Elektronimeri

Kenties sururyhmässä annetaan aihe, josta puhutaan. Tänään puhutaan kuolinpäivästä, viikon kuluttua hautajaisista, sitten ensimmäisestä kohtaamisesta. Istutaan pöydän ääressä ja jokainen saa vuoron omalle surulleen. Joku ei ehkä kuule toisen surua, koska ei kykene keskittymään tai kuulo on heikentynyt ja puhujan tuoli pöydän toisessa päässä. Voi toki käydä niinkin, että surut eivät pysy omina vaan syntyy yhteistä surusumua. Silloin ei ole niin väliä, kuka puhuu. Suru on kuin elektronimeri metallisidoksissa. Metalli-ioneilla ei oikeastaan ole omia ulkoeletroneja. Ionit vain lilluvat suuressa yhteisessä elektronimeressä. 

Ehdotin Tuulialle, että hänkin etsisi sururyhmän, jossa saisi puhua entisestä miehestään. "Mutta entä jos ei kaipaa eikä tunne muuta kuin vihaa?" Tuulia sanoi. Arvelin, että ei siinä ehkä kuitenkaan niin käy. Toisten kaipaus tarttuu. Ja ilmaistu viha voi olla jollekulle toiselle tärkeää. Tuulia mietti hetken. Sitten hän alkoi pitää ajatusta hyvänä. Mutta pitäisikö miehen ensin kuolla, että voisi liittyä sururyhmään? Tätä emme tienneet. Voihan olla, että on olemassa myös epämääräisten surujen ryhmiä.

Kun O oli pieni, hän – matemaatikon lapsi – kysyi naapurin isäntämieheltä, osaako tämä määritellä janan. Tätä tarinaa Heta mielellään kertoo. Isäntämiehen vastauksesta minulla ei ole tietoa. Mutta muistin janatarinan, kun näin Youtubessa pari videopätkää, joissa Wille Rydman oli lapsi. Toimittaja kysyi pikku Rydmanilta, mitä tämä ostaisi, jos olisi rahaa eivätkä vanhemmat kieltäisi. "Suomen ensimmäisen postimerkin", Rydman vastasi. Luulen, että olisin rakastanut alakouluikäistä Rydmania.

Kyseisen toimittajan tunsin. Hän kuoli nuorena. Terveeksi luultu sydän petti. Maila varmaan putosi kentälle. Vastustaja saattoi lyödä pallon verkon yli, ennen kuin huomasi, että toinen makasi maassa. Vaimon selviytymiskeinoista en tiedä mitään. 

Nuorena en voinut käsittää sitä, että ihmiset sopivat seurustelevansa, kihlautuvansa, menevänsä naimisiin tai eroavansa. Hautajaisiakin pidin kummallisina. Minusta alkujen ja loppujen julistaminen tuntui jokseenkin yhtä pöljältä kuin se, että rikotaan pullo laivan kylkeen ja sen jälkeen laivan nimi on Santa Maria tai ponnistellaan vuoren huipulle tai Kuuhun ja tökätään sinne lippu. Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää seremoniallisten performatiivien ideaa. En pidä niistä mutta ymmärrän, miksi niitä toivotaan. Mielen on helpompi käsittää jana kuin suora. Kun on alkupiste ja loppupiste, on tarina. Siellä me kohtasimme, niin me elimme, sitten sinä kuolit. Suru asettuu lopulta uomiinsa. 

N:n kanssa meillä ei koskaan ollut mitään, mitä voisi kutsua suhteeksi. Ei ollut alkua, ei loppua, ei nättiä pientä kertomusta eikä edes yleisöä, joka olisi voinut todistaa, että kyllä he kerran kulkivat käsi kädessäkin. Siksi en ehkä koskaan päässyt siitä surusta yli. On sekin kielikuva: päästä yli. Niin kuin suru olisi muuri tai hiekkakasa, jonka yli on kivuttava. Mutta N oli minussa jotenkin toisin, murusina kenties, sellaisena poluille ripottuvana vanhana leipänä. 

