Perhetapaaminen

Nuorena sairaanhoitajana äiti oli hoitanut sarjamurhaajan jalkoja. Poliisi oli tullut etukäteen selvittelemään, kuinka murhaaja kuljetettaisiin hoitohuoneeseen niin, etteivät käytävillä vuoroaan odottavat potilaat huomaisi. Ei äiti murhaajan nimeä sanonut eikä varmaan muistanutkaan, mutta koska kaupunki ja vuosikymmen tiedettiin, Elo oli 15 sekunnissa selvittänyt murhaajan nimen ja rikostarinan yksityiskohdat. Äitikin kuuli ensimmäistä kertaa, että murhaaja oli jäänyt henkiin sillä sairaalavierailulla ja kuollut vasta vuosia myöhemmin.

Minä kerroin lukeneeni Sofianlehdon historiaa. Silloin, kun se oli vielä ollut vastaanottokoti, tytöt oli puettu punaisiin mekkoihin, pojat sinisiin ja vatsatautiset vihreisiin. Äiti ihmetteli, oliko pojillakin mekot, ja minä sanoin, että se mekko oli kyllä lainausmerkeissä, joten ei siitä tiedä. Mutta vatsatautiset oli kai hyvä tunnistaa kaukaa. Äiti muisteli lasta, joka toistuvasti pullautti silmänsä ulos kuopasta ja pisti sen hetken päästä takaisin. O tahtoi tietää, oliko silmä kuitenkin näköhermossa kiinni.

Kun syötiin kakkua, Elo siteerasi kohdan Raymond Carverin novellista "Pieni hyvä asia" (A Small, Good Thing). Päädyttiin ihmettelemään sitä, miksi minä olin lukenut sitä novellia ääneen Ainalle ja Elolle, kun he olivat olleet pieniä. Äiti ei tuntenut novellia ja pyysi minua kertomaan, mitä siinä tapahtui. Aloin kertoa: Lapsella on tulossa syntymäpäivä, äiti on tilannut leipomoliikkeestä kakun, johon kuorrutetaan päälle lapsen nimi. Sitten käy niin ikävästi, että auto töytäisee kadun yli juoksevaa lasta. Lapsi nousee kadulta kuitenkin ylös ja kaikki näyttää hyvältä. Mutta pian lapsi vajoaa koomaan. 

Kun olin päässyt juonireferaatin loppuun, Elo kysyi, onko mahdollista, että jokin toinen novelli nyt värittää muistoani siitä, mitä tarinassa tapahtui. Minun kertomani kuulostaa pehmennetyltä. Ei leipuri ole novellin lopussa ollenkaan myötätuntoinen. Eivät lapsen vanhemmat saa tuoretta pullaa aamuyöllä. Ei se noin mene ollenkaan.

Väitin vastaan. Sen novellin olen lukenut niin monta kertaa, että olen varma lopusta, sanoin minä. Leipuri on myötätuntoinen. Pullaa saadaan. 

Nyt googlasi Alina. Hetken kuluttua hän kertoi, ettei lapsen nimi ole Ralph, kuten minä olin väittänyt, vaan Scotty. Mutta novellista on kaksi versiota. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Elo oli lukenut yhden version ja minä toisen. Leipuri sekä oli että ei ollut myötätuntoinen.

Palasimme keskustelemaan siitä, oliko viisasta lukea pienille lapsille aikuisten surullisia novelleja. Minusta oli. Ei ollut mielekästä vetää selkeää rajaviivaa lapsille sopivan ja aikuisille sopivan kirjallisuuden välille. Jos lapsi jaksoi kuunnella kuvatonta tekstiä, joka käsitteli lähinnä tunnetiloja, hänelle sopi lukea aikuistenkin kirjallisuutta. Sitä paitsi ei lapsi kovin paljon sure sitä, että ihmishenkilö kuolee. Paljon kamalampaa lapsesta on, jos Aslan-leijona kuolee tai tiikeri muuttuu voiksi. Aikuiset itkevät lapsihenkilöiden kohtaloita, lapset keskittyvät pehmeisiin eläimiin. Tästä totuudesta kaikki olivat yhtä mieltä.

"Mutta kyllä mä silti näen noissa kahdessa tietyn Carver-vaikutuksen", Alina sanoi, ja me nauroimme. 

