"Meniskö toi pino kirjastoon samalla matkalla?" O kysyi, kun olin lähdössä juna-asemalle. Menihän se.
Aamulla Marke oli soittanut. Hänen elämänsä oli taas sellaista, ettei koskaan ennen, ihan kamalaa, eikä hän tiennyt, miten selviäisi. Minäkään en tiennyt, miten Marke tai kukaan muukaan selväisi, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä Markelle riitti se, ettei hänen tarvinnut olla yksin autoa ajaessaan. Jos minä en olisi vastannut puhelimeen, joku muu olisi, ja murheita olisi riittänyt Savon sydämeen asti, ja jos ne olisivat epähuomiossa loppuneet ennen Mikkeliä, sama kela olisi lähtenyt pyörimään uudestaan.
Marken jälkeen soitti äiti. Hänen läppärinsä näytölle oli ilmestynyt teksti, jota ei saanut pois. Näyttö kyseli sähköpostiosoitteita ja kaikkea muutakin, mitä äiti ei nähnyt, eikä konetta saanut auki, jollei vastannut kyselyihin. Äiti tahtoi tietää, ehtisinkö tulla katsomaan tietokoneasiaa ennen kuin lounastaisimme Ainan kanssa. Sanoin, että lounastetaan ensin ja katsotaan sitten, mitä se kone sinulta kyselee.
Kahvilassa minä kysyin Ainalta, mitä kuuluu, ja Aina kysyi äidiltä. Äiti antoi minulle paperin, johon hän oli kirjannut kaiken, mitä Helmin pitäisi muistaa kysyä torstaina lääkärissä. Minä olin lupautunut menemään Helmin mukaan, koska äiti ei nyt pääsisi. Kysymyksiä lääkärille näytti olevan paljon. Mietin, kuinka paljon Helmin pitäisi riisuutua ja miltä hänestä tuntuisi, että minä istuisin samassa huoneessa. "Tee on niin ihana, kun pitää huolta", äiti sanoi, "joka päivä lähetetään sähköposteja."
Kun me nousimme Taivaskallion vieritse kohti juna-asemaa, minä ajattelin Kristiinaa, jota piirsin lapsena. Kristiina oli maailman kaunein. Hänellä oli mustat silmät, joissa ripsiä oli kolme, ja tummanruskeat kiharat hiukset. Kristiina osasi kaiken. Hän oli huippulääkäri ja Miss Universum. Hän opetti poikkeuksellisen heikkoja oppilaita, joista tuli hänen opetuksessaan loistavia matemaatikkoja. Välillä hän kävi ruokkimassa köyhiä kehitysmaissa ja pelastamassa kodittomia eläimiä. Kaikki ihailivat häntä, ja hän oli ystävällinen jokaiselle. Häneltä ei puuttunut muuta kuin nenä. Sitä en halunnut piirtää, sillä nenä olisi rumentanut Kristiinan.
Ei Kristiinalla tosin ollut sukulaisia eikä tuttaviakaan. Hän leijui tyhjässä ja oli olemassa vain siksi, että minä tiesin, miten paljon häntä ihailtiin. Kun Sisko leikki heinillä ja kepeillä, jotka olivat tyttöjä, jokaisella oli ominaisuuksia ja koko joukko sisaruksia. Minulla oli aina vain yksi henkilö. Hän oli täydellinen.
Kesäisin mökillä leikimme Siskon kanssa yhdessä. Katkoimme järviruokoja ja kaisloja, ja ne olivat tyttöjä, joille tapahtui. Yleisin tapahtuma oli se, että tyttö sairastui vyöruusuun. Olimme kuulleet tällaisen hienon sairauden nimen äidiltä. Meidän maailmassamme vyöruusuun sairastunut tyttö napsahti vyötärön kohdalta poikki. Tauti oli toki epätoivottava, mutta kun ruokoa heilutteli paljon ja varomattomasti, vyöruusu oli yleensä miltei jokaisen kohtalo. Vyöruusuun ei ollut lopullista parannusta. Vyöruusupotilasta saattoi hetken tukea niin, että piteli kiinni napsahduskohdasta ja antoi alaosan heilua hervottomasti. Sellaista ei jaksanut kauan. Tyttö jäi henkiin vain, jos hänen antoi katketa.