Ei, se on huono vertaus. Hannu ja Kerttu tiesivät kyllä, mitä tekivät leipiensä kanssa. Tuomas Koptilaisella on parempi kuva. Siinä naisella on jauhoruukku. Hän kulkee pitkän matkan ruukkua kantaen mutta ei huomaa, että sen kahva on murtunut. Jauhoa valuu tielle joka askeleella, naisen selän taakse. Kun hän pääsee kotiin asti, ruukku on tyhjä. Evankeliumi tosin väittää epähuomiossa, että kyse on Jumalan valtakunnasta. Ei ole. Surusta siinä on kyse.

Päivän musiikin löysin eilen. Se on käännöskappale, jylhyydessään vähän koominen. Tänä aamuna kun heräsin, Trump oli jo pommittanut Irania. Minä ajattelin Aminaa, jonka sisäkengät jäivät minun luokkaani ja sisar Iraniin. Ei hän ole tullut hakemaan kenkiään. Ehkei hän ole edes huomannut niiden unohtuneen.

Österland

Ymmärtääkseni en ole uskonnollinen ihminen. Silti monet hengelliset laulut liikuttavat minua. Se ei johdu sanoista. Sävelkuluissa on jotakin, mikä resonoi minussa. Voi olla, että kyse on yksinkertaisesti epämusikaalisuudestani. Monet virrethän ovat aika monotonisia. Sävelten väliset hyppäykset ovat pieniä ja melodiat ennakoitavia, rytmikikkailut puuttuvat. Virsiä on helppo laulaa mukana, vaikka ei olisi edes kuorotasoinen muusikko. Ehkä se onkin virsien yhteisveisuu, joka osuu minuun. Vakavakasvoiset ihmiset laulavat yhdessä hitaita ja apeita lauluja, hengähtävät samassa kohtaa, jatkavat taas tasaista yhteistä ikävää.

Siitä on yli 20 vuotta, kun kuulin koulun kevätjuhlassa ensi kertaa laulun On laiva valmiina lähtöön. Sitä laulettiin jäähyväislauluksi kuudesluokkalaisille, jotka olivat siirtymässä suureen maailmaan tai ainakin yläkouluun. En tuntenut yhtään kuudesluokkalaista, mutta laulu alkoi itkettää minua välittömästi. Nolotti oma reaktioni. Kun myöhemmin tutkin asiaa, kävi ilmi, että sävelmä on alun perin ruotsalainen kansanlaulu ja siihen on kirjoitettu hengelliset sanat, joissa vilisevät nardukset, sahramit, sielut ja Salomo. Tekstin minä kaipaa itäiseen maahan ja kohtaa rakkaansa pimeässä yössä. Rakas on epäilemättä Jumala. 

Sittemmin laulun sanat ovat maallistuneet ja enimmät jumalallisuudet on karsittu pois. Kaipaus on kuitenkin jäänyt ja myös rakas, joka on ikuisesti kaukana. Laulu tunnetaan Ruotsissa nimellä Till Österland vill jag fara. Minua hämmentää sanojen Österland. Sehän on aikoinaan tarkoittanut Suomea (eli nykyistä Etelä-Suomea). Luulisi, että ruotsalainen kaipuu olisi kohdistunut vähän kauemmas kuin Pohjanlahden toiselle puolelle. Toisaalta meri on meri, ja jos rannalla seisoo eikä vastarantaa näy, välimatka voi tuntua loputtomalta. Siellä jossain on Itämaa, joka jatkuu ja jatkuu ikuisesti, sinne, missä ei itse ole.

Suomalaisella sanoittajalla on toisenlainen näkökulma laulun suruun. Hän ei ole tehnyt kaipaustarinaa, ikuista pyrkimystä toisen luokse. Suomeksi laulussa on kyse hyvästeistä. Laiva on valmiina lähtöön ja sinä menee sen mukana. Sinä ei matkusta minnekään lähiseudun saarelle vaan kaukomaille, "missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy". Laiva vie sinän eteläiselle pallonpuoliskolle. Siellä katsellaan toisenlaisia tähtikuvioita.

Laulu tunnetaan myös "Peppi Pitkätossun jäähyväislauluna". Tarkkaan ottaen en tiedä syytä tähän. Tiedän, että Peppi lähtee merille ja Tommi ja Annika jäävät vilkuttelemaan, mutta eihän kirjoihin lauluja saa. Luultavasti Till Österland vill jag fara on soinut jossakin Peppi-filmatisoinnissa, kun Peppi on lähtenyt ystäviensä luota ja yleisön on tahdottu vähän kyynelehtivän.

