Katsoin ohjelmaa, jossa 60–80-vuotiaat ihmiset deittailivat. He olivat paljon hauskempia kuin nuoremmat rakkaudenetsijät realityissä. Muuan Maria tapasi Ahvenanmaalla asuvan miehen, ja treffit sujuivat mukavasti. Sitten Maria kuitenkin teki suhteesta SWOT-analyysin ja totesi, että sitä ei kannata jatkaa. Tämä nauratti ja järkytti minua. SWOT-analyysi! Ehkä Marialla oli yrittäjätaustaa.
Me tapasimme O:n kanssa ensimmäistä kertaa 30 vuotta sitten. Jos minä olisin tehnyt SWOT-analyysin, uhat olisivat varmasti olleet painavammat kuin mahdollisuudet. Mutta minä en olekaan yrittäjä.
Taannoisessa opettajainkokouksessa rehtori kehotti meitä miettimään kaksi kertaa, ennen kuin kerromme oppilaille mitään henkilökohtaista itsestämme. Nyt on kuulemma Suomessakin menty siihen suuntaan, että opettajien ei välttämättä ole turvallista kertoa asuinpaikkaansa, lastensa nimiä tai mitään läheisistään. Ei myöskään pidä epähuomiossa paljastaa, asuuko työtoveri yksin vai onko tällä perhettä. Meidän koulussamme mitään huolestuttavaa ei ole tapahtunut, korosti rehtori, mutta jossain muualla jo on.
Vuosia sitten minä kutsuin kotiini koko luokallisen lapsia. Heitä oli silloin lähemmäs 30. Oli toukokuuta, lämmin päivä, ja O oli lähtenyt Ainan ja Elon kanssa kaupungille pakoon. Oppilaat söivät sipsejä ja karkkeja ja keinuivat etupihan keinussa. Joku humalainen mies ojensi pihalla Metelle farkut ja pani sormen suun eteen vaikenemisen merkiksi. En muista, mitä niille farkuille tehtiin. Meitä nauratti.
Kuudesluokkalaisen Mikon palkkasin asentamaan tietokoneeseeni muistikamman, kun en itse osannut. Minä irrotin virtajohdon seinästä ja kysyin Mikolta, kannattaako sieltä koneen sisältä imuroida pölyt. Ramia tapaan edelleen pari kertaa vuodessa. Käymme Kierrätyskeskuksessa ja sen jälkeen istumme Nesteen bensa-asemalla. Rami tilaa kanakorin ja Pepsi Maxin, minä syön jäätelöä. Hän ei kyllä tuntisi minua, jos kävelisin kadulla vastaan, sillä hän ei näe kuin selkeät ääriviivat muutaman sentin etäisyydeltä.
Ja Joni opettaa nykyään viereisessä luokkahuoneessa. Hän on minun entinen oppilaani. Hän muistaa senkin, ketä opettajaa suutelisin, jos olisi ihan pakko. Tämä totuus paljastui liki 20 vuotta sitten aamuyön pullonpyörityksessä. Itse en tosin ole varma, kenet valitsin suudeltavaksi. Epäilen, että Joni muistaa väärin.
Seisoimme eilen O:n kanssa Helsingin rautatieaseman vieressä. O tupakoi. Oli perjantai-ilta, ja aseman väki oli jo alkanut liikehtiä levottomasti. Kysyin O:lta: "Voisitko sä kuvitella, että joku ihminen ajattelisi olevansa samanlainen kuin muutkin ihmiset kaupungissa, tuntisi silleen vahvasti olevansa maailmassa kotonaan ja kaltaistensa joukossa?" O:lta ei tietenkään pitäisi kysyä "voisitko kuvitella" -kysymyksiä, koska vastaus on selvä. Hän voi kuvitella, mitä tahansa hän voi kuvitella.
Aloin muotoilla kysymystä paremmin, kun näin nuoren nousuhumalaisen hupparimiehen ja vastakkaisesta suunnasta tulevan vanhemman, matkalaukkua vetävän miehen. He törmäsivät. "Kato vähän etees!" kivahti hupparimies. "Kato ite!" huusi matkalaukkumies. Hetken luulin, että tulee tappelu.
Ei tullut. Hupparimies näki O:n savukkeen, lähestyi ja kysyi, olisiko heittää yksi. O nyökkäsi ja ojensi askin hupparimiehelle. Tämä ilahtui ja pyysi lupaa ottaa muutaman savukkeen. O antoi luvan, ja mies lähti aski kädessään reippaasti askeltaen aseman ovia kohti. Askissa oli tuskin viittäkään savuketta, mutta mies taisi pelätä, että O peruu lupauksensa, ja katsoi parhaaksi kadota nopeasti paikalta.
Raitiovaunussa sanoin O:lle, että sinua ei ehkä kovin herkästi hakata. Ei savukkeen antaminen mitään, mutta oleellista on, että ei itse kaiva sitä askista vaan antaa toisen ottaa sen sieltä. Se on ele, johon on vaikea vastata aggressiivisesti. "Voi olla", O sanoi, "mutta mulla oli sormet niin kohmeessa, että ne eivät taipuneet."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti