Oliko päivä

Bändin nimi on Suurin alkuluku. Kappale on suomeksi "Oliko päivä", mutta en tiedä, mitä lauletaan, sillä venäjää olen opiskellut vain alkeiskurssin verran. Siksi voin kuvitella.

Väsynyt mies istuu läppärin edessä, tuijottaa näyttöä ja napsauttelee hiirtä. Kuvat tuntuvat vaihtuvan klikkauksesta. Kaikki tapahtuu marketin hyllyjen välissä. Siellä lampaat seisovat päällekkäin, norsu heiluu posliiniosastolla, vanhukset tanssivat diskossa kuin Michelle Gurevichin isoäidin syntymäpäivillä, kitaranuorilla on leirinuotio, merenneito etsii kalaa, jättikissa kellii selällään, vampyyri valitsee ketsuppinsa. Vähän kappaleen puolivälin jälkeen mies hieroo silmäluomiaan ja klikkaa. Näytöllä tuli roihahtaa, ja hetken näkyy, että se on pikselitulta, pelitulta. Mies valitsee hahmonsa ja toiminnan hyllyjen väliin. On vedenpaisumusta ja tulipaloa, ilmaa kevyempiä kaasupalloja, avaruutta ja kerroksittain erämaan hiekkaa, joka siivoojan pitäisi lakaista pois. Virtuaalipelien maailma on minulle vieras, mutta luulen, että vedellä, tulella, ilmalla ja maalla, neljällä olemassaolon elementillä, on niissä omat käyttötarkoituksensa. Varmaan niiden avulla taistellaan tai suojaudutaan.

Kappaletta tai videota on kommentoinut moni kyrillisin aakkosin. Kun klikkaan kommenttien alta kohtaa "Käännä kielelle suomi", ilmenee, että niissä puhutaan paljon hermoverkoista. Nähdään keinotekoinen maailma mutta toisaalta videon lopun koira, joka saa aikaan reaktion vartijassa. Koska on koira, on vielä aitoutta ja toivoa, välittömyyttä ja kosketusta, mikä tietysti on aina lohdullista, jos tahtoo, ettei ihmisyys katoa. Rakastan tekoälyn onnettomia käännöksiä. Kaikkein kehnoimmat ovat kaikkein runollisimpia. Joku toteaa tuntevansa tekoälyn "haimahermon kanssa". Toisesta näyttää, että "neuronia käytettiin parissa paikassa". Kolmas kertoo näin: 

"Minulla oli paljon ongelmia pääni kanssa silloin, myöhemmin, kun kaikki vähitellen asettui. Aloin ymmärtää kaiken alhaisuuteni, tekopyhyyden, tekopyhyyden, aloin tuntea oloni epämukavaksi itsestäni, olin kauhuissani siitä, kuka olin sillä hetkellä. Kyllä, yritin palauttaa suhteen ihmiseen... sitten työskentelin itseni parissa, etsin olemukseni pahoja ilmentymiä, huomasin ne, ymmärsin näiden tunteiden laittomuuden, korjasin itseäni pikkuhiljaa, sitten yritin jälleen palauttaa kommunikaatiota."

Ehkä "Oliko päivä" on kuitenkin rakkauslaulu. Useimmat ovat. Sinä tulee ja menee tai on lähelläkin saavuttamaton ja mahdoton. Tämän voisi olettaa ilman videon kuvamateriaaliakin. Kuvia jos katsoo, voi arvella, että puhujaminällä on vaikeuksia nähdä maailma järjellisenä ja todellisena. Maailma on marketti, ja siellä hyllyjen välissä sitten pitäisi ymmärtää, mitä haluaa, mitä tarvitsee ja miten voi olla. Sinä on tuote. Kommunikointi on epätoivoista. Vaikka miten palaisi, tulvisi ja popcornit vyöryisivät päälle, kukaan ei hätkähdä. Pienellä tytöllä on megafoni suullaan. Hän puhuu kohti punaista onkaloa, joka ehkä on korva, mutta näyttää enemmän suulta, koska siinä keskellä on kieli. Puhuja puhuu, käyttää kieltä, ja sen vastaanottaa toinen kieli. Ei ole kuuntelijaa. Mistä sitä tietäisi, oliko päivä, jos sitä ei voi koskettaa.