Isla istui lattialla ja neuloi mekkoa, joka siinä valossa näytti enemmän marjapuuronpunaiselta kuin ruskealta. Aina pyysi minut seisomaan valkoista seinää vasten, että voisi ottaa minusta kuvan Airbnb-tunnusta varten. Puolessa minuutissa hän oli tehnyt minulle tunnuksen. Minä lähdin saattamaan äitiä pysäkille, jotta hän näkisi nousta oikeaan bussiin.

Punainen mies soittaa tangoa

 

Ääniä

Luen romaania, jossa mies sulkeutuu kyläpaikassa vierashuoneeseen eikä tule ulos. Mies ei vastaa oven läpi esitettyihin kysymyksiin ja on muutenkin ääneti. Oven alta hän kuitenkin sujauttaa lapun. Siinä sanotaan, että pian hän tarvitsisi ruokaa, kasvisruokaa. Talon rouva työntää hänelle kinkkuleikkelepaketteja. Ei oven alta mitään kovin korkeaa mahdu. Kinkku ei tietenkään ole hyvä valinta kasvissyöjälle, mutta rouva tekee niin tarkoituksella. Hän ei halua, että vierashuoneeseen linnoittautunut alkaa viihtyä.

Samassa romaanissa lapsi taittelee paperiarkista itselleen lennokin ja ihmettelee, miksi paperi tuntuu muuttuneen painavammaksi lennokissa. Olen vasta sivulla 64 mutta tiedän jo, että pidän tästä kirjasta. Etsin Youtubesta videon, jossa kirjailija puhuu. Hänellä on tenhoava ääni. 

Eilen alkoi ammattikoulu ja sain kolmelta entiseltä oppilaaltani tekstiviestit. Se ilahdutti. Onneksi ei yleensä tiedä unohtuvansa. Ennen jäi sentään valokuvaksi albumiin. Olen luultavasti kymmenien ihmisten albumeissa kuvana. Joku pysähtyy katsomaan vanhaa luokkakuvaa ja muistelee hetken nimiä, huomaa unohtaneensa useimmat, minutkin. 

Katselin netistä Forssellin valokuvia. Kuvissa oli koko suku, mustavalkoisia ihmisiä hiihtämässä tai poseeraamassa kameralle syreeninen edessä. Forssell oli alle viiden vuoden, mutta silti minä löysin kuvista hänet helposti. En osaisi kertoa, mikä piirre hänen aikuiskasvoissaan oli se, jonka muistan ja jonka lapsuuskuvista tunnistan.

Olen elänyt uskossa, että minulla on hyvä nimimuisti, mutta viime vuosina olen huomannut unohtaneeni muutamien luokkakaverieni sukunimet. Sen sijaan on yllättävästi paljastunut, että muistan ääniä, joihin en ole edes tiennyt kiinnittäväni huomiota. Kun tapasin Jukka Porolan, jonka olin viimeksi tavannut 80-luvun alkupuolella, ajattelin, että hän kuulosti aivan isältään, jota en myöskään ollut tavannut sittemmin. Kysyin Jukalta, oliko hänellä isänsä ääni. Oli, kuulemma, tai ainakin niin hänelle oli sanottu hyvin usein.

Äänten muistaminen häkellyttää, koska en ole erityisen musikaalinen. Silti tunnistan monet näyttelijätkin äänestä, ennen kuin näytetään lähikuvaa kasvoista. 

Jos tämän huoneen esineistä pitäisi valita yksi ja kirjoittaa siitä novelli, valitsisin hautakiven, joka on tuossa viereisellä pöydällä. Se on pieni, tuskin tietosanakirjaa suurempi, ja O käyttää sitä latausalustana tabletilleen. Hän toivoi sellaista kiveä aikoinaan. Isä oli silloin vielä elossa, ja kerran he äidin kanssa ajoivat kiviveistämön ohi ja ostivat O:lle edullisen kiven. Hautakiveksi se on kovin pieni. Ehkä se on ylijäämäpala, kun varsinaista muistokiveä on muotoiltu, tai pienlemmikin hautakäyttöön suunniteltu kivi. Yhtä kaikki se on hyvä ja paloturvallinen latausalusta. 