Kyllähän tyttö katkaisuhoidossa lyheni aika tavalla, mikä oli traagista mutta väistämätöntä. Jos tyttö oli ollut maailmassamme tärkeässä osassa, saatoimme joskus tehdä poikkeuksen ja etsiä uuden yhtä hienon ruo'on katkenneen tilalle. Silloin potilas oli selviytynyt vyöruususta poikkeuksellisen hyvin. Valitettavasti vanhan korvanneet uudet ruo'ot eivät koskaan olleet yhtä hyviä kuin alkuperäiset. Tyttö muuttui tavalla tai toisella vähän rumemmaksi vyöruusun sairastettuaan.

VastaaPoistaKeski-Suomessa on kätevää, kun mistä tahansa ko. alueen kirjastosta lainatun kirjan voi palauttaa mihin tahansa muuhun ko. alueen kirjastoon, Jämsästä Pihtiputaalle. – Miten H:gin seudulla?
Ps. Pikkupoikana kun leikki yksikseen ei onneksi tullut keksineeksi tuollaista leikkiä missä "tytöt napsahtelevat vyötärön kohdalta poikki", koska ei olisi tiennyt mitä ihmettä niille puolikkaille olisi sitten pitänyt tehdä? Kun eihän sitä tiedä vieläkään.
Joo, kyllä täällä pääkaupunkiseudullakin kirjoja voi palautella mihin kirjastoon tykkää. Mutta O:n palautuskirjoja on aina sellainen säkillinen, ettei niitä viitsi kovin kaukaiseen kirjastoon raahata. Lähimpään ei onneksi ole kuin 400 metriä.
PoistaEt selvästikään ole omistanut barbienukkeja. Ne antavat hyvää harjoitusta siihen, mitä tehdään vyötärön kohdalta katkeaville naisille. Alapuolella ei tee mitään. Jalkoja voi korkeintaan yrittää istuttaa toisille naisille, joilta omat jalat putoavat, mutta todennäköisesti se ei onnistu. Ylävartalosta pitää irrottaa kädet ja pää. Koska vyötärön kohdalla on reikä, syntyy kiva päähine, johon rinnat tuovat muotoa ja kaula paavillista aavistusta. Tämä päähine puetaan uuden kokonaisen naisen päähän. Kun uudelle naiselle panee punaiset seksisaappaat jalkaan mutta muuten hänet jätetään alastomaksi, hänestä tulee bordellin Madame. Hänen nimensä on Tissis-Manava.
Tämän kun olisit jo nuorena puolinaisista tiennyt, elämäsi olisi voinut saada uuden suunnan.
En nuorena barbeilla leikkinyt, se on totta, mutta muistan kerran pohtineeni, että jos (jostain käsittämättömästä syystä) muuttuisin tytöksi, tietäisin kyllä tarkkaan mistä pojat tykkäävät.
PoistaMukava huomata, että vielä löytyy muitakin perinteisten kirjojen ystäviä. Onhan tämä ipad ihan kiva kapine ja lukeehan tästä Hesarin, vaikka sekin kokemus muuttuu erilaiseksi - mutta kirjoja en aio tällä lukea. En halua.
PoistaJuu, valitettavasti täälläkään kukaan ei lue kirjoja näytöltä. Niitä ostetaan, niitä lainataan, niitä kannetaan suunnilleen joka toinen päivä johonkin suuntaan. Ovathan vanhat kirjat nättejä ja kivoja pitää kädessä, mutta kun täällä kirjatarhassa elää, en varsinaisesti panisi pahakseni, jos O siirtyisi lukemaan kirjansa tabletilta. Turha toivo. Ymmärrän kyllä. Enhän minäkään tee niin. Mutta minä olen sentään maltillinen kuluttaja. Hän ei.