Suurinta alkulukuahan ei ole olemassa. Niitä on äärettömän paljon. ChatGPT väitti minulle, että tällä hetkellä suurin tietokoneella löydetty alkuluku on Mersennen alkuluku, jossa on 24 miljoonaa numeroa. Hetken googlailtuani huomasin, että ChatGPT oli todennäköisesti väärässä. Kiiruhdin korjaamaan sen väitettä. Auliisti se myönsi virheensä. 12. lokakuuta 2024 löydettiin alkuluku, joka oli 16 miljoonaa numeroa suurempi kuin edellinen ennätys. Sekin on Mersennen alkuluku. En jaksa lukea, mitä Mersennen alkuluvut ovat ja miksi tämä kaikki on merkittävää.

Viimeisillä viikoillaan sairaalassa isä sanoi, ettei oikeastaan ollut kummoinenkaan matemaatikko. "Minä pääsin vain kastamaan varpaani rantavedessä, mutta näin kyllä, miten syvällä meressä jotkut olivat." Isä oli sitä mieltä, että hänestä olisi pitänyt tulla maanviljelijä. Kauppiaskin hän olisi voinut olla, mutta maanviljely olisi sopinut vielä paremmin. Siinä olisi saanut tarkkailla säitä ja tuntea maan allaan, kun korjaa satoa pellolta.

Lähtevien laivojen satama

MENOMATKA

Illalla katsoin videota, jossa miehen posliinipää paloi nuotiossa ja punapukuinen nainen tanssahteli viljavalla pellolla, hiekkaerämaassa, aalloissa ja metsässä. Välillä siirryttiin metatasolle ja nainen liikehti sielukkaasti sisätilassa. Hän näytti johtavan sinfoniaorkesteria tai liikuttavan marionettinukkeja. Sanoja ei ollut. En minäkään olisi osannut sanoa mitään tällaisista asioista. 

Mutta nyt istun junassa. Koska olin asemalla liian aikaisin, kuten aina, katselin ohi kulkevia ihmisiä. Moni näytti joltakin linnulta. Näin kakadun ja sorsaperheenkin. Vanhan naisen poski oli kuin puun kaarnaa. Laiturialueella ihmettelin toppaliivien määrää. Eivätkö liivi-ihmiset palele käsivarsistaan? Omalta kohdaltani en muista keskivartalon kylmää. Ehkä liivi-ihmisillä on erityisherkät maksat, munuaiset, suolet ja sydämet mutta tuntopuutoksia käsissä. Minulla on tänään musta talvitakki. Kiipesin aamulla muutaman tikapuuaskelman ja pyydystin Elon vanhan sängyn peränurkasta henkarin avulla repun. Se selässä en vaikuta niin vahvasti saattoväen edustajalta.

Repussa on kirjakin. Luin sitä hetken asemahallissa istuessani. Tytär on juopon isänsä kyydissä. Ajetaan arolla, kuljetetaan rekalla putkia. Kun pysähdytään, maassa saattaa olla sirpale muovisesta pikarista. Jos muovinpalan nostaa käteensä, se murenee. Aro ottaa omansa, sanoo isä, kun heittää tyhjät päärynälimsapullot ja muun roskan ikkunasta ulos. Keväällä aron kukkivien pensaiden tuoksu on niin huumaava, että isä ajaa ikkunat auki. Kevätaro ei tuoksu vain vapaudelta. Siihen sekoituu kaipaustakin.

Tultiin Riihimäelle. Vieressäni on nuori nainen, jolla on mukana sellofaaniin kääritty kukkakimppu. Hän on hiljainen pienen tilan ihminen niin kuin minäkin. Annikki sanoi kerran, ettei kannata joutua ukkojen kanssa samaan sairaalahuoneeseen, sillä ukot örisevät ja korisevat niin paljon. Nuori kukkanainen ei liene matkalla hautajaisiin. Kuolleet eivät saa iloisia gerberoita.

PALUUMATKA

En löytänyt kirpputorilta triangelia enkä muitakaan soittimia, mutta Hämeenkadulla käveli vastaan ihminen, jonka blogia seuraan. Vähältä piti, etten erehtynyt tervehtimään. Eihän hän minua tunne enkä minä häntä kuin blogin pienestä kasvokuvasta ja kielestä.