Ylle valitsemani versio on sanaton ja sillä lailla letkeä, ettei se aiheuta minussa suuria tunteita. Kaipaus on pois ja kaipaus on luokse, samapa tuo. Österland on yhtä kaikki kaukana.

Uhkia ja mahdollisuuksia

Katsoin ohjelmaa, jossa 60–80-vuotiaat ihmiset deittailivat. He olivat paljon hauskempia kuin nuoremmat rakkaudenetsijät realityissä. Muuan Maria tapasi Ahvenanmaalla asuvan miehen, ja treffit sujuivat mukavasti. Sitten Maria kuitenkin teki suhteesta SWOT-analyysin ja totesi, että sitä ei kannata jatkaa. Tämä nauratti ja järkytti minua. SWOT-analyysi! Ehkä Marialla oli yrittäjätaustaa.

Me tapasimme O:n kanssa ensimmäistä kertaa 30 vuotta sitten. Jos minä olisin tehnyt SWOT-analyysin, uhat olisivat varmasti olleet painavammat kuin mahdollisuudet. Mutta minä en olekaan yrittäjä. 

Taannoisessa opettajainkokouksessa rehtori kehotti meitä miettimään kaksi kertaa, ennen kuin kerromme oppilaille mitään henkilökohtaista itsestämme. Nyt on kuulemma Suomessakin menty siihen suuntaan, että opettajien ei välttämättä ole turvallista kertoa asuinpaikkaansa, lastensa nimiä tai mitään läheisistään. Ei myöskään pidä epähuomiossa paljastaa, asuuko työtoveri yksin vai onko tällä perhettä. Meidän koulussamme mitään huolestuttavaa ei ole tapahtunut, korosti rehtori, mutta jossain muualla jo on.

Vuosia sitten minä kutsuin kotiini koko luokallisen lapsia. Heitä oli silloin lähemmäs 30. Oli toukokuuta, lämmin päivä, ja O oli lähtenyt Ainan ja Elon kanssa kaupungille pakoon. Oppilaat söivät sipsejä ja karkkeja ja keinuivat etupihan keinussa. Joku humalainen mies ojensi pihalla Metelle farkut ja pani sormen suun eteen vaikenemisen merkiksi. En muista, mitä niille farkuille tehtiin. Meitä nauratti. 

Kuudesluokkalaisen Mikon palkkasin asentamaan tietokoneeseeni muistikamman, kun en itse osannut. Minä irrotin virtajohdon seinästä ja kysyin Mikolta, kannattaako sieltä koneen sisältä imuroida pölyt. Ramia tapaan edelleen pari kertaa vuodessa. Käymme Kierrätyskeskuksessa ja sen jälkeen istumme Nesteen bensa-asemalla. Rami tilaa kanakorin ja Pepsi Maxin, minä syön jäätelöä. Hän ei kyllä tuntisi minua, jos kävelisin kadulla vastaan, sillä hän ei näe kuin selkeät ääriviivat muutaman sentin etäisyydeltä. 

Ja Joni opettaa nykyään viereisessä luokkahuoneessa. Hän on minun entinen oppilaani. Hän muistaa senkin, ketä opettajaa suutelisin, jos olisi ihan pakko. Tämä totuus paljastui liki 20 vuotta sitten aamuyön pullonpyörityksessä. Itse en tosin ole varma, kenet valitsin suudeltavaksi. Epäilen, että Joni muistaa väärin.

Seisoimme eilen O:n kanssa Helsingin rautatieaseman vieressä. O tupakoi. Oli perjantai-ilta, ja aseman väki oli jo alkanut liikehtiä levottomasti. Kysyin O:lta: "Voisitko sä kuvitella, että joku ihminen ajattelisi olevansa samanlainen kuin muutkin ihmiset kaupungissa, tuntisi silleen vahvasti olevansa maailmassa kotonaan ja kaltaistensa joukossa?" O:lta ei tietenkään pitäisi kysyä "voisitko kuvitella" -kysymyksiä, koska vastaus on selvä. Hän voi kuvitella, mitä tahansa hän voi kuvitella. 