Novellissa olisi yksin asuva ihminen, jonka kontaktit ulkomaailmaan olisivat lähinnä blogikeskusteluja. Hän olisi neuroottisen tarkka siitä, että läppäri latautuisi paloturvallisella alustalla, ja siksi hän olisi hankkinut kiviveistämöstä alustan. Ensin hän olisi yrittänyt tilata kiven postitse, mutta koska veistämö ei olisi suostunut postittamaan hautakiveä, hän olisi joutunut hakemaan sen itse. Kivi olisi painanut, eikä hänellä olisi ollut autoa. Hän olisi pitänyt kiveä sylissään taksissa.

Eräänä päivänä hänen kotiinsa ilmestyisi muukalainen, jolla olisi häiritsevä ääni. Imurikauppiaat eivät ehkä enää soittele ovikelloja, joten muukalainen esiintyisi parvekelasikauppiaana tai taloyhtiön linjasaneerausta varten palkattuna putkien alkukatsastajana. Muukalainen olisi pakko päästää sisään, ja sen jälkeen tilanne muuttuisi alicemunromaisen painostavaksi. Kukaan ei lopulta päätyisi hakkaamaan hautakivellä toisen päätä tohjoksi, mutta lukijalle kävisi selväksi, että sellainenkin olisi mahdollista. Viimeisessä kappaleessa päähenkilö astuisi ovesta ulos ja menisi johonkin, ihmisiä kohti, esimerkiksi ruokakauppaan, ja sanoisi jotain jollekulle, kysyisi vaikka hyllyjen välissä myyjältä, missä teillä on hasselpähkinöitä.

Miten hyvin onnistuimme?

Davide Bonazzi

Vanhustyön keskusliiton järjestämä kesäkerho pidettiin kirkon tiloissa. Olin tullut kirkolle äitiä vastaan. Astuin aulaan. Kerhon viimeinen vartti oli vielä meneillään, joten istahdin pehmeälle tuolille pöydän ääreen odottamaan. Infokopista tuli suntiotyyppinen henkilö tiedustelemaan aikeitani. Kerroin istumiseni syyn, ja suntiotyyppinen vastasi: "Yritä viihtyä."

Tarkastelin viihtymisympäristöni. Pöytäliinassa oli ristipistokukkasia ja maljakossa viisi valkoista tulppaania. Pöydällä oli kolme lehteä. Valitsin Askelen. Siellä julkaistiin tulokset kesälaulukilpailusta. Oli pitänyt kirjoittaa muisto, joka liittyy johonkin kesälauluun. Kilpailun oli voittanut Mikko. Hänen laulunsa oli Iltatuulen viesti. Hän kertoi kerran joutuneensa rakkaastaan 300 kilometrin etäisyydelle. Ikävää hälventääkseen he sopivat soittavansa joka ilta kello 21 Iltatuulen viestiä. Muitten kirjoittajien muistolaulut olivat enimmäkseen virsiä. Loikin yli ne muistot, joissa lauluna oli Suvivirsi. 

Ulko-oven vieressä oli palautelaite, samanlainen hymynaamapainallusnäyttö, jolla saa kaupasta poistuessaan kertoa, miten hyvin onnistuimme tänään tai mikä ilme kuvastaa parhaiten kauppakokemusta. En osannut valita oikeailmeistä naamaa aulakokemukselleni, joten jätin klikkaamatta. Äiti laskeutui portaita, ja me lähdimme raitiovaunupysäkille.

Oli tarkoitus käydä Maunulan hautausmaalla. Ei siellä ole meidän lähivainajiamme, mutta äiti halusi käydä kerrankin tervehtimässä myös kaukaisempia kuolleita. Koska en ollut ennen käynyt Maunulan hautausmaalla, kysyin, missä siellä on kukkakauppa, kuljemmeko me sen ohi. Äidillä ei ollut muistikuvaa kukkakaupasta. Hän oli ottanut mukaansa hautakynttilän, varmuudeksi, niin olisi ainakin jotain tuomista Sakari-sedän perheelle. Raitiovaunupysäkiltä oli vähän kävelymatkaa hautausmaalle. Päätimme poimia tienvierustalta kimpun luonnonkukkia haudalle. Sitten ei haittaisi, vaikka emme osuisikaan kukkakaupan kohdalle.

Kukkakauppa kuitenkin oli sillä portilla, josta menimme sisään. Äiti osti samettiruusun, joka maksoi 4 euroa, ja muovisen maljakon, joka maksoi 6 euroa, ja ojensi minulle lapun, johon oli kirjoittanut hautakorttelin ja rivin numerot.