PoistaIhan puhtaasta uteliaisuudesta kysäisen millaisia kirjoja teillä luetaan? Ja millä kielillä?
PoistaEi ole pakko vastata. Onhan se tavallaan yksityisasia.
En minä osaa määritellä, mitä O lukee. Hän lukee mitä vain ja melkein koko valveillaoloaikanasa. Tietokirjoja (erityisesti historiaa, taloutta, politiikkaa, luulisin), runoja, romaaneja, esseitä, muistelmia, elämäkertoja, dekkareita, sarjakuvia, taidekirjoja, näyttelykatalogeja, sanakirjoja, jopa lasten kuvakirjoja. Jos matkustamme johonkin paikkaan, O lainaa kirjastosta etukäteen vähintään viisi kirjaa, joissa tehdään selkoa alueen rakennus- ja asutushistoriasta. Olisi varmaan helpompi sanoa, mitä hän ei lue. Romanttista viihdettä ja nuortenkirjoja en ole nähnyt hänen lukevan. Lukupinoissa saattaa olla vähän enemmän englanninkielistä kirjallisuutta kuin suomenkielistä, ruotsia lähinnä runoissa.
PoistaMinä luen etupäässä fiktiota. Suosikkikirjailijoiden teokset yleensä englanniksi, koska ne pitää saada heti, ennen suomentamista. Muuten luen useimmiten suomeksi. Ruotsiksi saatan joskus harvoin lukea ihan kielitaidon ylläpitämiseksi, jos tarina on minulle ennestään tuttu.
Kun kerroin miten näppärää Keski-Suomessa on palauttaa kirjoja mihin tahansa toimipisteeseen, en tarkoittanut että kotinurkilla olevalta kirjastosta (so. Jyväskylä) lainaamani kirjan lähtisin palauttamaan Viitasaarelle... en, vaan päin vastoin; jos jollakin Viitasaarelle asti (ohoh! niin kauas) ulottuvalla matkalla olen sieltä heidän kirjastostaan löytänyt mielenkiintoisen kirjan ja kähminyt sen mukaani, niin... ei minun tarvitse Viitasaarelle uudestaan mennä sen palauttaakseni, vaan sen voi jättää kotikirjastoon. - Minulla on sellaiset 6-8 kirjaa lainassa koko ajan, eri kirjastoista. Rotaatio pyörii niin että samalla kun palautan niitä niin lainaan uusia.
PoistaPs. Vieraalle paikkakunnalle kun eksyn, käyn kirjastossa usein lukemassa paikallislehden, en aina, mutta aina käyn hautausmaalla, siellä luen ihmisten nimiä kivissä. Yllättävän erilaisia ovat eri puollella Suomea.
rakastan marke-kuvausta. sinulla on rakastettavan hienovarainen ja empaattinen silmä arjen vuorovaikutuksille.
VastaaPoistaminulla oli joskus maria, jonka kanssa oli tärkeintä, että osasi ynähtää oikeissa paikoissa. muuten oli hyvä olla hiljaa ja antaa hänen puhua rauhassa. tunnin kuluttua hän saattoi huokaista, että oleellinen tuli nyt tässä, mutta sen jälkeen hän kuitenkin halusi lisätä yhtä, painottaa toista ja korottaa kolmatta. hän ei kerta kaikkiaan osannut pitää pirstaleista aineistoaan kasassa.
joka kerta ajattelin että tämän pitemmäksi ei puhelu voi venyä, mutta useimmiten maria ylitti riman reippaasti ja empimättä. toisaalta osallistuin itsekin tämän kelan ylläpitoon, kun en tohtinut sanoa ei.
Kuulostaa tutulta, myös tuo, ettei itse tohdi sanoa ei.
PoistaNiin uskomatonta kuin se onkin, niin myös minulla on kaveri, mies, ex työkaveri, jonka kanssa puhelu venyy äkkiä yli tunnin mittaiseksi. Muutenhan puheluni kestävät minuutin.
