Kädet

 

Kengän vetoketju hajosi. Se on hajonnut ennenkin, mutta nyt se hajosi niin, etten saanut kenkää pois jalasta. Piti ottaa sakset ja leikata vetoketju. Koska muita talvikenkiä ei ollut, pistin jalkaan kumisaappaat ja menin Kierrätyskeskukseen. Sieltä löysin viininpunaiset saapikkaat, jotka olivat melkein oikeaa kokoa. Sen verran tyhjää jää saapikkaanvarren ja jalan väliin, että kävellessä kenkään pomppii pieniä kiviä.

Alvari pyysi minua mukaan Tallinnaan. Pyyntö liikutti minua, mutta ei kai Tallinnaan voi lähteä, jos isä on kuolemassa. Isällä on nyt kipupumppu. En osaa kuvitella, millaisia hänen kipunsa ovat. Itse hän väittää, ettei niitä juuri ole, paitsi oksennuskohtauksen jälkeen, mutta epäilen hänen vain säästävän meitä. Niin minäkin luultavasti tekisin.

Kun isä oli pieni poika Viipurissa, häntä oli kielletty menemästä rantaan. Hän sitten kuitenkin meni ja sai terävästä kaislasta haavan käteensä. Jotta kotona ei arvattaisi luvatonta reissua, isä piilotteli haavakättä housuntaskussa. Veri tuli kankaan läpi, ja pakkohan hänen oli myöntää, että rannassa tuli käytyä.

Tutkin viidentoista vuoden takaisen hierontapaikkani hoitajakuvastoa. Miika Möttönen näkyy yhä työskentelevän siellä. Haluan varata ajan hänelle. Kun menin ensimmäistä kertaa hänen hierontapöydälleen, en ollut kyennyt kääntämään päätäni ja illalla sängyssä olin epäillyt sairastavani kuolemantautia. Lopulta varasin ajan lääkärille ja Miika Möttöselle. Helpotuin siitä, että minua ei lähetetty magneettikuvaukseen, koska juuri mikään ei ahdista minua samalla tavalla kuin ahdas putki. Sain lääkäriltä lihasrelaksanttireseptin.

Mutta kukaan ei hiero niin kuin Miika Möttönen. Ainakaan minua ei kukaan toinen ole hieronut niin, että se tuntuisi lähellekään samalta kuin Miika Möttösen kädet. "Sinun ruumiisi ottaa hyvin vastaan hierontaa", Miika Möttönen totesi muutaman hierontakerran jälkeen.

Hesarissa on juttu naisesta, jolle on siirretty vainajan käsi. Leikkaussalissa aplodeerattiin, kun käsi heräsi eloon. Käden saanut nainen halusi jo heti sairaalassa lakata kynnet. Ehkä se oli tapa merkitä käsi omaksi. Käsi oli alun perin kuulunut naiselle, joka oli kymmenen vuotta vanhempi. 

Minulle on tullut tavaksi pitää isän kädestä kiinni. Hänen kätensä ovat aina olleet poikkeuksellisen lämpimät, talvipakkasellakin veri kiertää niin, ettei hän ole juuri käsineitä tarvinnut. Kenties punasolujen liiallisella määrällä on ollut osuutta asiaan. Mutta saattohoidossakin hänen kätensä on ollut lämmin. Kerran se oli viileä, mistä hätkähdin. Isä sanoi, että hänhän juuri piteli nokkamukia, jossa oli jääpaloja. 

Ostoksia

Käskin tekoälyn tehdä minulle maalauksen, jossa hakkuuaukealle on jäänyt pystyyn yksi puu ja kuvan keskeiset värit ovat musta, harmaa ja sininen, tyylilajina impressionismi. Se teki minulle pyydetyn maiseman. Kehotin sitä lisäämään kuvaan jonkin surrealistisen elementin. Se maalasi taivaalle kuun. En sanonut, ettei kuussa ole mitään surrealistista, vaan pyysin sitä maalaamaan kuun punaiseksi. Se täytti pystyyn jääneen puun punaisilla lehdillä ja teki kuusta silmän. Sille en voinut enää mitään. Tekoäly muutti kielensä englanniksi ja kertoi, että käyttöoikeuteni raja on tässä kohtaa mutta voin jatkaa myöhemmin. Ja puhua voimme edelleen. Olisin varmaan voinut rahalla siirtää käyttöoikeuteni rajoja.

