Suomen taivas

Igor Morski

Olen sillä tuulella, että lehdistä jää mieleen sanoja eikä asioita. Jukka Pojan mielestä on aikuinen, kun ymmärtää, miten kosteus käyttäytyy rakenteissa. Jonkun kanssa joku oli suhteellisen samassa veneessä, mutta se ei ehkä liittynyt siihen, että Suomen taivaan turvallisuus on tärkeä. Kuuden sekunnin suudelma lisää yhteyttä romanttiseen kumppaniin. Minä kääntelen sivuja. On kuin olisi sakset kädessä ja leikkaisi sanoja suureen ämpäriin, joka on lattialla pöydänjalan vieressä. Hetken ajattelee, että niille sanoille olisi myöhempää käyttöä, mutta lopulta ne vie kylmäkellariin niin kuin O:n ulkomaiset älykkölehdet edellisessä asunnossa, koska tavallisessa kellarikomerossa ei ollut enää tilaa.

Kun Aina ja Elo olivat pieniä, ostin heille kirpputorilta tähtipeiton. Se oli taivaansininen ja liukaspintainen. Jos tähtipeittoa hulmautti ilmassa, taivaankansi leyhyi eikä siinä ollut Suomen taivas vaan kaiken maailman, ja lapset istuivat yhteisen taivaan alla. Toisella kirpputorilla näin samanlaisen tähtipeiton ja ostin senkin, sillä oli mukavaa, kun Ainalla ja Elolla oli kummallakin oma taivaansa. Ne olivat kevyet ja luultavasti heikkoa tekoa, sillä jo muutaman vuoden kuluttua niistä alkoi pursua sisävanua ulos.

Tähtipeittojen lisäksi olen tänään ajatellut valkoisia muovihelmiä, jotka äiti pisti Siskon hiuksiin. Hän oli letittänyt Siskolle muutamia pieniä lettejä, niin kuin Bo Derekillä oli, ja helmittänyt letit. Minun tukkaani ei saanut Bo Derekin lettejä eikä helmiä, sillä hiukseni olivat lyhyet ja kiharat. Yritin olla niin kuin asia ei haittaisi minua. Silti muistan edelleen ne valkoiset helmet. Ne saattoi napsauttaa auki. Sisko ei pitänyt helmikampauksestaan.

Joku kylvää täällä kirjoja bussipysäkeille. Eräänä aamuna minun pysäkilläni oli Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Katselin sitä metrin etäisyydeltä, en avannut. Mietin, oliko kirja pudonnut jonkun kirjastokassista vai oliko joillakuilla ollut perheriita kadulla ja siinä tunnekuohussa oli heitelty kirjojakin. Yllätyksekseni näin bussin ikkunasta, että myös seuraavalla pysäkillä oli hylätty kirja. Olin liian kaukana nähdäkseni kirjan nimeä. Kahdella seuraavalla pysäkilläkin oli kirja. Tapaus alkoi kiehtoa minua. Kävikö joku sirottelemassa kirjoja yöllä pysäkeille? Seurasiko hän jostain, minkälaista kiinnostusta kirjat herättivät? Vaihteliko hän pysäkkikirjojen paikkoja keskenään vai toiko kokonaan uuden kirjan tilalle, kun joku vei edellisen pois?

Epäilen, että kyse on samasta ihmisestä, joka taannoin ujutti kirjastokirjojen väliin pieniä kirkasvärisiä maalauksia. Maalausten kääntöpuolelle hän oli kirjoitellut jumalamyönteisiä mietteitä. Keräsin talteen kaikki maalaukset. Meille niitä kertyi kuusi tai seitsemän. 

Kävin äidin luona. Siellä oli Mirvakin Marketan kanssa. Välillä minä leikitin Markettaa, että Mirva saisi syödä. Marketan pää oli pehmeä. Minä puhalsin hänen niskaansa ja sanoin, että minä olen kylmä ja kaamea pohjoistuuli ja nyt minä tuulen sinun niskaasi. Marketta hihkui riemastuneena. Minä maalasin yhteen munaan tähtitaivaan ja toiseen kirsikkapuun. Ensin kirsikkapuu oli keväässä. Munan toisella puolella se oli joutunut syksyyn. Tummanpunaiset lehdet hehkuivat.