-auto on täynnä taiteilijoita, joille hetkien ikuistaminen on tärkeää. Olen katsellut kuvia värikkäästä leijasta, gargoilista, slovakialaisesta automaattikahvista ja kirsikkapuun pienestä oksasta, joka on taitettu ja kannettu linja-autoon. Tie juoksee ikkunan takana ja kirsikkapuu huojahtelee pitelijän kädessä. Toisessa kädessä on kai kamera. Muutamassa videossa vilahtaa Elokin.

Orvokkeja

Junassa oli musta koira. Sen hihnassa oli teksti: "Älä häiritse. Don't disturb." Yritin olla katsomatta koiraa. Joka kerran, kun se istui hetken paikallaan, omistaja kehui sitä ja antoi makupalan. Puolivälissä matkaa omistaja yllättäen alkoi puhua minulle. Hän sanoi, että kyllä minä voin tervehtiä koiraa. Ojensin sitten käteni koiraa kohti. Se nuuhkaisi kättäni, hypähti takajaloilleen, nosti etukäpälänsä olkapäilleni ja alkoi nuolla kasvojani. Kun nyökkäsin hihnan tekstiin päin, omistaja sanoi, että se on siinä vain ulkolenkkejä varten.

Aloin miettiä, miten kauppa kävisi, jos ihmiset voisivat ostaa samatekstisiä nahkahihnoja omaan käyttöönsä. Aamubussien nuokkujat saisivat nuokkua rauhassa, kun olisi yleisesti hyväksyttävää merkitä itsensä häirintäkiellolla. Kapakoista poistuvat kaunismuotoiset nuoret kiinnittäisivät ulkotakkiinsa häirintäkiellon, eikä yksikään humalainen huutelisi heidän peräänsä ja raiskaajat lähtisivät toisille kujille metsästämään. Sosiaalisesti uupuneet saisivat kauppareissuilla rauhassa punnita kukkakaalejaan tuttujen jututtamatta, kunhan olisivat muistaneet varustautua häirintäkiellolla. 

Elo matkaa juuri taidebussilla Euroopan halki. Hän viestitti, että yöpymismajatalo oli ihana, bussissa on tilavaa ja ihmiset ovat ystävällisiä. Latviassa kukkivat orvokit jo, mutta sen minä näin jonkun muun Instagramista, vai olivatko orvokit sittenkin Liettuassa, sama se, vihreys lisääntyi, mitä etelämmäs bussi ennätti, ja jossain tuli vastaan sirkus. Droonien etäisyyksiä en halua arvata. Ajattelin Eloa siellä jossain kaukana, keskellä ventovieraita ihmisiä, keksimässä kysymyksiä kunkin taiteesta, kertomassa ohjaajalle, mitä missäkin kohtauksessa tapahtuisi. Hän on luultavasti hyvä siinä, mitä tekee, mutta sen täytyy olla stressaavaa.

Kävin äidin kanssa Rastilan leirintäalueella. Joimme kartanon terassilla kahvia ja katselimme hanhia. Meri näytti äidin silmissä tyyneltä, mutta kyllä siinä pieniä laineita oli. Metro kulki siltaa pitkin, ja se näytti ihmeen räikeältä vielä harmaasävyisessä kevätmaisemassa. 

Kirjoitin lausunnon siitä, millaisia lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia Niilolla on. Voisin kirjoittaa itsellenikin sellaisen. Minulla ei olisi haasteita fonologisessa prosessoinnissa enkä kirjoittaisi rauniosanoja kovin usein, mutta vaikeuksia on, ilmeisiä vaikeuksia. Sanat ovat käyneet ontoiksi. Ne kumahtelevat eivätkä soi.

Lähellä pähkinäpensasta

Turun kaupunginmuseo

Kesällä, kun me olimme Siskon kanssa maalla, Arvi meni ulos Pekan ja muitten poikien kanssa ja leikki sotaa. Meidän palattuamme hän hylkäsi Pekan ja sodan. Ehkä Pekalla oli pysyvämpiäkin poikia. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja ruskea lippalakki, enkä osaa kuvitella hänen tappaneen sodassa ketään. Arvi voitti hänet juoksukilpailussa mennen tullen. Toivottavasti Pekalle kävi elämässä onnellisesti.