Aloin muotoilla kysymystä paremmin, kun näin nuoren nousuhumalaisen hupparimiehen ja vastakkaisesta suunnasta tulevan vanhemman, matkalaukkua vetävän miehen. He törmäsivät. "Kato vähän etees!" kivahti hupparimies. "Kato ite!" huusi matkalaukkumies. Hetken luulin, että tulee tappelu.

Ei tullut. Hupparimies näki O:n savukkeen, lähestyi ja kysyi, olisiko heittää yksi. O nyökkäsi ja ojensi askin hupparimiehelle. Tämä ilahtui ja pyysi lupaa ottaa muutaman savukkeen. O antoi luvan, ja mies lähti aski kädessään reippaasti askeltaen aseman ovia kohti. Askissa oli tuskin viittäkään savuketta, mutta mies taisi pelätä, että O peruu lupauksensa, ja katsoi parhaaksi kadota nopeasti paikalta.

Raitiovaunussa sanoin O:lle, että sinua ei ehkä kovin herkästi hakata. Ei savukkeen antaminen mitään, mutta oleellista on, että ei itse kaiva sitä askista vaan antaa toisen ottaa sen sieltä. Se on ele, johon on vaikea vastata aggressiivisesti. "Voi olla", O sanoi, "mutta mulla oli sormet niin kohmeessa, että ne eivät taipuneet."

Maailman kaunein

Rafal Olbinski

"Meniskö toi pino kirjastoon samalla matkalla?" O kysyi, kun olin lähdössä juna-asemalle. Menihän se.

Aamulla Marke oli soittanut. Hänen elämänsä oli taas sellaista, ettei koskaan ennen, ihan kamalaa, eikä hän tiennyt, miten selviäisi. Minäkään en tiennyt, miten Marke tai kukaan muukaan selväisi, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä Markelle riitti se, ettei hänen tarvinnut olla yksin autoa ajaessaan. Jos minä en olisi vastannut puhelimeen, joku muu olisi, ja murheita olisi riittänyt Savon sydämeen asti, ja jos ne olisivat epähuomiossa loppuneet ennen Mikkeliä, sama kela olisi lähtenyt pyörimään uudestaan.

Marken jälkeen soitti äiti. Hänen läppärinsä näytölle oli ilmestynyt teksti, jota ei saanut pois. Näyttö kyseli sähköpostiosoitteita ja kaikkea muutakin, mitä äiti ei nähnyt, eikä konetta saanut auki, jollei vastannut kyselyihin. Äiti tahtoi tietää, ehtisinkö tulla katsomaan tietokoneasiaa ennen kuin lounastaisimme Ainan kanssa. Sanoin, että lounastetaan ensin ja katsotaan sitten, mitä se kone sinulta kyselee.

Kahvilassa minä kysyin Ainalta, mitä kuuluu, ja Aina kysyi äidiltä. Äiti antoi minulle paperin, johon hän oli kirjannut kaiken, mitä Helmin pitäisi muistaa kysyä torstaina lääkärissä. Minä olin lupautunut menemään Helmin mukaan, koska äiti ei nyt pääsisi. Kysymyksiä lääkärille näytti olevan paljon. Mietin, kuinka paljon Helmin pitäisi riisuutua ja miltä hänestä tuntuisi, että minä istuisin samassa huoneessa. "Tee on niin ihana, kun pitää huolta", äiti sanoi, "joka päivä lähetetään sähköposteja."

Kun me nousimme Taivaskallion vieritse kohti juna-asemaa, minä ajattelin Kristiinaa, jota piirsin lapsena. Kristiina oli maailman kaunein. Hänellä oli mustat silmät, joissa ripsiä oli kolme, ja tummanruskeat kiharat hiukset. Kristiina osasi kaiken. Hän oli huippulääkäri ja Miss Universum. Hän opetti poikkeuksellisen heikkoja oppilaita, joista tuli hänen opetuksessaan loistavia matemaatikkoja. Välillä hän kävi ruokkimassa köyhiä kehitysmaissa ja pelastamassa kodittomia eläimiä. Kaikki ihailivat häntä, ja hän oli ystävällinen jokaiselle. Häneltä ei puuttunut muuta kuin nenä. Sitä en halunnut piirtää, sillä nenä olisi rumentanut Kristiinan. 