PoistaUsein jos minulla ei ole aikaa, niin en edes vastaa. Hän soittelee muutaman kerran vuodessa ja sitten käydään läpi vanhoja työasioita, politiikkaa, kulttuuria, maailman tapahtumia - ja päädytään sota- ja muuhun historiaan, josta juttua riittää. Hän on Karjalan evokoiden lapsi.
Me emme väittele, mitä nyt välillä vähän oion hänen näkemyksiään. Harvoin toisinpäin. Mutta soittaja on aina hän, mustapartainen mies.
Minähän vihaan puhelimia. Edes omat lapseni ja äitini eivät siksi soita minulle, ellei ole ihan pakko tai jotain suurenmoisen ihanaa tai kamalaa on tapahtunut. Me lähettelemme sähköposteja, äidin kanssa päivittäin.
PoistaNiin että meidän - sinun ja minun - puhelinkeskustelumme voisivat olla puolen minuutin mittaisia. Vaikka karjalaisevakkojen lapsi olenkin, en tuota pulppuilevaa tekstivirtaa. No, en tuota sellaista kasvokkainkaan kohdatessa.
Ennen kännyköitä kaukokommunikointi piti suorittaa lankapuhelimitse. Se oli monella tavalla hankalaa, paikkaan sidottua ja niin edelleen, ja odottelu sekä hermostutti että jännitti. - Mutta armeijassa kun kirjurina jouduin päivystää komppanian vääpelin puhelinta (hän jätti kesken päivää minut usein yksin toimistoonsa kun lähti kotiinsa ryyppäämään... "jos soittavat pataljoonasta niin sano että olen hiihtämässä...") Minusta oli kiva istuskella toimistossa yksin ja tehdä omia juttuja, so. lukea Kierkegaardea tai Jerry Cottonia ja kirjoittaa rakkauskirjeitä Hilkalle, tms. ja odottaa että puhelin pärähtäisi soimaan. Siitä tuli mulle ihan ystävä, ja oli kiva huutaa siihen (armeijassa ollaan kovaäänisiä): "Porin Prikaatin II:n pataljoonan 5n komppanian kirjuri korpraali N. N. vastaamassa ylivääpeli Ahosen puhelimeen. Kuuntelen!” Yleensä kysyivät ylivääpeliä – no tietysti kun siihen numeroon soittivat – mutta kun ilmoitin että ”herra ylivääpeli on hiihtämässä” niin tyytyivät siihen, olivat vaikka mitä amiraaleja tahansa, koska Prikaatin komentaja oli tähdentänyt miten tärkeää kantahenkilökunnan oli pitää huolta fyysisestä kunnostaan... Joo, joo. (Eikä esim. mennä kesken työpäivän kotiinsa ja alkaa ryypiskelee siellä, ei, puhumattakaan siitä, että vielä lähtiessään - koska on mukamas tupakkalakossa - pummaisi komppanian kirjurilta muutaman tupakan matkaevääksi... Ei, sellainen ei ollut mistään kotoisin.)
PoistaToisin sanoen Suomen armeija minut koulutti osaavaksi puhelimen käyttäjäksi. Vastaan mielellän puhelimeen, myös kaupustelijoille, vaikka heille heti kättelyssä sanon että "kiitos, en osta mitään, kiitos" ja suljen puhelimen. En tykkää lörpötellä. Jos on asiaa niin sitten puhutaan totta kai enemmän, eli sen verran, kun on asiaa.
Pilapuhelutkin olivat erilaisia lankapuhelinaikana. Silloin pantiin nenäliina luurin eteen. Ääni muka muuntui niin. Tosin muistan vain yhden pilapuhelun tehneeni, tyttökaverieni kanssa. Soitimme Jukalle ja lausuimme yhteen ääneen runon:
Poista"Yksinäisyys ei
johdu mistään seikasta
erityisesti.
Vuoren mustien mäntyjen
yllä syksyinen ilta."