Kesäpäivinä Sisko ja minä kävelimme Arvin kanssa R-kioskille ostamaan Patu-patukat tai joskus Pakastetaloonkin asti, koska sieltä sai Topsy-tuutteja. Loppukesästä ruusunmarjat kypsyivät, ja niistä valmistimme muoviämpärissä kutituspulveria. Tammenterhot tulivat vähän syksymmällä. Jossain niitten välissä söimme pihapuun kriikunat, jotka olivat vähän raakoja, sillä ne piti ehtiä syödä, ennen kuin Pikku-Eki, Tuomas tai Sussu veisi ne. Joskus superpallo pomppi Joukolantietä alas ja päätyi katukaivoon, mikä oli ikävää, jos superpallo sattui olemaan harvinaisen kaunis. Me emme tienneet mitään synteettisistä polymeereistä, jotka hajoaisivat mikromuoveiksi ja kertyisivät silakoihin ja ihmisiin, emmekä ajatelleet öljyä, ilmastonmuutosta, emme myrkyllisiä kemikaaleja, joita levisi käsiimme ja kaikkialle. Me kurkimme läpikuultavien superpallojen sisuksiin ja uskoimme, että niiden kauneus oli pyhää ja korvaamatonta.

Minulla ei ole mielikuvaa siitä, milloin näin Arvin ensi kertaa, enkä muista sitäkään kertaa, jolloin näin hänet lapsuudessa viimeisen kerran. Lapsuudenkavereillla ei ole alku- eikä loppupistettä. He ovat osa tasaista lapsuusmaisemaa, sitä, jossa toistuvuudet asettuvat toistensa lomaan ja luovat turvaa, uskon siihen, että maailma on tällainen ja tällaisena ikuinen. Me kipitimme portaita ylös ja soitimme toistemme ovikelloa, kysyimme, voiko Arvi tulla ulos tai voiko Anita, ja odotimme sitten eteisessä, jonne asti tuoksui kalakeitto tai tupakansavu, jos odotimme Nannaa, tai pihalla pienessä sateessa kiersimme kehää tai roikuimme pää alaspäin tangossa, odotimme, aina odotimme, sillä jonkun piti kuitenkin syödä tai imuroida eikä kirkonrottaa voinut leikkiä kolmisin. 

Perhosmetsässä oli raiskattu joku tai ehkä kuristettu. Tiesin paikan. Siinä lähellä oli pähkinäpensas, mikä teki rikoksesta vielä karmeamman. En kyennyt kuvittelemaan, miltä raiskaaja näytti. Minä tapasin metsässä vain puliukkoja, joilla oli kova ääni ja muovikasseja. Heissä ei ollut mitään pelottavaa, mutta he jättivät jälkeensä märkää sanomalehtipaperia, eikä koskaan voinut olla varma, oliko paperin sisällä ollut ruokaa vai nukkuva ihminen vai oliko sillä pyyhitty pyllyä. Kumpulan uimalan lähellä oli pieni niitty ja niityn keskellä kasvoi matala puu, johon oli helppo kiivetä. Kerran puusta laskeutuessani jalkani osui ihmisen kakkaan. Taata sanoi, että ihmisen kakkaa se oli, ja sen jälkeen minusta tuntui, että haju ei lähtenyt kengänpohjasta millään, vaikka sitä hinkkasi ja hinkkasi lavuaarissa.

Nanna kertoi, että he olivat Tiian kanssa nähneet Perhosmetsässä kondomin. Minä en ihan tarkkaan tiennyt, mitä kondomilla tehtiin, mutta hyvin pahaenteiseltä se kuulosti ja synnytti värähtelyä pähkinäpensaan raiskauksen ja Sofianlehdonkadun pyöräkellarimurhan suuntaan. Kun isällä oli päällä valkoinen verkkopaita, äiti nauroi ja sanoi sitä seksipaidaksi. Minusta oli kamalaa, että isällä oli seksipaita. Pyysin rakkaalta Jumalalta anteeksi, varmuudeksi monta kertaa, koska äiti sanoi inhottavan s-sanankin.