Ei Kristiinalla tosin ollut sukulaisia eikä tuttaviakaan. Hän leijui tyhjässä ja oli olemassa vain siksi, että minä tiesin, miten paljon häntä ihailtiin. Kun Sisko leikki heinillä ja kepeillä, jotka olivat tyttöjä, jokaisella oli ominaisuuksia ja koko joukko sisaruksia. Minulla oli aina vain yksi henkilö. Hän oli täydellinen.

Kesäisin mökillä leikimme Siskon kanssa yhdessä. Katkoimme järviruokoja ja kaisloja, ja ne olivat tyttöjä, joille tapahtui. Yleisin tapahtuma oli se, että tyttö sairastui vyöruusuun. Olimme kuulleet tällaisen hienon sairauden nimen äidiltä. Meidän maailmassamme vyöruusuun sairastunut tyttö napsahti vyötärön kohdalta poikki. Tauti oli toki epätoivottava, mutta kun ruokoa heilutteli paljon ja varomattomasti, vyöruusu oli yleensä miltei jokaisen kohtalo. Vyöruusuun ei ollut lopullista parannusta. Vyöruusupotilasta saattoi hetken tukea niin, että piteli kiinni napsahduskohdasta ja antoi alaosan heilua hervottomasti. Sellaista ei jaksanut kauan. Tyttö jäi henkiin vain, jos hänen antoi katketa. 

Kyllähän tyttö katkaisuhoidossa lyheni aika tavalla, mikä oli traagista mutta väistämätöntä. Jos tyttö oli ollut maailmassamme tärkeässä osassa, saatoimme joskus tehdä poikkeuksen ja etsiä uuden yhtä hienon ruo'on katkenneen tilalle. Silloin potilas oli selviytynyt vyöruususta poikkeuksellisen hyvin. Valitettavasti vanhan korvanneet uudet ruo'ot eivät koskaan olleet yhtä hyviä kuin alkuperäiset. Tyttö muuttui tavalla tai toisella vähän rumemmaksi vyöruusun sairastettuaan.

Kuuntelua

Yläkerran naapuri porasi hampaitaan monta tuntia, tai ehkä hän oli kaapannut kadulta entisen puolisonsa ja otti kidutusvälinelaatikosta milloin minkäkin kovaäänisen työkalun, jolla irrotteli pöydänjalkaan sidotun puolison ruumiinpalasia hitaanlaisesti, ja veri roiskui tapettiin. Minä yritin lukea romaania, jossa runoilija lausuu vaimonsa syntymäpäivillä runon ja myöhemmät sukupolvet pyrkivät selvittämään, mistä runossa oli kyse. Välillä piti painaa sormet korviin. Mitä voimme tietää, se on romaanin nimi.

Vein äidin Itäkeskuksen kauppahalliin. Ostin Kalinkasta pari rahkapatukkaa ja oudon purkin säilykelammasta. Koska en tiennyt, oliko Kalinka venäläinen vai virolainen kauppa, menimme varmuuden vuoksi ukrainalaiseen ravintolaan syömään pierogeja, jotta emme vaikuttaisi poliittisilta russofiileiltä. Kassaihmisen puheesta kuuli, ettei hän ollut asunut Suomessa kovinkaan monta vuotta. Äiti sanoi, että me molemmat otamme pierogeja. Kun kassa katsoi meitä epävarmasti, minä sanoin, että kaksi, me haluamme kaksi pierogiannosta.

Pöydässä äiti tahtoi testata, vieläkö hän muistaa kaikki sijamuodot. Käskin hänen taivuttaa kissaa. Muuten kissa taipui oikein, mutta abessiivin, komitatiivin ja instruktiivin äiti oli unohtanut. Kysyin, tahtoisiko hän lähteä katsomaan Kallion kirkkoon Genesistä. O ei lähde, koska ei näytetä apokalypsia. 

