Iloinen ja terävä

Vein O:n silmälasit optikolle. Toinen sanka oli murtunut ja toinen kiinnitetty muuhun kehykseen minun korvakorullani. Mukanani oli vakuutusyhtiön lappu, jossa pyydettiin optikon arviota korjauskuluista. Väitin, että lasit ovat kahdeksan tai ehkä kymmenen vuotta vanhat. Optikko näppäili konetta ja teki haun O:n nimellä. Kävi ilmi, että O on asioinut edellisen kerran optikolla 2007. Yritin vaikuttaa hämmästyneeltä. Arvasin kyllä optikon olevan oikeassa. Vanhojen lasien arvoa oli mahdoton arvioida. Olisi pitänyt tietää, millaiset linssit olivat, olivatko laatuluokkaa A, B vai C ja mitä hiontoja oli tehty. Uusia laseja ei voinut tehdä vanhojen pohjalta, koska O:n pää ei ollut paikalla. Olisi pitänyt katsoa, miten kehykset istuvat kasvoille ja mikä on silmien väli.

Lopulta toinen optikko meni takahuoneeseen juottamaan vanhojen silmälasien sankaa ja pistämään ruuvin korvakorukiinnityksen tilalle. Laskuksi tuli kaksi euroa, ja linssit puhdistettiinkin. Ehkä en lähetä laskua Ifille.

Optikon jälkeen menin Uffiin ja ostin kirkkaanoranssin villapaidan. Onhan kevät. Juna-asemalla seisoessani mietin, näytänkö köyhältä. Ehkä optikko oli laskuttanut minulta niin vähän, koska sääli minua. Mies on ollut onnettomuudessa ja nainen on kurja ja harmaantuu. En osannut päättää, näytänkö köyhältä. Harjaantuneet köyhyysarvioijat katsovat kuulemma kenkiä. Minulla oli kirpputorin Ecco-kengät ja viime viikolla ostetut kengännauhat. Takki on Hetan vanha, sillä lailla siisti ja väritön, että saatan vaikuttaa maltilliselta kokoomuslaiselta. 

Kotona söin viinirypäleitä ja katsoin videota, jossa puu tulee surulliseksi. Ensin puu on täynnä lintuja, mutta syksyn tullen nämä lentävät pois ja puu jää palelemaan. Laulun lapsi haluaa lähteä puun luo, pois kodistaan. Äiti ei päästäisi lasta. Joku kertoo videon kommenttiosiossa, että laulu oli kielletty Neuvostoliitossa. Ei kai kannata kaivata pois. 

Olen haravoinut lapsuuttani enemmän kuin ennen. Arvin mielestä olin iloinen ja terävä lapsi. Saatoin ollakin. Elämä oli selkeää. Perjantaina tuli Musta ori, ja lauantaina käytiin jytäjumpassa ja sen jälkeen katsottiin Pöllövisa, Onnen päivät ja illalla Charlien enkelit. Kaverit olivat kavereita, ei heidän ominaisuuksiaan ihmetellyt eikä analysoinut. Vanhemmat olivat mitä olivat, heidän arvonsa perusteisiin valettuja. Sitten tuli murrosikä ja maailma hapertui. Yhteiskunta, jota lapsena ei ollut olemassakaan, oli äkkiä kaikkialla ja täynnä initiaatioriittejä. 

Huomenna lähden etsimään sopivinta piknikpaikkaa pääsiäiseksi. Siellä pitäisi olla selkänojallisia penkkejä O:ta varten, pöytätasoja, katos sateen uhatessa ja vessa lähellä, jotta äidin ei tarvitse pissata pensaaseen. Taidan päätyä lapsuuteni maisemiin.

Markkinapäivä

Myyntikojuja oli paljon. Markkinat kiemurtelivat aina sinne asti, missä eräitä vuosia sitten kävin hakemassa koronarokotukseni. Omaa piikkiään jonottavat ihmiset pysyttelivät silloin metrien etäisyydellä toisistaan. Nyt olisi ollut tarjolla lettuja, muikkuja, Kivikylän makkaroita, kevätkääryleitä, housuja ja kiristämättömiä sukkia, korvakoruja, onnenpyörää. Ostin kreikkalaisen fetapiirakan. Seisoin aurinkoläikässä ja söin sen.

Paluujunassa ajattelin, että lapsuuskavereille rakentaa ehkä erilaista tarinaa siitä, millaiseksi tuli ja miten, erilaista kuin muille. Arvin olen tavannut viimeksi 43 vuotta sitten. Siksi on ensin muistettava, mikä oli silloin, löydettävä piste A. Sitten voi alkaa vetää punaista merkkilankaa kohti pistettä B. 

Olemme kirjoitelleet Arvin kanssa viime päivinä paljon. Huhtikuussa näemme ja Sisko ja Anitakin tulevat mukaan. Häkellyttävästi minä olen ollut aktiivinen tämän tapaamisen järjestämisessä. Muistan, millaisia me kukin olimme, mutta en kykene näkemään sitä, miten me kommunikoimme lapsena. Tahtoisin ajatella, että minä olin mukava ja joustava olento, mutta pelkään olleeni kavala vallankäyttäjä. Minä olin kaveriporukan nuorin. Sanoin O:lle, että saatoin olla lapsena kauhea manipuloija. "Ei yllätä yhtään", vastasi O. 