Heta antoi minulle kotinsa avaimen. "On hyvä, että joku pääsee tänne sisään, jos ruumis on haissut jo monta viikkoa", hän selitti. Kysyin, kenen hän kuvittelee osaavan soittaa minulle haisevasta ruumiista. Heta arveli, että ambulanssimiehillä ja poliiseilla on keinonsa selvittää sellaiset seikat. Heillä olisi varmaan keinonsa tulla sisäänkin, sanoin minä. Otin kuitenkin avaimen. 

Matkalla lähtevien laivojen satamaan Heta sanoi, että sitten kun hän on kuollut, asunnosta pitää etsiä kaksi sinikuorista kirjettä. Ne ovat hänelle, eivät kenellekään muulle. Ne olivat tulleet esiin, kun hän oli siirrellyt kirjoja, ja nyt hän ei kyennyt enää muistamaan, minne hän oli pannut ne. En kysynyt, keneltä kirjeet olivat. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Lupasin yrittää etsiä kirjeet ennen muita ja hävittää ne. 

Kysyin, miksi Heta kutsuu rantaa lähtevien laivojen satamaksi. Täytyyhän sinne myös tulla laivoja, että on mitä lähteä. "Minä vain haluan nimittää sitä niin", Heta vastasi, "se on Oiva Paloheimon runosta." Muistin runon. On siihen taidettu tehdä säveletkin. En viitsi nyt junassa kuunnella sitä, etteivät lähellä istuvat häiriinny. Edessä istuvalta nuorelta mieheltä kysyin jo, haittaako häntä, jos vedän rullaverhon alas asti. Lähtevistä laivoista pitäisi kysyä myös käytävän toisella puolella istuvalta naiselta, joka ratkoo sanaristikkoa, ja harmaalta partamieheltä, jonka on pöydällä Karhu-tölkki.

Rohmer

Jossain nuoruuden ja keski-iän välissä, vuosissa, jolloin elämälle saattaisi valita toisenkin suunnan, sinä aikana, kun viihteitä ei enää katsottu VHS-kaseteilta mutta suoratoistopalveluita ei vielä ollut, meillä oli korkea pino Rohmerin elokuvia, DVD-bokseina tilattuja. Me istuimme sohvalla ja katsoimme elokuvia, joissa puhuttiin ranskaa ja tekstit olivat englanniksi, ja me puhuimme niistä suomeksi. Nyt kun yritän muistaa, mitä elokuvien ihmiset sanoivat, en muista mitään, vaikka he puhuivat paljon ja heiluttivat käsiään. Eivät he silloin näyttäneet nuorilta. Yleensä oli kesä.

Tänään ajateltua

Kamisaka Sekka

Ajatus 1

Kun vanhenee, silmien yläpuolella oleva nahka alkaa vähä vähältä laskeutua alemmas. Entä jos silmäluomet ja niiden yläalue laskeutuvat kokonaan silmien päälle? Onko mahdollista, että vanhuudessa pitää nostella silmäluomia ja silmienympärysnahkaa, jos tahtoo nähdä edes vähän?

Ajatus 2

Ainan ja Alinan mukaan tutkimuksissa havaitaan jo vauvoissa viitteitä antisosiaalisesta käyttäytymisestä. Antisosiaalista persoonallisuushäiriötä ei juuri kirjoiteta potilaalle diagnoosiksi, ennen kuin hän on tappanut jonkun tai tehnyt muun ikävän rikoksen. Jos nimittäin sellaisen diagnoosin kirjoittaa ennen rikoksia, potilas ei ilahdu ja yhteistyö loppuu. Siten miltei kaikki kyseisen diagnoosin saaneet ovat väkivaltarikollisia. 

Ajatus 3

Viimeinen tuotantokausi avioerojuristien lemmenseikkailuista oli niin kehno, että hävetti katsoa sitä. Mutta viimeisten minuuttien aikana Hannah kertoi tunnelmallisen pimeällä rannalla tulevalle miesystävälleen, että pelkää riisuutua toisen ihmisen edessä, koska kun katsoo omaa viisikymppistä vartaloaan, ei pidä siitä ja pelkää toisen näkevän sen samoin kuin itse näkee. Tätä jäin miettimään. Oikeastaan en tiedä, pidänkö vartalostani nykyään. En ole vuosiin joutunut miettimään vartaloni markkina-arvoa. Kun elää pitkään saman ihmisen kanssa, kadottaa ruumiinsa. Jossain se on, mutta sen muodolla ei ole väliä. 