Illan olen lähinnä katsellut musiikkivideoita. Yritän ymmärtää, miten niitä pitäisi analysoida, miten muuttaa kieleksi näkemänsä ja kuulemansa, miten osaavat ne, joiden pitää osata, kuten Elon. Minun kirjoittamiseni on aika rajoittunutta. Blogitekstini ovat enemmän kirjeitä kuin esseitä saati pamfletteja, koska minulle varhaisin ja merkittävin kirjoittamisen muoto on ollut kirje. Kirjeissä ei oikeastaan ole kyse asiasta, ei ainakaan minun kirjeissäni, vaan mielentilasta. Tässä istun ja kirjoitan, mitä pääni läpi kulkee. Tekstiin syntyy jonkinlainen sidosteisuus vain siksi, että mielen kuvat ovat osin päällekkäin, ja koska ajatusta ei koskaan saa ajattelemalla loppumaan, siihen väistämätä palaa.

Joskus koetan katsoa maailmaa tietoisesti toisin kuin yleensä. Tänään seisoin juna-asemalla ja yritin arvioida, ketkä pysäkillä seisoivista ihmisistä näyttivät minusta miellyttäviltä. Se oli yllättävän vaikeaa. En osannut päättää, mitä kohtaa ihmisestä minun pitäisi katsoa. Kukaan ei näyttänyt epämiellyttävältä, mutta kukaan ei myöskään näyttänyt merkittävästi miellyttävämmältä kuin muut. Ihmiset, jotka eivät puhu, eivät liiku eivätkä katso kohti, näyttävät pelkästään ihmisiltä. 

Junanvaunussa muuan mies istui hänelle tuntemattoman naisen kassin päälle, vähän kulmalle vain, mutta nainen reagoi välittömästi ja vahvasti: hän löi miestä kaksi kertaa nyrkillä käteen ja huusi samalla. En muista enää naisen kasvoja. Hänestä en pitänyt. Olen näin tanakasti yhteiskunnan oppiuttama. Huutavat naiset ovat ikäviä ihmisiä. Huutavat miehet ovat pikemmin pelottavia. 

Maailma sellaisena kuin se on

Remedios Varo

Yritin selittää Armendille, mitä tarkoittaa "yksityiskohtainen kuvailu", mutta hän luuli, että minä puhun seinästä. Olin vähän epätoivoinen ja otin esiin käsinuket. Koska aiheena oli realismi suomalaisessa kirjallisuudessa, leikimme Minna Canthin Työmiehen vaimoa. Armend sai valita, mikä nukke on Risto. Hän valitsi paksun ja pörheän karhun. Minun Johannani oli pienikokoinen apina. Karhu puhui möreällä äänellä ja vaati apinaa antamaan rahaa, että pääsisi juomaan "kaikki alkoholit". Apina nyyhkytti, sillä sillä oli vain markka ja lapsen olisi pitänyt saada ruokaa. Karhu kiepsahti selälleen pöydälle ja murisi: "Alkoholi on hyvä, minä tykkään juomaa."

Oppikirja kertoi, että realistit pyrkivät kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ilmauksessa ei ollut lainausmerkkejä ympärillä. Mietin hetken, teenkö tästä ongelman ja alan filosofeerata, mutta koska tuntia oli jäljellä enää kymmenen minuuttia ja piti vielä jakaa vaaleanpunaiset sydänlipukkeet, joilla saisi mokkapalan ruokalasta, unohdin maailman sellaisena kuin se on. Kukin sai lipukkeensa ja sillä mokkapalansa. 

Äiti pääsi kuin pääsikin sururyhmään. Joku peruutti surupaikkansa, ja äiti sai sen. Olin vähällä kirjoittaa äidille, että sinulla on nyt uusi harrastus, mutta en sitten ollutkaan varma, olisiko muotoilu hänestä hauska, ja jätin kirjoittamatta. Sisko järjestää hänelle yllätysbrunssin isän kuolinpäivän tietämillä. Minäkin menen sinne. Sisko on kekkeri-ihminen. Minulle on varattu harmaitten päivien kävelyt äidin kanssa. Se on ihan käypä työnjako. Nyt yritän keksiä aktiviteettia sunnuntaiksi. Olisi tarjolla yhteisöllinen jäätaideteoskin. Ehkä äiti ei halua jäädyttää ja koristella litraa vettä ja kantaa jääkalikkaansa muitten jääkalikoiden joukkoon. Toisaalta hän on niin sosiaalinen olento, että ajatus yhteisestä jäästä saattaisi innostaakin häntä.