Sakari-setä perheineen löytyi helposti. Hauta oli täynnä kukkia. Joku oli tuonut sinne kaksi lyhtyäkin. Toisen lyhdyn sisällä oli pieni norsu. Äiti kaivoi samettiruusulle paikan ja minä tökkäsin luonnonkukkamaljakon maahan.

"Mitä jos etsitään Forssellin hauta?" äiti ehdotti. Minä otin äidin puhelimen ja etsin Hautahausta oikean osoitteen. Se oli ihan lähellä. Forssell oli ollut lääkäri, äidin entinen työtoveri. Lääkärinä hän oli epäilemättä erinomainen, ainakin siihen asti, kun leikkasi selvin päin ja kädet eivät tärisseet. Ihmisenä hänen ansionsa eivät olleet samaa tasoa. Hirviöksikin häntä oli nimitetty.

Forssellin hautaa ei ollut hoidettu. Siellä ei ollut kukan kukkaa. Rikkaruohot ulottuivat puolisääreen. Mullassa oli pystyssä tyhjä muovimaljakko, jossa oli likaista vettä. Olimme hetken hiljaa. "Olisiko meidän pitänyt tuoda ne luonnonkukat tänne?" minä sanoin. Äiti nyökkäsi. Päätimme, että minä lähden hakemaan luonnonkukkamaljakon Sakari-sedän yltäkylläiseltä haudalta. Äiti puhuisi sillä aikaa Forssellille ja kitkisi pahimmat rikkaruohot pois. Ei Sakarin perhe ehkä pahastuisi. Jäisihän heille meidän samettiruusummekin. 

Kävin hakemassa luonnonkukat pois Sakarilta. Maljakosta jäi reikä hautasammaleen. 

Äiti oli saanut Forssellin haudan kelvolliseen kuntoon. Hän asetteli luonnonkukat kauniimmin maljakkoon. Seisoimme hetken ja tuijotimme hautakiveä siten kuin hautakiviä on tapana tuijottaa. "Ainakin sinä ompelit hyviä tikkejä minun pakaraani", sanoin minä kivelle. Äiti sanoi, että kyllä hänkin oli muistanut monta hyvää asiaa Forssellista. Ikäviä juttuja hän tiesi paljon enemmän, mutta eivät ne pyyhkineet pois hyviä.

Muista hyvistä en tiennyt, mutta pakarahaavan ompelun muistin elävästi. Silloin oli talvi-ilta, pakkasta liki 20 astetta. Me olimme laskeneet jäämäkeä, ja minä olin lentänyt pyllylleni kannon päälle. Housut olivat tulleet hetkessä vereen. Äiti ja isä olivat olleet kaupungilla ostamassa Siskolle ja minulle talvisaappaita. Sisko laastaroi minua parhaansa mukaan, ja sitten asetuimme lastenhuoneen lattialle pelaamaan Afrikan tähteä. Minun piti maata mahallani, sillä en kyennyt istumaan.

Kotiin tultuaan äiti tutki haavan ja sanoi, että se pitää ommella. Hän soitti Forssellille, koska tämä oli ainoa lääkäri, jolle hän kehtasi soittaa. Niin me menimme tyhjälle ja pimeälle poliklinikalle äidin kanssa, ja kohta sinne tuli myös Forssell. Äiti puhdisti minun haavani ja Forssell ompeli. Sisko juoksi vessaan oksentamaan. Häntä inhotti puhdistusaineen haju.

Kysyin äidiltä, jätetäänkö hautakynttiläkin Forssellille. Hän sanoi, että ei, se viedään Nevaloiden haudalle. Tasajako muistamisessakin.

Korttelitoive

Korttelitoiveesta ei koskaan tiedä. Katson Alepan kylmäkaapin lasioven läpi ja näen hyllyllä einespastan, jonka haluaisin. Sen vieressä on lappu: "Korttelitoive." Jos pastoja on vain yksi, voinko ottaa sen vai pitääkö minun ajatella, että se on jonkun muun toive eikä minulla ole lupa viedä sitä häneltä? Muuttuuko tilanne, jos pastoja on kaksi? Vai onko korttelitoive suuren ihmisjoukon toivoma tuote eikä yksittäisen ihmisen henkilökohtainen pyyntö kaupalle? Ehkä viisitoista ihmistä on toivonut juuri tuota einespastaa kauppaan, niitä on tilattu kaksi, ja nopeimmat vievät ne.