Ajatus 4

Opetin 86-vuotiaalle Annikille tietokoneen käyttöä. Loin hänelle sähköpostitilin. Selitin, miten lähetetään sähköposti ja mistä voi katsoa, onko itse saanut viestejä. Annikki kysyi, pitääkö hänen tietokoneensa olla auki sillä hetkellä, kun joku lähettää hänelle sähköpostin. Haluaisin elää maailmassa, joka toimisi juuri niin. Vain odottava voi saada viestin. 

Ajatus 5

Lueskelin valokuvakirjaa. Valokuvat esittivät armenialaisia, joista suurin osa asui jossain muualla kuin Armeniassa. Vakavailmeinen nainen seisoi rapistuvan harmaan kiviseinän edessä kukkamekko yllään. Teksteissä palattiin kansanmurhaan yhä uudestaan. Jonkun isoäiti oli monesti kävellyt joelle vauva sylissään ja aikonut heittää tämän virtaan, sillä ruokaa ei enää ollut ja päivät olivat pelkkää kärsimystä. Ei hän kuitenkaan kyennyt heittämään vauvaa veteen. Joki oli niin täynnä ruumiita, ettei vauva olisi mahtunut kulkemaan veden mukana minnekään.

Kirsikkajäätelöä

Kastematoja oli asfaltilla ällistyttävän paljon. Piti ihan keskittyä väistelemiseen. Yöllä oli satanut, ja sade jatkui koko aamupäivän. Kastemadot eivät kuulemma nouse maan alta sateella pelkästään siksi, että maaperän ilmanvaihto muuttuu. Ne aistivat pisaroiden aiheuttamat tärähtelyt ja luulevat myyrän lähestyvän.  

Loikin matojen yli Lidliin ja ostin kirsikkajäätelöä. Söin tuuttini sateessa ja tunsin olevani henkilö eurooppalaisesta taide-elokuvasta. Takki ei juuri pitänyt vettä, housuissa oli pieniä toiveikkaita kukkasia. Helsingin Sanomien uutuusjäätelövertailusta tiedän, että nyt on kirsikkatrendi ja se näkyy somessakin. Kirsikkaesanssi jakaa maistelijat jyrkästi: toiset inhoavat, toiset rakastavat. Pihan kirsikkapuussa pilkahtelee jo vähän vaaleanpunaista. Ei tuo puu hedelmiä kanna koskaan mutta on hetken kaunis keväällä ja toisen kerran syksyllä, kun lehdet ovat verenpunaiset.

Ensimmäisen kirsikkajäätelöni söin Kreetalla huhtikuussa 2000. Välimeri oli vielä kylmä, mutta minä kävelin rannan kioskille ostamaan jäätelöä. Aina oli mukana vaunuissa ja Elo rintarepussa, enkä minä kävellyt majapaikastamme kuin korkeintaan 300 metriä. Silti se oma kirsikkajäätelö tuntui huikaisevalta vapaudelta. Eihän sellaista jäätelöä ollut aiemmin ollut missään! Aina keräsi siniseen pesuvatiin kaikkea, mikä näytti kauniilta tai millä saattoi leikkiä, ja maasta löytyi yksi sitruuna, pihan puusta pudonnut. Se sitruuna kuljetettiin Suomeen asti. Minä otin valokuvan, jossa pyykit heiluivat narulla Kreikan pimeässä yössä. "Tästä ei kyllä voi paljon päätellä, missä on käyty", sanoi isä myöhemmin, kun katsoi matkakuvia.

Uurnanlasku on vasta kesäkuussa. Tuhka odottelee uurnassaan muitten tuhkien kanssa jossain varastossa. Ehkä haudankaivajia on liian vähän tai Helsingin seurakuntayhtymä järkevöittää ja keskittää palvelujaan kustannussyistä. Ei tuhkalla toki erityinen kiire ole hautaan, mutta olisi mukavaa istuttaa isälle kukkia. Niitä tuskin kannattaa istuttaa, jos maata kohta jo käännetään.