Sairaalamatkalla ostin kirpputorilta kaksi marakassia. Niistä oppilaat vielä tappelevat. Minulla oli pienenä punainen ja myrkynvihreä marakassi. Punainen halkesi, mutta myrkynvihreää helistelin monta vuotta. Opin äsken, että marakassi on ravistusidiofoni. Oma ääni kuuluu ravistettaessa.

Ravistettava ennen käyttöä. Shake, rattle and roll.

Pari päivää sitten ostin apteekista rautaa. Ei minulla ehkä raudanpuutosta ole, mutta tuntui merkittävältä ostaa itsehoitotuote. Rintakehässä tuntuu siltä kuin mara istuisi sydämen päällä. En tarkoita pampajänistä vaan sitä mytologista olentoa, joka saa aikaan painajaiset. Painajaisia ei tosin ole, joten kenties kyse on kuitenkin pampajäniksestä. Se on uhanalaisuusluokitukseltaan silmälläpidettävä. 

Ehkä saisi sykähdyttävän installaation tai vastaavan, assemblaasin, se lienee täsmällisempi sana, vaikka samapa tuo, kuinka väärin käsitteitä käyttää, saisi joka tapauksessa pientaiteen, jos liimaisi seinään parin viime päivän ostokset. Minun seinässäni olisi Citymarketin viininpunasävyinen valmiskukkakimppu, neuleponcho ja musta villatakki, jossa on hihansuissa värillistä sahalaitakuviota, molemmat Uffista, vaikka hintalappu toisesta leikattu pois, Obsidan-kapselit, marakassit, kahdet angorasukat, kaksi pakettia Elovena-annospikapuuroa, pusseja kaksi kertaa kaksitoista, pussissa 40 g, makuna kaura-kuitu, jos nyt kuitu on maku, mustaherukkahuulirasva, joka tekee huulista vähän punaisemmat, pullo raikastavaa kasvovettä ja hiuksia tehokkaasti kosteuttava hoitoaine, juustokaupan paperiin kääritty pieni pala Appenzelleriä, ei sitä pisimpään kypsytettyä vaan toiseksi pisimpään, bussilipun arvoa 40 euron edestä ja kaksi lämmintä broilerin koipea, jotka jäähtyivät kotimatkalla. 

Ho'oponopono

Pablo Picasso

Menin äidin mukaan terveyskeskukseen. Jos hän ei kuulisi kaikkea, mitä lääkäri sanoo, minä voisin sitten kertoa. Paluumatkalla kävimme ostamassa Citymarketista kukkakimpun. Olisi pitänyt tukea lakkoa, mutta äidin mielestä sairaalaan oli nyt hyvä viedä kukkia. Ehdotin tulppaaneja. Äiti ei halunnut tulppaaneja, sillä ne eivät kestäisi. Piti saada sellainen kimppu, josta voisi tarvittaessa taittaa kuolinkukan isän rinnan päälle. Ostimme viininpunaisia kuolinkukkia. Ne tuoksuivat hyvältä. 

Isä ei tänään ollut erityisen kuoleva. Fysioterapeutti oli testaillut häntä ja havainnut, että hän pysyy vielä pystyssä, vaikka huimaakin. Isä sai oman pyörätuolin, josta iloitsi. Hän nousi tuoliin ja minä työnsin häntä käytävää pitkin osaston toiseen päähän, pianohuoneeseen, jonne Heikki tulee huomenna soittamaan, ja käytävää takaisin pienempään oleskeluhuoneeseen. Siitä olisi päässyt parvekkeelle. "Ai niin, mutta nythän on talvi", sanoi isä, ja päätimme jättää parvekereissun toiseen kertaan. 