En muista, miksi me tällaista lausuimme. Mutta minä valitsin runon.
Nykyään pennut soittavat pilapuhelut nauhalta. On sellaisia valmiita äänitiedostoja, joissa vihainen naapuri soittaa ja valittaa, kun hänen nettiyhteyttään on luvatta käytetty. Ääni vain jatkaa yksinpuheluaan, vaikka sanoisi mitä. Ja kerran työpuhelimeeni soitti "vihainen isä", joka tahtoi tietää, miksi olen hakannut hänen lastaan. Se pilapuhelu ei naurattanut minua lainkaan.
Te olitte ihastuneet Jukkaan? Etenkin sinä, kun valitsit noin eteerisen runon? Halusit tehdä vaikutuksen? Onnistuiko?
PoistaEn minä, mutta muut. Kuulin vain juttuja, että kakarat (ml. Mursu...) soittivat puheluita:
Poista- Onko Hirvikalliolla?
- On.
- No ajakaa se pois sieltä.
En usko, että kukaan meistä varsinaisesti oli ihastunut Jukkaan. Hän vain oli sopivan turvallinen kohde. Sellainen hulvaton ja kovaa naurava pöpipää itsekin. Runo oli tuo, koska luin niinä aikoina tankoja ja kirjastosta oli lainassa teos, jossa tuo oli. (Siinä on muuten yksi tavurikko.)
PoistaMyöhemmin kyllä asuinkin puolisen vuotta Jukan kanssa. Hän oli homo. Kun hänen vanhempansa tulivat kylään, hän otti kiireesti seinältä pois James Deanin kuvat. Minua vanhemmat varmaan luulivat Jukan rakkaaksi.
(Jep, tavurikko on ja melkein toinenkin. Totta puhuen mielessä kävikin jo sitä lukiessa, että ontuiko se, pitäisikö laskea… ihan totta, mutta sitten hymähdin että nyt niuhotus menee jo liian pitkälle.)
PoistaMyös minä ilahduin kirjapinosta!
VastaaPoistaOdotan edelleen omaa kappalettani Voita -kirjasta. Kirjastosta hain yhden ihan vain siksi, että kääntäjänkin tilipussi kasvaisi 😜
Luin Mursulle vyöruusuun sairastuneista tytöistä. Hän oli hyvin empaattinen, mutta muisti miten ystävänsä oli nuorena poikana ollut varma, että korvaluu meni poikki, kun olivat nyrkkeilleet ja Mursun nyrkki oli osunut korvaan. Korvaluu hyvinkin.
Mursu saattaa hyvinkin olla elävin olento blogimaailman taustahenkilöistä - oletan, että hänellä ei ole omaa blogia. Kuvaat hänet niin rakastavasti. Se on jotenkin lämmittävää.
PoistaKuulin eilen ihmisestä, joka luuli, että hänen sydämensä kiskotaan ulos jalkapohjan kautta. Jotain psykedeelejä hänelle kai oli sitä ennen syötetty. Tämä jalan kautta irrotettava sydän jäi vaivaamaan mieltäni moneksi tunniksi.
Kiitos T. Mietin usein, miten Mursu jaksaa minua.
PoistaHänellä oli joskus vuosia sitten omakin blogi, mutta se on kuollut ja kuopattu.
Mursulla oli oma blogi?! Kiinnostavaa. Kommentoitko sinä siellä koskaan?
PoistaKun minä kirjoitin ensimmäistä blogiani, O luki sitä. Silloin kun blogi oli uusi eikä lukijoita vielä ollut, O kommentoikin tekstejäni. Hän on hyvä lukija. Kun muita kommentoijia sitten tuli, O jäi pelkäksi lukijaksi. Ei hän kommentteja juuri lukenut, minun tekstejäni vain. Se oli tavallaan viehättävää.
Tästä blogista O ei tiedä mitään. Tämä on minun oma maailmani.