Ensi viikonloppuna olen Tampereella. Heta varmaan yrittää antaa minulle vaatteitaan, että olisi vähemmän tavaraa sitten, kun asunto pitää tyhjentää. Elän asunnontyhjennysvuosia. Käyn katsomassa vanhoja useammin kuin ennen, koska omat menot ovat käyneet vähäisiksi, ja jos minä menen, nuorempien ei tarvitse niin usein. Nuorten aika kuluu toisella tapaa, ja hyvä niin. Minulle tämä on jo harjoittelua, miten vanhuuteen astutaan ja millaista on, kun nuoruudesta on jäljellä enää valokuvia albumeissa, joita kukaan ei välitä katsoa.

Oikeita arvoja

Koulupudokasdokumentin katsottuani kaivoin esiin vanhan artikkelin. Japanissa on arvioitu olevan 1,5 miljoonaa hikikomoria. He ovat ihmisiä, jotka elävät muusta maailmasta eristyksissä omassa kodissaan, omassa huoneessaan, eivätkä käy koulussa, kaupassa eivätkä puistopiknikillä. Eräät ovat pysyneet kotonaan kymmeniä vuosia. Joku on kyennyt käymään ulkona kasvot peitettyinä. Minäkään en muista heidän nimiään, mutta joku haastatelluista sanoi, että eristäytyminen oli hänelle viimeinen itseilmaisun muoto. 

Artikkeliin haastatellut ihmiset olivat tietenkin niitä, jotka olivat ainakin osittain onnistuneet murtautumaan ulos yksinolostaan. Heillä oli niin sanotusti onnellisia tarinoita, sellaisia, joissa on elokuvaloppu ja yleisö ymmärtää itkeä hyviä kyyneleitä, sillä eristäytyneet alkavat elää kuten muutkin. Voimme ajatella, että he suostuvat viimein jakamaan meidän maailmankatsomuksemme ja omaksumaan meidän käsityksemme onnesta.

Dokumentin mukaan Suomessa on 4000 peruskouluikäistä lasta, jotka ovat jääneet pois koulusta. 15-vuotias "Emmi" piti koulupudokkuutensa suurimpana syynä sitä, ettei saanut riittävästi apua lukivaikeuteensa. Se synnytti hänelle tunteen ulkopuolisuudesta. Koulut palkkaavat nyt kouluvalmentajia, joiden keskeinen tehtävä on estää putoavia putoamasta. Joskus opettajat käyvät lasten kotona, kun nämä eivät tule kouluun. Lapsi ei voi valita. Opettaja tulee, jos huoltaja avaa oven. Vasta aikuisena on mahdollisuus komeroitua kokonaan.

Kuvittelen, että pitkässä eristyneisyydessä katoavat viikonpäivät ja vuorokaudenajat. Jos pitää verhoja jatkuvasti ikkunan edessä, valon määrä ei juuri muutu. Netti tarjoaa ympäri vuorokauden samaa viihdettä. Mieliala saattaa muuttua lähinnä sen mukaan, mitä netissä näkee. Kumpi lienee yleisempää: se, että alkaa herkistyä pienestäkin tunneärsykkeestä, vai se, ettei juuri mikään tunnu miltään? Minuuden kokemus kenties heikkenee, jos ei ole toisia ihmisiä reagoimassa ja kommentoimassa, millainen on. 

Äiti oli käynyt arvioittamassa kulta-autolla mitalin, jonka kaupunki oli aikoinaan myöntänyt isälle. Ensin kultamies oli sanonut maksavansa siitä 1200 euroa. Kun äiti ei ollut suostunut tarjoukseen, kultamies oli luvannut 1500 euroa. Äiti oli pakannut mitalin takaisin laukkuunsa ja kävellyt kotiin. "Mutta nyt tiedän sen oikean arvon", kirjoitti äiti. Ehkei hän myy sitä koskaan. Hänelle riittää kuvitelma arvosta.

Minusta kulta ei ole kovin kaunis metalli. Hopea on kauniimpaa. En ymmärrä, miksi kulta on nyt niin haluttua ja kallista. Sen louhiminen vaatii paljon enemmän energiaa kuin hopean, ja muutenkin se on epäekologinen koruaine. Sitä sitten ihmiset tahtovat sormiinsa, riipussydämiinsä, ansiomitaleihinsa ja kassakaappiensa harkkoihin. Inflaatio kiihtyy, sijoittajat turvautuvat kultaan, joka ei menetä yhtä nopeasti arvoaan kuin kaikki muu.