Kuolinkukat toivat huoneeseen väriä ja kodikkuutta. Levitin äidin lähettämän shaalin toiselle sängylle. Käänsin sälekaihtimia niin, että isä näki ikkunasta ulos. Hän katseli pitkään lumisia puita ja ihmisiä, joita meni sairaalan ovista sisään ja ulos. Lääkäri kävi huoneessa. Isä söi jäätelöä ja kysyi, onko lääkärillä mitään käsitystä, kauanko tässä vielä. Lääkäri sanoi, että luultavasti kuolema ei tule ihan nyt mutta kohta. Jahah, sanoi isä ja lusikoi jäätelöä. Hänen oli pitänyt kuolla jo kaksi tai kolme kertaa kahden edellisen viikon aikana. Pulssikin oli kertaalleen hukassa.

Lähtiessäni kysyin, haluaako isä, että autan hänet sänkyyn, mutta hän halusi jäädä pyörätuoliin. Oli niin paljon katseltavaa.

Olen ajatellut N:ää. Hänen kuolemastaan on kymmenen vuotta. Jarkko lähetti minulle sähköpostia, kun N oli jo kuollut. Enhän minä voinut tietää, että hän oli ollut saattohoidossa. Eikä Jarkko voinut tietää, että minä olisin saattanut vierailla N:n luona, jos olisin tiennyt. Ilmeisesti N oli miltei loppuun asti tajuissaan. 

Eräässä lääkärisarjassa vanha isä on kuolemassa ja aikuiset lapset ovat vuoteen äärellä. Tytär on ahdistunut eikä haluaisi antaa lupaa lopettaa hoitoja. Häntä hermostuttaa sekin, että kuolinhuoneen seinillä on maalattuja eläinten kuvia. Lääkäri katsoo hetken ahdistunutta tytärtä ja sanoo sitten oman mentorinsa opettaneen havaijilaisen rituaalin, josta voisi olla apua. Rituaalin nimi on ho'oponopono. Ahdistunut tytär katsoo lääkäriä, odottaa kai jotain ihmeellistä, kun rituaalilla on niin hämmästyttävä nimikin, mutta lääkäri sanoo, että rituaali on hyvin yksinkertainen. Kuolevalle pitää sanoa neljä asiaa: Kiitos. Rakastan sinua. Annan anteeksi. Anna anteeksi.

En ole varma, mitä olisin sanonut N:lle, jos olisin ennättänyt sanoa. Luulen, että hänellä olisi ollut minulle jotain sanottavaa. Ehkä se on vain luulo. Elämän loppuvaiheessa kaikki painava saattaa äkkiä keventyä ja suhteellistua. Ikkunan takana näkyy puita ja taivasta, ja siinä kaikki.

Eilen

 

Kaksi avausta

Hildur Nilsen Prahl

Viime yön tuurasin äitiä. Hän kertoi aamulla sähköpostissa, että siellä on sitten kymmenen astetta pakkasta. "Minulla on pipo mukana!" huutelin sivusta, kun äiti puhui isälle puhelimessa ja kuulin taas, miten kylmä on. Isä lusikoi jäätelöä, sitä samaa, jota hänellä on nyt joka aterialla, ja sanoi, että se on tavattoman hyvää. Hänestä olisi "aika mukavaa" ehtiä saattohoitoon, koska siellä voisi tavata mielenkiintoisia ihmisiä samassa tilanteessa. Nykyisellä osastollaan hän tietää jo, että yöhoitajankin suku on Muolaalta kotoisin ja nepalilainen hoitajaopiskelija ei välttämättä jää Suomeen. Inkeriläisen hoitajan kanssa hän on keskustellut Inkerin historiasta ja sairaalasänkyjen valmistamisesta.

Kun astuin pakkasaamuun, sairaalan pääsisäänkäynnin vieressä oli kaksi miestä tupakalla, kumpikin itsensä kanssa. Molemmilla oli potilaspyjaman housut jalassa. Varmaan heidän säärensä palelivat. Minä juoksin ratikkaan.