Suomen taivas

Igor Morski

Olen sillä tuulella, että lehdistä jää mieleen sanoja eikä asioita. Jukka Pojan mielestä on aikuinen, kun ymmärtää, miten kosteus käyttäytyy rakenteissa. Jonkun kanssa joku oli suhteellisen samassa veneessä, mutta se ei ehkä liittynyt siihen, että Suomen taivaan turvallisuus on tärkeä. Kuuden sekunnin suudelma lisää yhteyttä romanttiseen kumppaniin. Minä kääntelen sivuja. On kuin olisi sakset kädessä ja leikkaisi sanoja suureen ämpäriin, joka on lattialla pöydänjalan vieressä. Hetken ajattelee, että niille sanoille olisi myöhempää käyttöä, mutta lopulta ne vie kylmäkellariin niin kuin O:n ulkomaiset älykkölehdet edellisessä asunnossa, koska tavallisessa kellarikomerossa ei ollut enää tilaa.

Kun Aina ja Elo olivat pieniä, ostin heille kirpputorilta tähtipeiton. Se oli taivaansininen ja liukaspintainen. Jos tähtipeittoa hulmautti ilmassa, taivaankansi leyhyi eikä siinä ollut Suomen taivas vaan kaiken maailman, ja lapset istuivat yhteisen taivaan alla. Toisella kirpputorilla näin samanlaisen tähtipeiton ja ostin senkin, sillä oli mukavaa, kun Ainalla ja Elolla oli kummallakin oma taivaansa. Ne olivat kevyet ja luultavasti heikkoa tekoa, sillä jo muutaman vuoden kuluttua niistä alkoi pursua sisävanua ulos.

Tähtipeittojen lisäksi olen tänään ajatellut valkoisia muovihelmiä, jotka äiti pisti Siskon hiuksiin. Hän oli letittänyt Siskolle muutamia pieniä lettejä, niin kuin Bo Derekillä oli, ja helmittänyt letit. Minun tukkaani ei saanut Bo Derekin lettejä eikä helmiä, sillä hiukseni olivat lyhyet ja kiharat. Yritin olla niin kuin asia ei haittaisi minua. Silti muistan edelleen ne valkoiset helmet. Ne saattoi napsauttaa auki. Sisko ei pitänyt helmikampauksestaan.

Joku kylvää täällä kirjoja bussipysäkeille. Eräänä aamuna minun pysäkilläni oli Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Katselin sitä metrin etäisyydeltä, en avannut. Mietin, oliko kirja pudonnut jonkun kirjastokassista vai oliko joillakuilla ollut perheriita kadulla ja siinä tunnekuohussa oli heitelty kirjojakin. Yllätyksekseni näin bussin ikkunasta, että myös seuraavalla pysäkillä oli hylätty kirja. Olin liian kaukana nähdäkseni kirjan nimeä. Kahdella seuraavalla pysäkilläkin oli kirja. Tapaus alkoi kiehtoa minua. Kävikö joku sirottelemassa kirjoja yöllä pysäkeille? Seurasiko hän jostain, minkälaista kiinnostusta kirjat herättivät? Vaihteliko hän pysäkkikirjojen paikkoja keskenään vai toiko kokonaan uuden kirjan tilalle, kun joku vei edellisen pois?

Epäilen, että kyse on samasta ihmisestä, joka taannoin ujutti kirjastokirjojen väliin pieniä kirkasvärisiä maalauksia. Maalausten kääntöpuolelle hän oli kirjoitellut jumalamyönteisiä mietteitä. Keräsin talteen kaikki maalaukset. Meille niitä kertyi kuusi tai seitsemän. 

Kävin äidin luona. Siellä oli Mirvakin Marketan kanssa. Välillä minä leikitin Markettaa, että Mirva saisi syödä. Marketan pää oli pehmeä. Minä puhalsin hänen niskaansa ja sanoin, että minä olen kylmä ja kaamea pohjoistuuli ja nyt minä tuulen sinun niskaasi. Marketta hihkui riemastuneena. Minä maalasin yhteen munaan tähtitaivaan ja toiseen kirsikkapuun. Ensin kirsikkapuu oli keväässä. Munan toisella puolella se oli joutunut syksyyn. Tummanpunaiset lehdet hehkuivat.