Huomenna olen seurallinen. Meillä on piknik Käpylässä. Aina ja Alina tuovat juomat, Elo ja Isla sipsejä, äiti sämpylöitä. Minun tehtäväni on leipoa vegaanista rahkapiirakkaa ja valmistaa salaatti, josta on ruoaksi. Jokaisen seitsemän pyllyn alle olen ostanut lämpöistuinalustan, ettei kukaan palelisi, ja jos joku silti palelee, annan huovan, sillä aion kantaa senkin mukaan.

Prioriteetteja

Testasin Hesarissa, olenko samanlainen kuin muut. Osin olin. Vaikeinta oli vastata, pitäisikö joitakin ihmisryhmiä priorisoida hoidossa toisten ohi. Ikäperusteen hyväksyn. Varmaan sitä jo tehdään, eikä sitä voine erottaa lääketieteellisestä perusteesta. Olin paikalla, kun lääkäri sanoi isälle, että nuoremmille voidaan tehdä kantasolusiirtoja, mutta hoidot itsessään ovat erittäin rankkoja eikä niitä suositella tuonikäisille. Emme me ihmetelleet sitä. Viikon kuluttua isä teki päätöksen, että aktiiviset hoidot lopetetaan. Elämää ei ole mielekästä pidentää tilanteessa, jossa se kuitenkin päättyy hyvin pian. Elvytyskysymykseen hän oli vastannut jo vuosia aiemmin tekemässään hoitotahdossa, että lääkäri päättäköön tilanteen mukaan.

Kun Aina ja Elo olivat pieniä, olin heidän päiväkotinsa vanhempainillassa. Päiväkodin johtaja kysyi, olisiko meillä vanhemmilla toiveita siitä, mitä toiminnassa voisi parantaa tai havaintoja siitä, mikä toimi nyt hyvin. Sanoin, että enhän minä oikeastaan tiedä, millaista teidän arkenne on. Minulla voi olla kuvitelmia, mutta tuskin ne vastaavat sitä, mitä todellisuus täällä päiväkodissa on. Siksi on vaikea ehdottaa mitään. Johtaja oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että onpa mukavaa, kun tuo asia sanotaan ääneen. Näkemyksiä on niin paljon, mutta toisinaan ne ovat kovin etäällä arjesta.

Kauppamatkalla näin vielä yhden vaaliteltan. Demari syötti äänestäjäkunnalle lörtsyjä. En ole koskaan pysähtynyt keskustelemaan ehdokkaiden kanssa. Mitä minä heille sanoisin? Voisin toki tivata heiltä näkemyksiä peruskoulun arkikäytännöistä, mutta niitä tuskin kovin moni tuntisi yksityiskohtaisesti. Sen tähden olisi kohteliaampaa puhua jostakin yleisemmästä. Kenties tiedustelisin, mitä mieltä ehdokas on kaupunginosani kirsikkapuutilanteesta, pitäisikö kevättä kaunistavia puita saada lisää ja paljonko niihin voisi budjetoida. Ehdokas vastaisi, että budjetista on vaikea sanoa mitään tässä vaiheessa mutta kaupunginvaltuusto päättää kyllä maisemasuunnittelusta. Hän ohjaisi minua tekemään kuntalaisaloitteen, jos lisäkirsikat ovat minulle tärkeä asia. 

Äänestin kuntavaaleissa koulunkäynninohjaajaa. Lisätiedoista ilmeni, että hän on "totaaliyksinhuoltaja". Jäin miettimään, miten totaaliyksinhuoltaja poikkeaa yksinhuoltajasta. Ehkä hän on surullinen ja heikko verkostoitumaan naapuripiireihin. Hän kyllä hymyili niin reippaasti, että epäilen verkostoitumistaitoja vähintään kelvollisiksi.