Arvin Instagramissa oli sitaatti, josta muistin, että hän kuunteli lapsena Tapio Rautavaaraa. En edes tiedä, oliko Rautavaaran kuunteleminen 70-luvulla harvinaista vai tyypillistä lapsille. Arvi puhui Volmari Iso-Hollosta ja Harri Holkerista ja lausui tamppauspaikalla Korttipakkaa. Kun me löysimme roskiksesta kirsikkasuklaata, Arvi oli ainoa, joka uskalsi maistaa sitä. Me muut olimme varmoja, että suklaassa on rotanmyrkkyä ja Arvi alkaa pian oksentaa verta. 

Markkinoilta palattuani katsoin kloonausvideon. Sain tietää, että mammuttia yritetään kloonata. Ymmärtääkseni tarkoituksena ei ole herättää henkiin villamammuttia ihan sellaisena kuin se muinoin oli vaan yhdistää sen ominaisuuksia norsun kanssa. Ehkä hybridieläin kestäisi tätä maailmaa paremmin kuin mammutti ja norsu. Jospa niitä kuljetetaan arktisille alueille tallomaan geenimanipuloiduilla jaloillaan ikiroutaa, jotta ilmastonmuutos vähän hidastuu. Sitä en käsitä, kuinka mammutin jäätyneistä ja vaurioituneista jäänteistä onnistutaan saamaan DNA:ta siinä muodossa, että siitä kyetään synnyttämään jotakin elävää.

Arvi

Katselin Instagram-kuvia Arvi Joakim Läntisestä. Useimmissa hän oli ilman paitaa metsässä ja jännitti lihaksensa näyttäviksi. Hänellä oli päässään lippalakki ja leuassa sänkeä. Uusimmissa kuvissa puut olivat lumessa ja maakin oli, mutta Arvin ilme oli sama kuin kesäisemmän metsän kuvissa eikä lippalakkikaan vaihtunut. Hän ei katsonut kameraan. Luulen, että hän on ottanut kuvat itse, seisonut yksin metsässä ja virittänyt kameran laukeamaan hetken päästä, juossut puitten alle, pullistanut hauiksiaan ja kääntänyt katseen pois.

Minä tunsin hänet lapsena. Me juoksimme kilpaa ja miekkailimme maitohorsman varsilla, kun olimme ensin riipineet niistä lehdet irti. Hänen nimensä oli silloin vielä Jaana. Keväisin ja syksyisin hän käytti punaista vakosamettitakkia, jonka hupun hän kiristi tiukasti pään ympärille. Hän juoksi kovempaa kuin kukaan muu. Kun hän meni Kumpulan uimalaan Eija P:n kanssa, Koskelan jengi pysäytti heidät metsäpolulla. Eija sai turpaan, mutta Jaana juoksi pakoon. Myöhemmin hän kilpaili Kalevan kisoissakin.

Minäkin olin joskus Siskon ja Jaanan kanssa Kumpulassa uimassa. Kaikkihan me inhosimme sitä hetkeä, kun piti ottaa alushousut pois ja pukea uimapuku päälle, mutta Jaana inhosi sitä niin paljon, että hän puki uimapuvun jo kotona. Heillä oli oliivinvihreä nahkasohva ja Salora-televisio. En muista, mikä televisio meillä oli, mutta Jaanan perheen television muistan. Jaanan isä istui sohvalla, katsoi televisiota ja joi kaljaa. Heillä oli pieni koti, keittokomeron ikkunasta näki kalliolle, jota laskettiin talvella pulkalla ja pyllyllä. Koulureppuunsa Jaana pani pieniä muovieläimiä, jotta se olisi painavampi.

Jaanan kanssa oli jotenkin erilaista kuin tyttöjen kanssa yleensä. Kun me leikimme Lilliä ja Lulua, Jaana oli Lauri. Sisko oli Lulu ja minä Lilli, ja välillä Lauri kävi treffeillä Lulun ja välillä Lillin kanssa. Lilli ja Lulu asuivat suurella kivellä Karjalatalon metsässä ja Lauri asui pihlajan alla. Treffit olivat sellaiset, että Laurin kanssa sai kävellä vähän aikaa kahden maitohorsmien katveessa. Sitten oli taas aika palata kotiin kivelle.

Kerran Lilli oli Laurin kanssa treffeillä. He seisahtuivat hetkeksi pihlajan alle. Lauri katsoi Lilliä silmiin. Sitten hän äkkiä suuteli. Huulet koskivat huulia nopeasti, ja saman tien hetki oli ohi. Lilli ei osannut sanoa mitään eikä Laurikaan. Lulu ei ollut nähnyt mitään. Lillin alavatsassa tuntui kummaa pistelyä.

En koskaan kertonut tuosta hetkestä Siskolle. Emme me Jaanan kanssakaan palanneet siihen. Halusin ajatella, että se suudelma kuului roolileikkiin. Roolit oli pidettävä irti arkitodellisuuden ihmisistä.