Pitäisi kysyä Elolta. Joskus hän sanoi tehneensä monta korttelitoivetta.

Yritän kuulostella korttelitoiveen lyyrisiä ulottuvuuksia. Jos ihminen olisi korttelitoive, olisiko hän enemmän kiertopalkinto vai se tavoittamaton kaunotar, josta kaikki näkevät unia mutta jota kukaan ei rohkene lähestyä?

Korttelitoiveet saattaisivat olla myös heippalappuja, joita kiinnitellään muuallekin kuin ilmoitustauluille. Ethän kävele nurmikon poikki. Jätäthän vuohenkellot rauhaan. Ajathan varovasti, kun vanhukset ylittävät katua. Soitathan viulua ihan hiljaa kahdeksan jälkeen. Kumarruthan katsomaan, kuinka lähijuoppo voi. Ethän tuki ostoskärryillä käytävää. Ethän petä puolisoasi. Syöthän kiitollisena myös maksalaatikkoa. Äänestäthän harkiten.

Tai korttelitoive voisi olla pienehkön asuinalueen harras rukoustyyppinen pyyntö maailmanrauhasta, ilmastoteoista, perheväkivallan lopettamisesta tai muusta järisyttävän suuresta asiasta. Meillä on tässä tämä korttelitoive, että Donald Trump jäisi eläkkeelle. Ai teilläkin on korttelitoiveena Suomen hallituksen kaatuminen!

Kortteli on neljännes. Vanhastaan sitä on käytetty myös mittayksikkönä. Korttelilla on voitu mitata pituutta, tilavuutta tai aikaa. En tiedä, onko kortteli ollut pelkkä kortteli, itsenäinen mittayksikkö, vai onko puhuttu korttelikyynärästä, korttelitynnyristä ja korttelivuodesta. Mutta joka tapauksessa: kortteli pienentää toivetta. Korttelitoive ei ole kokonainen toive vaan pelkkä neljännes siitä. Ei tarvitsisi enää vienosti toivoa vastarakkautta tai sitä, että Perttikin riisuu lakin, kun astuu kirkkoon. Voi sanoa Pertille, että minulla on korttelitoive sinun lakistasi.

Vieraita

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista

Markuksen ja Anitan häät olivat eilen. Torstai-iltana Elo soitti ja kysyi, olisiko meillä kahvikuppeja, jalallisia laseja ja jälkiruokakippoja. Niitä tarvittaisiin, koska hääjuhla olisi kotona ja vieraita tulisi noin 90. Lupasin, että jotain varmaan löytyy, ja aloin penkoa kaappeja. Niitä sinikukallisia kahvikuppeja, joita äiti minulle aikoinaan tilasi yhden kerrallaan, löysin seitsemän. Viisi kuppia oli särkynyt tai kadonnut. Jalallisia laseja oli neljä. Jälkiruokakippoja oli paljon, vaikka ei tämä ole milloinkaan ollut erityinen jälkiruokakoti.

Elo ja Markus saapuivat suuri muuttolaatikko mukanaan. Sanoin, ettei tarvitse ahdistua, jos astioita menee rikki. Ei niitä kuitenkaan kukaan täällä käytä. Kahvit juomme päivästä toiseen samoista mukeista, eikä täällä järjestetä kekkereitä. He nostelivat pakkaamani astiat laatikkoon. Elo sanoi, että lasit alkavat olla kasassa jo. He olivat käyneet äidilläkin, jolla oli uskoakseni paljon enemmän astioita ja paremmat pakkausmenetelmät.

Perjantaina äiti kertoi Hilleville lainanneensa astioita 90 vieraan häihin. "Mulla olisi varmaan ollut 90 samanlaista kuppia", Hillevi sanoi, "mutta tiedä nyt sitten, missä ne ovat." Kuppeja hänellä oli ollut pari tusinaa jo lapsuuskodin perintönä, ja sitten kerran he olivat olleet Sandran kanssa kirpputorilla ja nähneet samanlaisia kuppeja. Pitihän ne ostaa ja sen jälkeen toinenkin sarja samoja kuppeja, kun sattumalta tuli vastaan, kauniita kuppeja. Nyt oli Sandra hoitokodisssa ja kupit kellarissa tai vintillä tai jossakin niistä yläkerran huoneista, joissa Hillevi ei kyennyt käymään. Eivätkä ihmiset enää kyläilleet. Koko kahvittelukulttuuri oli kuollut. Arkikahvitkin juotiin muumimukista, ellei sitten vastustettu kofeiinia kokonaan.