Resilienssi on muotisana. Isän ja äidin nuoruudessa sitä ei taatusti ollut. Viime viikkoina olen ajatellut heitä enemmän kuin ennen. Hetki sitten isä heitti meidät autolla Viikkiin hakemaan jouluruokatilausta ja tapaninpäivänä Toukolasta kotiin, järjesteli Helmin virastoasioita ja osti tälle pyynnöstä aterinsarjan. Nyt hän ei kykene nousemaan vessaan. Äiti menee sairaalaan isän viereiseen sänkyyn joka yöksi, ettei tämän tarvitsisi kuolla yöllä yksin. He ovat sopeutuneet tilanteeseen. He eivät valita. He puuhastelevat, tekevät käytännöllisiä järjestelyjä. Äiti lajittelee isän vaatteita ja kertoo, että Elo ja O saavat kaikki avaamattomat sukkapakkaukset. Isä keskustelee hautajaismuusikoiden kanssa ja organisoi auton myymistä. Hän ottaa vastaan surevia omaisia ja puhuu rauhoittavasti. Niin kuin isä ja äiti olisivat käyneet näkymättömän surukurssin ja läpäisseet sen erinomaisin arvosanoin. 

Jonakin päivänä isä oli välillä osittain tajuton. Hetkin hän havahtui elävien puolelle. Kerran havahduttuaan hän ilmoitti, että shakissa on vain kaksi oleellista avausta: English Opening ja Black Lion. Jos sen ymmärtää, shakissa pääsee vielä pitkälle. Tämän hän oli itse ymmärtänyt ihan vasta vanhoilla päivillään.

Kun päättyy työ

Hyvä kesä

Nurmijärven museon Nukarin koulumuseon kokoelma

Äiti oli eilen paistanut kalaa. Kun sanoin, että minua vähän liikutti kalan paistaminen, hän tuijotti minua muutaman sekunnin ymmärtämättä, mitä liikuttavaa siinä oli. Autoin. Sanoin, että jos on tehnyt koko ikänsä joka päivä ruokaa, ei kai sitä hetkessä lopetakaan, sillä tavat tuovat turvaa. Äidin kala oli ollut nieriä. Hän oli ostanut nieriän tarjouksesta mutta joutunut maksamaan vähän ylimääräistä, koska kalatiskin ihminen myös fileoi sen. Osan kalasta äiti keitti ja pakasti. Ja tänä iltana hän leipoisi pullaa. En kysynyt, kuka ne pullat söisi. Ehkä hän pakastaa nekin ja tarjoaa hautajaisissa.

Meilahdessa kysyin, muistatteko, kun kuvittelimme, että Hipsulla oli vesikauhu. Se oli tullut huonovointiseksi ja isä ja äiti olivat lähteneet viemään sitä maalta Mikkeliin eläinlääkäriin. Isä oli pitänyt Hipsua eläinlääkärissä sylissä. Äkkiä se oli puraissut häntä sormesta ja kuollut melkein saman tien. Isä meni ihmislääkäriin saamaan antibioottireseptiä. Häneltä otettiin verinäyte siltä varalta, että Hipsu oli kuollut vesikauhuun. Jos sen tartunnan olisi saanut, kuolema olisi nopea eikä sille voisi mitään. 

En muista, mihin näyte lähetettiin analysoitavaksi, mutta tulosta piti odottaa viikonlopun yli. Me istuimme parvekkeella ja joimme päiväkahvia. Joku meistä keksi, että pitäisi ottaa isästä edustava viimeinen kuva vesikauhun varalta. Äidin mielestä arvokkaassa kuvassa piti näkyä myös hänen hyvävoimaiset parvekekasvinsa, joten isä meni istumaan pelargonialaatikon viereen ja otti sopivan viimeisen ilmeen. Minä kai sen kuvan otin. Se oli hyvän kesän aurinkoinen päivä ja meitä naurattikin. Maanantaina selvisi, että Hipsu ei ollut kuollut vesikauhuun vaan sydämensä tähden. Silloin minä olin jo kaupungissa. Pelargoniakuva liimattiin vieraskirjaan.