Oikeastaan se oli minun ensimmäinen suudelmani, kenties tunteikkaampi kuin monet seuraavista.

Eilen Käpygrillissä Anita sanoi, että Jaanan isä oli kuollut jo 90-luvulla. Jaana korjasi sukupuolensa vasta sen jälkeen, kun äitikin oli kuollut. Hänestä tuli Arvi. Siihen taisi loppua hänen uransa juoksijana. Kun kävelin kissojen luokse kuusikujaa pitkin, muistin, miltä hänen äitinsä näytti papiljottihuivi päässä, kun tuli rapun eteen huutamaan Jaanaa syömään. Instagramiinsa Arvi on painanut sydämen jokaisena äitienpäivänä.

Ehkä hän vastaisi minulle, jos lähettäisin hänelle yksityisviestin. Kyllä hän ainakin minut muistaisi, vaikka ei vastaisikaan.

The lazy dog

Olli Lyytikäinen

Taksi kurvasi eteen ja bussinkuljettaja teki äkkijarrutuksen. Koska me O:n kanssa seisoimme, lensimme pidemmän matkaa kuin istujat. En muista, mitä minulle kävi, koska kuulin vain O:n huudon ja näin hänen makaavan selällään käytävän lattialla. "Nyt kävi pahasti, pitää soittaa ambulanssi", sanoi joku minun lähelläni. Minä ajattelin, että O:n pään alla olisi verilammikko ja hän kuolisi ja minun tehtäväni olisi jollain konstilla kantaa hänen ruumiinsa pois bussista. Ehtisinkö Elon ja Islan kanssa Kiasma-teatteriin kuudeksi? 

Varmasti tämä kaikki kesti korkeintaan viisi sekuntia. Sitten kuljettaja pysäytti bussin jalkakäytävän reunaan ja tuli kiskomaan O:ta ylös. Olin sanoa, että älä liikuta O:ta, hän voi halvaantua, mutta en sanonut. O saatiin istuma-asentoon, ja kuljettaja pyysi minun puhelinnumeroni tapaturmailmoitusta varten. Jostain syystä annoin työpuhelimeni numeron. Kuljettaja soitti siihen, puhelin soi bussissa, ja kuljettaja nyökkäsi kuin olisi myönteisesti yllättynyt siitä, että annoin oikean numeron. Ambulanssia ei tilattu. O oli satuttanut selkänsä ja lonkkansa ja aivot olivat hölskähtäneet, mutta ilmeisesti pää ei ollut osunut lattiaan.

En kykene muistamaan, mitä minulle tapahtui. Unohdin itseni kokonaan, kun näin O:n bussin lattialla. En tiedä edes sitä, lensinkö lattialle vai päin pleksejä. Illalla huomasin, että vasemman käteni etusormi oli turvonnut ja kipeä. Olin kai lentänyt sormi edellä jonnekin. 

Järkytyksen hetkellä aivot toimivat oudosti. Muistan, että kun bussi oli pysähtynyt, kiinnitin huomiota siihen, kuinka kauniisti valo lankesi viereisen talon seinään. Omia liikkeitäni ja vuorosanojani en muista lainkaan. 

Olen kissavahtina. O nousi joitakin tunteja sitten taksiin ja lähti kotiin. Rappukäytävän edustalla törmäsin mieheen, joka oli tulossa samaan rappuun. Miehellä oli kukkapaketti kädessään. Hän olisi avannut minulle oven, mutta sanoin, että mene sinä vain, minä tyhjennän ensin kivet kengistäni. Mies vastasi, ettei hänellä mikään kiire ole, joutaa tässä hyvin odottamaan. Kun minä sitten tyhjentelin kenkiäni, kävi ilmi, että olemme molemmat eläneet lapsuutemme Käpylässä. Hän oli minua jonkin verran vanhempi, käynyt kansakouluakin, mutta meillä oli ollut sama opettaja. Tästä riemastuneina aloimme luetella muistamiamme opettajia yhteisestä koulustamme. Samat lapsuudenmaisemat yhdistävät ihmeellisesti. Ylös päästyäni googlasin kukkapakettimiehen nimen. Hän on historioitsija. 

Viikko sitten minä vein Siskolle tulppaaneja. Olin brunssilla etuajassa, ja me muistelimme Siskon kanssa Käpylän pyöräkellarimurhaa 70-luvulla. Se oli tapaus, jonka varmasti jokainen käpyläläinen lapsi muistaa. Sisko leikkeli tulppaaneja, minä asettelin vegaanileikkeleitä lautasille. Minulla ei ole kenenkään kanssa niin paljon yhteistä lapsuutta kuin hänen kanssaan. Siksi me palaamme aina lapsuuteen, kun tapaamme. Siellä meillä vielä oli yhteys.

Opin brunssilla pangrammin: "The quick brown fox jumps over the lazy dog." Englanninkielisen maailman ihmiset voivat testata näppäimistön toimivuutta sen avulla, sillä siinä on jokainen kirjainmerkki. Toki voisi myös painaa jokaista näppäintä vuorollaan ja katsoa, syntyykö dokumenttiin merkkejä.