En kommentoinut Mursun blogissa, mutta sain kerran kirjoittaa sinne päivityksen. En muista enää millä nimimerkillä sen allekirjoitin, olisiko ollut "Merimiehen muija" tms.
PoistaMursu on koulutukseltaan merimies 😜 - olen siis merimiehen muija..
Luen kyllä itse joskus Mursulle mitä olen kirjoittanut, tai pätkän kirjoituksesta. "Mmm-mm, ihan hyvä", on yleensä kommentti.
Minullapa on muijana merimiehen tytär.
PoistaYmmärtääkseni ensimmäinen blogisi oli se, jota minäkin aloin nuorena kollina kommentoida? Olikin ehkä hyvä, ettei O niitä kommentteja lukenut, sillä me jäbäthän oltiin kaikki sinuun lätkässä. Ainakin minä ja Mikis.
Mietin hetken, että miksi olen tavannut teidät vasta nyt, siis teidät kaikki. Mutta ehkä parempi näin. Sittenkin.
PoistaOlette parhaita!
Kirjoista: Kuuntelin tänään loppuun kerrassaan erikoisen kirjan, mutta en antanut periksi, vaikka se olikin outo. Putosin matkasta kymmeniä kertoja. Tämän kohdalla äänikirja (saavutettavuuspalvelu Celia) oli hyvä valinta - painettuna kirjana olisin luovuttanut varmaan jossain sivulla viisikymmentä.
VastaaPoistaItalo Calvino: Jos talviyönä matkamies.
Minä en ole koskaan kuunnellut kirjoja. Joskus on käynyt mielessä kokeilla, mutta suunnitelma kaatuu sitten siihen, että en omista kännykkää tai muutakaan tarkoitukseen sopivaa laitetta. En tiedä, osaisinko asettua kuuntelemaan. Ehkä tiskatessa voisi kuunnella? Minä tiskaan käsin. Olen kyllä sen verran nopea tiskaaja, että eivät tarinat ehtisi edetä montakaan minuuttia.
PoistaÄitini luki aikoinaan paljon. Nyt kun hänen näkönsä on mennyt - hän on 50-prosenttinen näkövammainen -, äänikirjat ovat olleet pelastus. Hän kuulemma hylkää kuuntelukirjan heti, jos lukijan ääni ärsyttää. Usein hän etsii kuunneltavansa sillä perusteella, kuka tarinan lukee.
Kuuntelen kirjoja silloin, kun teen käsitöitä eikä tv:stä tule mitään kuunneltavaa. Kielitaitoni on onneton, mutta on ohjelmia jotka menee taustalla.
PoistaLukijalla on iso merkitys, äitisi on oikeassa. Kun vielä voin lukea painettuja kirjoja, haen kirjan kirjastosta, jos lukija ei miellytä.
Kuuntelin pari vuotta sitten Alastalon salissa, 18 h. Oli hyvä lukija ja pidin kirjasta, vaikka sitä turhaan pelätään 😄
Tässäpä onkin mies, joka on lukenut Alastalon kannesta kanteen (täytyy vähän kehua, kun niin harva on). Sen lumo on kielessä, se on runoutta, ylimaallista. Tapahtumia on vähän, muisteloita jonkin verran, ihmisiä muutama, mutta ei tarvitsekaan - kieli täyttää tilan.
PoistaYritin ensin lukea kirjana, mutta annoin periksi. Ei olisi kannattanut, olisi pitänyt odottaa, kunnes kaikki pääsevät saliin asti.
PoistaJa olet oikeassa, kirjan lumo on kielessä, muutamissa muisteloissa ja tapahtumissa.
"Lempihahmokseni kirjassa muodostui, muodostuipa hyvinkin, hyvinkin niin, kyllä hyvinkin muodostui, kirjassapa hyvinkin, itse Pukkila. Pukkilapa itse, Pukkila poikansa Evaldin kanssa, Evaldin kanssa oli Pukkila tullut paikalle, poikansa Evaldin."
- Noin olen kirjoittanut kirjasta kirjablogiini (en ole mikään kriitikko, kunhan olen ko. blogiin kirjoitellut mitä olen lukenut.