Ostin B12-vitamiinia, joka lupasi tukea ajatteluani, ja kaivoin kahvipurkin takaa esiin rautakapselit, joiden syömisen jätin joskus kesken. Nyt otan aamulla molempia. Odotan rauhan laskeutuvan ruumiiseeni. Pian hiukset kasvavat kohinalla, muisti paranee enkä nukahda kesken elokuvan. Riennän museoihin, luen pinon kirjoja, valmistan terveellisiä ja jännittävällä tavalla maustettuja kotiruokia ja osallistun yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Oppilaana

Sandy Skoglund

Unessa olin ehkä seitsenvuotias. Olin koulussa ja meillä oli koe. Siinä oli vain yksi kysymys: "Mitä tarkoitetaan radioaktiivisella aineella?" Tiesin, mitä pitäisi kirjoittaa, mutta minun koepaperini olikin jo kirjoitettu täyteen tekstiä. Hätäännyin. Pyysin opettajalta uutta paperia, mutta siihenkin joku oli kirjoittanut tekstiä ennen minua. Yritin löytää pulpetistani tyhjää paperia, en löytänyt. Kun irrotin vihkosta sivun, paperi repesi, ja paperinpalaankin joku oli ehtinyt kirjoittaa sanoja. Minua alkoi itkettää. En saanut mistään tyhjää paperia.

Aamukahvilla mietin, miten hyvin osaisin valveilla selittää, mitä radioaktiivisuus on. En välttämättä kovin hyvin. Atomin ydin hajoaa, jotta siitä tulisi vakaampi. Mutta miten se hajoaa? Protonit muuttuvat neutroneiksi? Vai neutronit protoneiksi? Vai koko ydin murtuu? Olen minä varmaan lukion fysiikassa opetellut alfa-, beeta- ja gammasäteilyt, mutta olen unohtanut kaiken. Ehkä oli hyvä, etten saanut unessani tyhjää paperia.

Säteilyitä en hallitse, mutta muistan koko joukon hyödyttömiä irtoasioita. Tiedän, että venäjänkielinen ihminen ei sano säätä kauniiksi. Hänelle sää on hyvä. Tämän muistan, koska venäjän alkeiskurssilla yritin sanoa säätä kauniiksi ja opettaja korjasi lauseeni. Virheet jäävät mieleen. Muistan myös akkusatiivivirheen, jonka tein kurssikokeessa. Se hävetti minua kohtuuttoman paljon. Kaikki muu oli oikein, mutta akkusatiivivirhe oli se, jonka ympärille muistoni kiertyy.

Tänään sain yllättävän sähköpostin, sellaisen, jonka saa korkeintaan kerran elämässä. Antti-Ville Hedberg kysyi, mahdoinko minä olla 2000-luvun alussa koulussa X opettajana. Sillä jos sattumalta olin, hän oli ollut oppilaani. Nyt hän olisi halunnut kiittää minua ja kertoa, miten hänen elämänsä oli mennyt. Järisin. Kyllähän minä A-V:n muistin, muistin oikein hyvin, vaikka edellisen kerran näin hänet noin 25 vuotta sitten ja koulu oli toinen. Minä lahjoin A-V:n suklaapatukan hinnalla tulemaan tukiopetukseen. Ei hän oikeastaan suklaata ollut vailla, mutta hän tarvitsi näennäisen syyn, jotta voisi alentua tulemaan tukiopetukseen. 

Kerroin A-V:lle tämän ja paljon muuta, senkin, että hän antoi minulle kevään lopussa mukin, jonka luultavasti hänen äitinsä oli ostanut. Sitä en kertonut, että mukia ei enää ole. Se putosi vuosia sitten lattialle ja halkesi. Mutta minä olen googlaillut A-V:tä vuosien mittaan monta kertaa, ensimmäisen kerran silloin, kun hän oli siinä iässä, että haki jatko-opiskelupaikkaa. Hän pääsi opiskelemaan peruskoulun jälkeen, mistä iloitsin, mutta sen jälkeen en tiedä mitään hänen elämästään. Ehkä pian saan kuulla. 

