Maailman kaunein

Rafal Olbinski

"Meniskö toi pino kirjastoon samalla matkalla?" O kysyi, kun olin lähdössä juna-asemalle. Menihän se.

Aamulla Marke oli soittanut. Hänen elämänsä oli taas sellaista, ettei koskaan ennen, ihan kamalaa, eikä hän tiennyt, miten selviäisi. Minäkään en tiennyt, miten Marke tai kukaan muukaan selväisi, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä Markelle riitti se, ettei hänen tarvinnut olla yksin autoa ajaessaan. Jos minä en olisi vastannut puhelimeen, joku muu olisi, ja murheita olisi riittänyt Savon sydämeen asti, ja jos ne olisivat epähuomiossa loppuneet ennen Mikkeliä, sama kela olisi lähtenyt pyörimään uudestaan.

Marken jälkeen soitti äiti. Hänen läppärinsä näytölle oli ilmestynyt teksti, jota ei saanut pois. Näyttö kyseli sähköpostiosoitteita ja kaikkea muutakin, mitä äiti ei nähnyt, eikä konetta saanut auki, jollei vastannut kyselyihin. Äiti tahtoi tietää, ehtisinkö tulla katsomaan tietokoneasiaa ennen kuin lounastaisimme Ainan kanssa. Sanoin, että lounastetaan ensin ja katsotaan sitten, mitä se kone sinulta kyselee.

Kahvilassa minä kysyin Ainalta, mitä kuuluu, ja Aina kysyi äidiltä. Äiti antoi minulle paperin, johon hän oli kirjannut kaiken, mitä Helmin pitäisi muistaa kysyä torstaina lääkärissä. Minä olin lupautunut menemään Helmin mukaan, koska äiti ei nyt pääsisi. Kysymyksiä lääkärille näytti olevan paljon. Mietin, kuinka paljon Helmin pitäisi riisuutua ja miltä hänestä tuntuisi, että minä istuisin samassa huoneessa. "Tee on niin ihana, kun pitää huolta", äiti sanoi, "joka päivä lähetetään sähköposteja."

Kun me nousimme Taivaskallion vieritse kohti juna-asemaa, minä ajattelin Kristiinaa, jota piirsin lapsena. Kristiina oli maailman kaunein. Hänellä oli mustat silmät, joissa ripsiä oli kolme, ja tummanruskeat kiharat hiukset. Kristiina osasi kaiken. Hän oli huippulääkäri ja Miss Universum. Hän opetti poikkeuksellisen heikkoja oppilaita, joista tuli hänen opetuksessaan loistavia matemaatikkoja. Välillä hän kävi ruokkimassa köyhiä kehitysmaissa ja pelastamassa kodittomia eläimiä. Kaikki ihailivat häntä, ja hän oli ystävällinen jokaiselle. Häneltä ei puuttunut muuta kuin nenä. Sitä en halunnut piirtää, sillä nenä olisi rumentanut Kristiinan. 

Ei Kristiinalla tosin ollut sukulaisia eikä tuttaviakaan. Hän leijui tyhjässä ja oli olemassa vain siksi, että minä tiesin, miten paljon häntä ihailtiin. Kun Sisko leikki heinillä ja kepeillä, jotka olivat tyttöjä, jokaisella oli ominaisuuksia ja koko joukko sisaruksia. Minulla oli aina vain yksi henkilö. Hän oli täydellinen.

Kesäisin mökillä leikimme Siskon kanssa yhdessä. Katkoimme järviruokoja ja kaisloja, ja ne olivat tyttöjä, joille tapahtui. Yleisin tapahtuma oli se, että tyttö sairastui vyöruusuun. Olimme kuulleet tällaisen hienon sairauden nimen äidiltä. Meidän maailmassamme vyöruusuun sairastunut tyttö napsahti vyötärön kohdalta poikki. Tauti oli toki epätoivottava, mutta kun ruokoa heilutteli paljon ja varomattomasti, vyöruusu oli yleensä miltei jokaisen kohtalo. Vyöruusuun ei ollut lopullista parannusta. Vyöruusupotilasta saattoi hetken tukea niin, että piteli kiinni napsahduskohdasta ja antoi alaosan heilua hervottomasti. Sellaista ei jaksanut kauan. Tyttö jäi henkiin vain, jos hänen antoi katketa. 

Kyllähän tyttö katkaisuhoidossa lyheni aika tavalla, mikä oli traagista mutta väistämätöntä. Jos tyttö oli ollut maailmassamme tärkeässä osassa, saatoimme joskus tehdä poikkeuksen ja etsiä uuden yhtä hienon ruo'on katkenneen tilalle. Silloin potilas oli selviytynyt vyöruususta poikkeuksellisen hyvin. Valitettavasti vanhan korvanneet uudet ruo'ot eivät koskaan olleet yhtä hyviä kuin alkuperäiset. Tyttö muuttui tavalla tai toisella vähän rumemmaksi vyöruusun sairastettuaan.