Tilasin Digi- ja väestötietovirastosta elossaolotodistuksen. "Henkilö on elossa" -informaatio maksoi 14 euroa. Varmaan joku on laskenut, että kun otetaan viraston ylläpitokulut ja virkailijoiden palkat, 14 euroa on sopiva hinta elossaolotodistukselle. Printtasin sen kahtena kappaleena ja vein toisen äidille. Huomenna menen hänen kanssaan kävelemään Veräjämäkeen. Siellä Lea muinoin asui. Heillä oli ulko-ovessa kapeat ja korkeat ikkunaruudut. Lasi oli paksua ja koristeellista, ja minä ajattelin, että sellaista on vain rikkailla ihmisillä. Eihän sellaisen lasin läpi sisälle näe, mutta sisältä näkee, seisooko oven edessä Haneken Funny Gamesin valkoasuinen kaksikko.

Silloin tällöin käy mielessä etsiä Lean yhteystiedot ja kirjoittaa hänelle. Etsiminen ei olisi vaikeatakaan. Pohjoisen ylilääkärillä on varmaan sähköposti. Olen nähnyt hänet viimeksi kesällä 1997. Hän istui sohvallani silloisen poikaystävänsä kanssa. Minulla oli sylissä Aina, ja vaikka yhteisistä tanssivuosista ei ollut pitkäkään aika, meillä oli Lean kanssa jo eri elämät. En osaa kuvitella, millainen ihminen hänestä on tullut ja ketä hän äänestää.

Tällaista on tänään

Gürbüz Doğan Ekşioğlu

Kuvia

Uutisen mukaan passihakemuksia on hylätty tekoripsien ja ripsienpidennysten tähden. Ne nimittäin peittävät tai varjostavat kasvoja ja vaikeuttavat tunnistamista. Yritän kuvitella, miltä nuoresta ihmisestä tuntuu, kun passikuvaaja kehottaa irrottamaan ripset. Kuvaan tullut on kuitenkin kotona nähnyt vaivaa ripsien kiinnittämisessä. Hän on halunnut näyttää kuvassa hyvältä.

Danny hieroi yllättäen myös kasvolihaksiani. Ennen kuin hän alkoi kuljettaa käsiään kasvoillani, hän kysyi: "Onko mitään meikkiä päällä?" Olisin halunnut kuulla, mitkä lihakset kasvoissani olivat jännittyneimmät, mutta en kysynyt. Kasvojen hieronta tuntui liikuttavan hellältä selän kipeiden pisteiden käsittelyn jälkeen.

Sain eilen hautajaisvalokuvia sähköpostiin. Arkku kukkineen kylpee valossa. Arkkitehti on onnistunut kirkon suunnittelussa. Äiti näyttää pieneltä mutta ryhdikkäältä. Minä näytän miltei vanhukselta. On jo helppo nähdä, mitkä juonteet syvenevät ja miten mahlan virtaus vähenee ja hidastuu. Nuoret ovat nuoria, on heillä päällään mitä tahansa. 

Näin viime yönä ensi kertaa unta isästä. Hän oli tullut kotiin luokkaretkiristeilyltä ja oli nälkäinen. Hän kuiskasi, ettei ollut syönyt mitään, koska rahat olivat loppuneet. Meillä oli uunissa lihaa. Minun lihapadastani oli kuitenkin jäljellä pelkkä lasivuoka, sillä joku oli käynyt syömässä lihat ja jättänyt tyhjän vuoan uuniin. Äidin lihamureke oli onneksi eheä ja koskematon. Aloin nostaa sitä uunista isälle syötäväksi, mutta jotenkin se oli kovin hankalaa. Isä tuli auttamaan. Nenäliina luiskahti uuninluukun rakoon, ja meidän piti saada se pois, ettei se syttyisi tuleen. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Siinä kohtaa heräsin.

Äiti teki hautajaisten jälkeisenä aamuna venyttelyliikkeitä sängyssä, ennen kuin nousi ylös. Katselin vierestä, kun hän taivutti jalkaa sivulle, kumpaakin vuorollaan, ja pyöräili ilmassa. Niin hän tekee kuulemma joka aamu. "Pysyy vetreänä", äiti sanoi. Me kävelimme monta kilometriä ja haimme kaupasta hedelmiä. Tutustutin äidin ananaskirsikkaan. Hän kaivoi vahvankeltaisen hedelmän paperinohuiden verholehtien alta esiin, puraisi ja totesi hyväksi. 

