Lähtevien laivojen satama

MENOMATKA

Illalla katsoin videota, jossa miehen posliinipää paloi nuotiossa ja punapukuinen nainen tanssahteli viljavalla pellolla, hiekkaerämaassa, aalloissa ja metsässä. Välillä siirryttiin metatasolle ja nainen liikehti sielukkaasti sisätilassa. Hän näytti johtavan sinfoniaorkesteria tai liikuttavan marionettinukkeja. Sanoja ei ollut. En minäkään olisi osannut sanoa mitään tällaisista asioista. 

Mutta nyt istun junassa. Koska olin asemalla liian aikaisin, kuten aina, katselin ohi kulkevia ihmisiä. Moni näytti joltakin linnulta. Näin kakadun ja sorsaperheenkin. Vanhan naisen poski oli kuin puun kaarnaa. Laiturialueella ihmettelin toppaliivien määrää. Eivätkö liivi-ihmiset palele käsivarsistaan? Omalta kohdaltani en muista keskivartalon kylmää. Ehkä liivi-ihmisillä on erityisherkät maksat, munuaiset, suolet ja sydämet mutta tuntopuutoksia käsissä. Minulla on tänään musta talvitakki. Kiipesin aamulla muutaman tikapuuaskelman ja pyydystin Elon vanhan sängyn peränurkasta henkarin avulla repun. Se selässä en vaikuta niin vahvasti saattoväen edustajalta.

Repussa on kirjakin. Luin sitä hetken asemahallissa istuessani. Tytär on juopon isänsä kyydissä. Ajetaan arolla, kuljetetaan rekalla putkia. Kun pysähdytään, maassa saattaa olla sirpale muovisesta pikarista. Jos muovinpalan nostaa käteensä, se murenee. Aro ottaa omansa, sanoo isä, kun heittää tyhjät päärynälimsapullot ja muun roskan ikkunasta ulos. Keväällä aron kukkivien pensaiden tuoksu on niin huumaava, että isä ajaa ikkunat auki. Kevätaro ei tuoksu vain vapaudelta. Siihen sekoituu kaipaustakin.

Tultiin Riihimäelle. Vieressäni on nuori nainen, jolla on mukana sellofaaniin kääritty kukkakimppu. Hän on hiljainen pienen tilan ihminen niin kuin minäkin. Annikki sanoi kerran, ettei kannata joutua ukkojen kanssa samaan sairaalahuoneeseen, sillä ukot örisevät ja korisevat niin paljon. Nuori kukkanainen ei liene matkalla hautajaisiin. Kuolleet eivät saa iloisia gerberoita.

PALUUMATKA

En löytänyt kirpputorilta triangelia enkä muitakaan soittimia, mutta Hämeenkadulla käveli vastaan ihminen, jonka blogia seuraan. Vähältä piti, etten erehtynyt tervehtimään. Eihän hän minua tunne enkä minä häntä kuin blogin pienestä kasvokuvasta ja kielestä.

Heta antoi minulle kotinsa avaimen. "On hyvä, että joku pääsee tänne sisään, jos ruumis on haissut jo monta viikkoa", hän selitti. Kysyin, kenen hän kuvittelee osaavan soittaa minulle haisevasta ruumiista. Heta arveli, että ambulanssimiehillä ja poliiseilla on keinonsa selvittää sellaiset seikat. Heillä olisi varmaan keinonsa tulla sisäänkin, sanoin minä. Otin kuitenkin avaimen. 

Matkalla lähtevien laivojen satamaan Heta sanoi, että sitten kun hän on kuollut, asunnosta pitää etsiä kaksi sinikuorista kirjettä. Ne ovat hänelle, eivät kenellekään muulle. Ne olivat tulleet esiin, kun hän oli siirrellyt kirjoja, ja nyt hän ei kyennyt enää muistamaan, minne hän oli pannut ne. En kysynyt, keneltä kirjeet olivat. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Lupasin yrittää etsiä kirjeet ennen muita ja hävittää ne. 

Kysyin, miksi Heta kutsuu rantaa lähtevien laivojen satamaksi. Täytyyhän sinne myös tulla laivoja, että on mitä lähteä. "Minä vain haluan nimittää sitä niin", Heta vastasi, "se on Oiva Paloheimon runosta." Muistin runon. On siihen taidettu tehdä säveletkin. En viitsi nyt junassa kuunnella sitä, etteivät lähellä istuvat häiriinny. Edessä istuvalta nuorelta mieheltä kysyin jo, haittaako häntä, jos vedän rullaverhon alas asti. Lähtevistä laivoista pitäisi kysyä myös käytävän toisella puolella istuvalta naiselta, joka ratkoo sanaristikkoa, ja harmaalta partamieheltä, jonka on pöydällä Karhu-tölkki.