Pakkasesta

Putket olivat olleet kolme päivää jäässä. Vessat oli lukittu, ja jos piti pestä kädet, oli juostava pakkasen läpi päärakennukseen. Kolmantena päivänä olin jo lähdössä kotiin, kun huomasin siivouskomeron edessä lammikon. Se kasvoi hetki hetkeltä. Koska minulla oli kengät jalassa, kävelin lammikon läpi ja avasin siivouskomeron oven. Komeron lattia oli kokonaan veden alla. Vettä oli monen sentin syvyydeltä ja lisää tuli. Siivooja oli pannut pesukoneen pyörimään ja jostakin kohtaa vesi pulppusi lattialle. Yritin nähdä pesukoneen virtajohtoa, mutta se jäi jonnekin korkean koneen taakse. Kahlasin pesukoneen luo, etsin pesukoneen etupaneelista STOP-napin ja painoin sitä. Käänsin kaksi hanaa off-asentoon. Yritin ymmärtää, loppuiko veden pulppuaminen ja pitäisikö minun alkaa heitellä pikkuisia pölyrättejä valtamereen. Soitin kouluisännälle. Hän oli jo kotona mutta lupasi tilata paikalle kuivausihmisiä tarkastelemaan vedenpaisumuksen astetta. Minun hän käski lähteä kotiin. Minua vähän arvelutti jättää meri paikalleen, mutta tottelin kehotusta.

Seuraavana aamuna meri oli kadonnut. Kyllä siihen aika monta tuntia oli mennyt, sanoi kouluisäntä. Sää oli vähän leudontunut, kraanoistakin tuli vettä taas. Viemäriputkissa oli varmaan vielä jäämöhkäleitä, koska lattiakaivoista nousi saippuvaahtoa lattialle, jos pesi käsiään pitkään.

Olin eilen kuuntelemassa Elon esiintymistä. Palatessa piti odottaa bussia niin pitkään, että menin pitseriaan lämmittelemään. Olisin ostanut kahvin, mutta sitä ei ollut, joten ostin pillimehun. Mehupurkissa oli hylkeen kuva ja kehotus pelastaa saimaannorpat. Minunkin mehustani annettiin 10 senttiä saimaannorpille. En kehdannut olla pelkän norppamehun hinnalla kovin pitkään pitseriassa, joten siirryin K-kauppaan, joka oli vielä kolme minuuttia auki. Ostin banaanin ja söin sitä hetken tuulikaapissa. Kävelin pysäkille palelemaan. Ennen bussia sinne tuli pitserian työntekijä, se, joka oli myynyt minulle norppamehun. Hänkin näytti palelevalta. Ajattelin Triplassa öitään viettäviä asunnottomia. Ilahtuisivatko he, jos kävisin jakamassa heille täkkejä? Vai muuttuisivatko täkit nopeasti kauppatavaraksi? Bussi tuli, enkä ehtinyt päättää, kuinka monta täkkiä kykenisin kantamaan Triplaan ja mistä ne hankkisin.

Muutama vuosi sitten olin kuuntelemassa Liisa Akimofia. Kun olimme nousemassa raitiovaunuun Mannerheimintiellä, bussilippuni putosi jalkakäytävän ja raitiovaunun väliseen kapeaan kuiluun, osin vaunun alle. Refleksinomaisesti kumarruin nostamaan lippua. Sain sen käteeni. Raitiovaunussa O sanoi, että tuo ei ollut kyllä yhtään teemäistä toimintaa. Sehän oli riskialtista. Teemäistä olisi ollut jättää lippu paikalleen ja odottaa, että raitiovaunu lähtee pysäkiltä pois. Mutta silloinkin oli kylmä päivä. Tuuli tuli iholle hihansuista, ja minä halusin lämpimään.

Tämä talvi on ollut ihmeen aurinkoinen. Taivaalla ei ole pilviä peittona, ja siksi lämpö pääsee karkaamaan. Kun kävelee päivällä tuolla pakkasessa, tulee mieleen lapsuuden kaakaot ja hiihtomajojen kuumat mehut, joita sai, kun oli tarpeeksi pitkään reippaillut kylmässä. Juuri nyt voisin juoda suuren mukillisen kaakaota, mutta kaapissa ei ole ollut Van Houtenia moneen vuoteen.