Aina lähetti kuvan tulevasta hääkakustaan. Sen nimi on Red velvet. Minulla on vielä päällä hautajaismekko ja punaiset villasukat. Taivaassa näkyy tänään vähän sinistä ja paljon pilviä. Pitäisi lähteä ulos, ostaa kaupasta elintarvikkeita, katsoa vaalimainoksia. Ääneni annoin jo, kahdelle eri ihmiselle. Toinen oli nuori ja hymyili kuvassa. Toinen oli harmaa, solujensa aineenvaihdunnalta yhtä hidas kuin minä.

Maksimissaan viisi kertaa

Kävin hakemassa ruusut. Niitä on neljä. Yhden jättää O, toisen minä. Ylimääräiset ruusut ovat siltä varalta, että jotkut unohtavat ottaa omat ruusunsa mukaan. Tietenkään kukaan ei unohda ruusua. Meidän sukumme on sellainen. Kaikki tulevat ajoissa, jokaisella on ruusu. Oikeastaan minä olisin halunnut viedä isälle keltaisen ruusun, sen värin, jolla lapsena piirrettiin auringot paperin yläkulmaan, mutta kukkakaupassa ei ollut kuin kolmea punaisen sävyä ja valkoisia. Valkoista en halunnut. Perinteisellä syvänpunaisella sitten mennään.

Surun organisoimisessa on minulle paljon uutta. Aiemmin en tiennyt, että on suruliputus ja siunausliputus. Virsiä pitää olla vähintään kaksi, mutta toisen sai korvata kitaristilla, joka soittaa Soi vienosti murheeni soitto. Lähiomaisten kannattaa tuoda mukanaan laatikoita, sillä jos kahvileipiä jää yli, ne kannetaan koteihin. Minä tosin en mene omaan kotiini vaan äidin luokse, koska hän saattaa murentua hautajaisten jälkeen, ensimmäisen kerran. Pukukoodi ei ole ehdoton musta, ja silti me kyselemme toisiltamme, paheksuuko joku, jos on lilaa tai kultaa tai viininpunaiset sukkahousut. Unohdamme itse olevamme potentiaalisten paheksujien paikalla, niitä, joiden tunteita vähän vieraampien tulisi ajatella.

Kävin eilen hieronnassa. Hierojani nimi oli Danny. Ensin hän tunnusteli lihakseni vaatteitten läpi ja teki toimintasuunnitelman. Kun makasin hierontapöydällä, ostoskeskuksen aulassa tehtiin elokuvaa tai ainakin kuvattiin jotakin. Olin nähnyt kuvausryhmän hierontaan saapuessani. Useimmat kuvattavat istuivat pyörätuolissa ja ohjaaja komensi minut pois alueelta. Kamera näytti painavalta. Kuulin hierontapöydälle kohtauksen äänet. Pyörätuoli-ihmiset ilmeisesti vyöryivät eteenpäin ja mekastivat. Viereisen hierontahuoneen nainen tuli kertomaan Dannylle, että vielä tulee yksi otto ja sitten kuvausryhmä lopettaa. Ja Ulla käy hakemassa tulppaaneja myös Dannyn asiakkaalle meluhaitan tähden.

Hieronta teki kipeämpää kuin olin osannut aavistaa. Danny käsitteli lihaksiani huolellisesti 90 minuuttia. Tunsin olevani vaikeasti työstettävä puutavara, jota hän höylää. Kuulin hänen hengityksensä, ja minusta oli ikävää, että minun ruumiini vaati niin paljon voimia. Hieronnan päätteeksi Danny kertoi löytäneensä jännityksiä pitkistä selkälihaksista, lapojen välistä, niskasta ja rintalihaksista. Hän sanoi, että saisi minut luultavasti kuntoon kolmella kerralla, ihan maksimissaan siihen menisi viisi kertaa. Lupasin varata netistä uuden ajan. Naapurihuoneen nainen ojensi minulle kimpun vaaleanpunaisia korvaustulppaaneja.

Ompelin O:n paitaan kolme nappia ja silitin sen ja housut. Suruvaatteemme roikkuvat nyt tuossa vieressä henkareilla, kerrossängyn laitapuusta. Näyttää siltä kuin kaksi päätöntä ihmistä seisoisi hiljaa ilmassa ja odottaisi, että on lokakuu.