Alkuviikosta istuin Hakaniemen torilla illalla ja join valtavasta hedelmäkoristeisesta kupista kaakaota. Elolla ja Islalla oli keltaista viiniä, Ainalla ja Alinalla oranssia mehua. O oli ainoa, joka joi kahvia. Isla oli käynyt vieraalla kampaajalla ja ollut hivenen jännittynyt, kun ei ollut tiennyt, mistä tämän kanssa puhuisi, jos ei tahtonut puhua työstään ja kuulla taas, miten opettajilla on varmaan ihanaa, koska on pitkät lomat. Mutta uusi kampaaja olikin heti alkuun kysynyt, oliko Isla katsonut Australian Ensitreffejä alttarilla. Isla oli, ja sen jälkeen oli ollut helppoa, sillä juttua riitti. Olisi ollut kiusallista katsoa peilistä omaa kuvaansa hiljaisuuden vallitessa. Aina sanoi, että hän tavallaan tahtoisi olla kampaamotuolissa hiljaa. Voisihan sitä monelle kampaajalle varata hiljaisenkin ajan, mutta silloin pitäisi vaihtaa kampaajaa. Olisi aika epäkohteliasta varata hiljainen aika tutulle kampaajalle, jonka kanssa on rupateltu jo monet vuodet.

Äsken Elolta tuli sähköpostia. Häät olivat olleet valtavan ihanat ja riemukkaat. Puutarha oli laitettu kauniiksi huntukankain ja virkatuin koristein. Elon bändi oli esiintynyt parvekkeelta, omenapuiden yläpuolella. Seremoniaan jokaiselle vieraalle oli annettu rakkauden omena, jossa oli hedelmätarrana hääparin kuva. 

Nyt minäkin olen alkanut katsoa Australian Ensitreffejä. On ihmisiä, jotka katsovat kiihkoisasti rakkausrealityja. On ihmisiä, jotka ylenkatsovat rakkausrealityja. On ihmisiä, jotka ylenkatsovat ihmisiä, jotka katsovat rakkausrealityja. On ihmisiä, jotka omasta mielestään katsovat ironisesti rakkausrealityja. Ehkä on niitäkin, jotka kuuluvat kaikkiin kategorioihin. Minä olen kiihkoisa katsoja. Rakastan pientä kovaäänistä Jamieta, jonka aviomiehen ruumis on täynnä tatuointeja ja jota ylemmyydentuntoinen Lauren kutsuu moukaksi. Haluan kampaajan, joka puhuu minulle Jamiesta ja Laurenista.

Naisia laiturilla

Tänään uskon ihmisiin tai ainakin naisiin, uskon yhteistyöhön, auttamiseen ja välittämiseen. Muuan nuori äiti nimittäin pyörtyi junalaiturilla. Hänellä oli mukanaan rattaissa parivuotias lapsi. Hetkessä meitä oli viisi aikuista ja yksi lapsi siinä ympärillä. Pyörtynyt nainen virkosi nopeasti mutta alkoi itkeä, kun ymmärsi, ettei laiturilla maaten kykene huolehtimaan lapsestaan, joka alkoi jo hätääntyä. Joku sanoi, että soitetaan ambulanssi, ja toinen kaivoi puhelimen esiin ja varmisti minulta, onhan numero 112. Koska puhelimen omistajan äidinkieli ei ollut suomi, hän lykkäsi puhelimen minulle. Minä puhuin hätäkeskusihmisen kanssa, ja muut tilanteeseen tulleet tutkivat hätäkeskusihmisen kehotuksesta, kulkiko potilaan hengitys ja oliko iholla kylmää hikeä. Minä informoin hengityksestä ja hiestä hätäkeskusihmistä. Nainen, jolla oli itselläänkin lapsi, piti huolta, että rattaat eivät lähde vierimään radalle.