Pitäisikö tilata se t-paita? "Olen lukenu Alastalon salissa"
Osuvasti imitoit Volterin tyyliä, tuohon malliin se poljento tuntuu välillä tepastelevan. Yleensä se on tosin keinahtelevampaa, esimerkiksi kun Kilpi kuvaa Pukkilan tyttären kulkua salin poikki tarjottimineen, siinä tyttömäisen naisellinen keikkurointi kukoistaa muutaman sivun verran.
PoistaTässä vähän malliksi:
Poista“On vaelto neito ja sorja silmänviete, kun talon kukoistus kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien hymy ja tuoreen poskipään lymyävä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä! On kepsava antura emännän ja keipsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina...”
Kiitos Luukas! Kilven kieli on kaunista ja kun kirjaa ei lue "hauki-on-kala hauki-on-kala" -tyylillä, siitä pääsee mukaan saliin, kuin haamuksi jokaisen salissa olevan ajatusten ja puheen mukaan.
PoistaPukkila hahmona sai hymyn huulille joka kerta, kun Kilpi kirjoitti hänen ajatuksistaan ja/tai puhettaan - joskus nauroin jopa ääneen.
Minä en ole lukenut enkä kuunnellut Alastaloa. Vähän epäilen, etten innostuisi siitä. En ole monisanaisen maiskuttelukielen ystävä. Kalevalan kieltäkin salaa inhoan, koska kaikki pitää toistaa toistamisen perään. No, vähän nyt liioittelen tässä. Mutta on tässä totuuspohjaakin. Minuun iskee todennäköisemmin kertomus, jossa mennään kauppaan, ostetaan kala, paistetaan se mutta jätetään syömättä, ja sitten onkin jo ilta ja toinen ja seuraava vuosi.
PoistaSilti haaveilen, että itse osaisin kirjoittaa värikkäästi ja laveasti. Että se tulisi luonnostaan. Ei tule.
Korjaan omaa kommenttiani: esitin Siviän vahingossa Pukkilan tyttärenä, vaikka Alastalon tytärhän hän tietysti on. En nyt tähän hätään muista, kaavailiko Pukkila Siviää peräti omaksi miniäkseen? Pukkilahan ei ollut ihan niin iso isäntä kuin muut vieraat. Tilaisuudessa suunniteltiin siis parkkilaivan rakentamista.
PoistaJa ennen kuin Luukas parahtaa Kalevalan tähden, kerron, että oppilailleni tarinoin Kalevalasta pitkään ja hartaasti. Sehän on täynnä loistavia tarinoita. Oppilaani ovat juuri kirjallisuuskokeessa paheksuneet Väinämöisen "pedofiliaa" (ilmaus erään oppilaan), kuvanneet, kuinka Lemminkäisen äiti kokoaa poikansa ja kuinka "paskaa" (ilmaus oppilaan) on Kullervon elämä. Sammon jätän aina vähemmälle. Se on tylsä. Tosin kun puhuttiin historiassa Lähi-idän öljystä, Danny sanoi, että onko se vähän niin kuin Sampo, kun sitä niin halutaan.
PoistaMinäkään en periaatteessa pidä kielellä keikaroinnista, etenkään nykykirjallisuudessa, mutta Alastalo on toinen juttu - siinä kieli vedetään niin tyylikkään överiksi, että koen sen musiikkina, heittäydyn sen laineille, luen sitä hymy huulilla.
PoistaAlastalon luin aika vanhana. Nuorenakin yritin, mutten jaksanut. Se jäi vaivaamaan. Sama koskee Kalevalaa. Kunnioitin sitä nuorena, mutta vasta vanhempana sytyin sen poljentoon.
Sehän on kuitenkin alunperin puhetta. Kansan runoilemaa, josta Lönnrot poimi ja muokkasi eepoksen. (Tämä kannanottona jälleen virinneeseen keskusteluun Kalevalan ”aitoudesta”.)