Ilmeni, että pyörtynyt nainen oli raskaana. Hätäkeskusihminen käski minun kysyä, vuotaako nainen verta tai onko lapsivesi mennyt, mutta nämä eivät selvästikään olleet sanoja, jotka tämä olisi suomen kielestä ymmärtänyt. Minä esitin silmämääräisen arvelun, että raskaus ei ole vielä loppuvaiheessa eikä täällä näy verta eikä lapsivettä. Hätäkeskusihminen pyysi minua kuvaamaan naisen vaatteet ja kysyi, voisiko joku jäädä tämän luokse odottamaan ambulanssia. Koska ilmeisesti ei ollut kiire, ambulanssin tuloon menisi noin 20 minuuttia. Minä lupasin jäädä odottamaan. Jos tilanne muuttuisi, minun pitäisi soittaa uudestaan. Siis kolmoslaituri ja vihreä kukkamekko, varmisti hätäkeskusihminen vielä. Valkoisia kukkia vihreällä pohjalla, minä sanoin.

Puhelun päätyttyä huomasin, että me kaikki auttajat olimme naisia. Ojensin puhelimen takaisin sen omistajalle, kiitin häntä ja hän kiitti minua. Tunsin äkillistä lämpöä kaikkia kohtaan. Yhteistuumaisesti me kaikki viisi siirsimme potilaan ja hänen lapsensa kauemmas raiteesta. Siististi pukeutunut eläkeikäinen nainen kysyi minulta, voisiko hän lähteä lääkäriin, kun hänellä olisi aika puolelta. En tiedä, miksi hän minulta kysyi, mutta annoin luvan. Sitten muutkin lähtivät omille teilleen ja äiti ja minä jäimme odottamaan laiturilla istuvan naisen ja rattaissa istuvan lapsen kanssa ambulanssin saapumista. Sanoin naiselle, että äiti on entinen sairaanhoitaja, joten ei ole hätää, vaikka vähän joutuisimmekin odottamaan. Äiti vilkaisi minua ja korosti, että on tosiaan entinen, nyt jo eläkkeellä.

Ensihoitotyöntekijätkin olivat naisia. Heillä oli valkoiset vaatteet, ja kun he 20 minuutin kuluttua lähestyivät meitä pitkän laiturin toisesta päästä, he näyttivät enkeleiltä. Toinen enkeleistä kantoi suurta pelastusvälinelaukkua ja toinen työnsi pyörällistä kantotuolia. He puhuivat rauhoittavalla ammattiäänellä, ja me äidin kanssa selostimme, mitä oli tapahtunut. Minä toivotin naiselle hyvää jatkoa, hän kiitti minua. Me molemmat kosketimme toistemme olkavartta, ennen kuin enkelit lähtivät kuljettamaan häntä ja lasta. 

Me matkustimme äidin kanssa Espooseen. Äiti halusi nähdä, missä on Kannusali, sillä sinne pitäisi loppusyksystä mennä. Junassa kysyin äidiltä, olisiko hän vielä osannut toimia, jos laiturinainen olisikin saanut jonkin kohtauksen tai ei olisi tullut tajuihinsa. Äiti sanoi, ettei ole ollenkaan varma, vieläkö taidot olisivat hallussa. Eihän hänkään kovin monta kertaa ollut elämässään joutunut elvyttämään.

Yhden kerran hän muisti hyvin. Tampereen asemalla oli 60-luvun puolivälin tietämillä ollut lapsi isoäitinsä kanssa ja isoäiti oli kuukahtanut. Ilmeisesti hän oli saanut sydäninfarktin. Äiti oli juossut apuun, ja asemalaiturilla joku mies oli hätistellyt ihmisiä pois ympäriltä, että ammattilainen saisi tilaa elvyttää. Äiti oli ollut vähän kauhuissaan, kun kaikki katsoivat ja hänen piti osata. Kyllä hän kuitenkin elvytti, ja onneksi ambulanssi tuli aika nopeasti silloin. Hän meni mukaan ambulanssiin, sillä pitihän siitä lapsenlapsestakin pitää huolta. Työkaverit olivat sairaalan ovella vastassa ambulanssia ja hämmästyivät, kun hän sieltä astui ensimmäisenä ulos.

Myöhemmin äiti kuuli elvyttämänsä isoäidin kuolleen sairaalassa. Lapsenlapsi oli sanonut hoitajille, että oli se kumminkin komea kuolema.