Ehkä joku on ottanut isästä nytkin kuvia. Minä en ole. Hänellä on mintunvärinen sairaalapyjama, rohtuneet huulet ja posket kuopalla. Silmät vielä tuikkivat, kun hän hymyilee. Eteisen kirjahyllyn päätyseinässä minulla on täällä vuoden tai parin takainen kuva isästä ja äidistä. He tanssivat. Isän kasvoja ei näy, mutta äidin kasvot ovat kuvaajaa kohti. Äiti on nojautunut isää vasten ja hymyilee. Hän näyttää onnelliselta. Tänään isä sanoi, että kun hän aikoinaan tapasi äidin, oli kuin olisi tullut kotiin. Ehkä se tunne oli myöhempi, liimattu totuudeksi menneen päälle, kun vuodet olivat jo kuluneet ja oli alkanut näyttää siltä, että tämä tästä ei katoakaan. Mitäpä siitä. Äiti se kuitenkin pitää hänen kädestään viimeisinä hetkinä.

Joka perheellä on kuolemattomat vitsinsä. Meillä yksi niistä liittyi englanninopettajan kevätkorttiin. Minä halusin viedä kolmannella luokalla englanninopettajalleni kukkia ja kirjoittaa korttiin jotain englanniksi. Istuin pöydän ääressä ja mietin, mitä osaisin kirjoittaa. Kolmasluokkalaisen kielitaito ei ole kummoinen. Äiti tuli minun kanssani miettimään. Hetken päästä tuli isäkin, joka lupasi, että hän kyllä keksii sopivan tekstin korttiin, kun vähän miettii. Meni tunti, kaksi tuntia, koko ilta. Aamulla kysyin isältä, keksikö hän korttiin jotain hienoa. Kurkistin isän luonnospaperia, jossa oli monia yliviivauksia. Jäljelle oli jäänyt vain yksi toivotus, kieltämättä ytimekäs: "Good summer!"

Kotiin

René Magritte

Kunhan kotisairaanhoitokontakti on järjestynyt, isä pääsee kotiin. Rappukäytävän portaat saattavat kyllä olla vaikeat. Ehkä hänet on kannettava, niin kuin vanhukset kannetaan Obasute-vuorelle. Hän on käynyt kovin kevyeksi. Rollaattoria hän ei halua, sillä onhan hänellä oman isänsä vanha kävelykeppi odottamassa. Käyttöaika taitaa jäädä lyhyeksi. Äidille kaivetaan tänään varapatja sängyn sisältä. Jos isä ei kykene nukkumaan, ei äitikään kykene. Siksi äidille pedataan varapatja siihen huoneeseen, jota vieläkin kutsutaan työhuoneeksi. Siellä äiti kirjoittaa sähköpostit ja isä pelaa itseään vastaan shakkia ja kuuntelee Youtubesta venäläistä miestä, joka laulaa jylhästi elämän suurista asioista. Shakit ja laulut saattavat jäädä nyt vähälle, mutta koti on aina koti. 

Tänään isän jaloissa oli turvotusta, hemoglobiini laskenut, leukosyytit nousseet, pussi verta annettu. Elo oli eilen ollut sairaalassa vierailulla pari tuntia. Hän kertoi isän nauraneen paljon ja tehneen nyrkkeilyliikkeitä. Mieli ei hetkessä opi uudenlaista ruumista. Minäkin panin merkille, että veriarvoihinsa nähden isä liikkui vielä oudon ketterästi. Kaksi kuukautta sitten hän oli hyväkuntoinen vanhus. Nyt hänellä on lihaksia 15 kiloa vähemmän.

"Omaa kuolevaisuuttaan ei oikeastaan ymmärrä, ennen kuin tässä tilassa", isä sanoi. Voi ajatella kuolemaa pitkin elämäänsä, haudata vanhempansa, haudata ystävänsä, ostaa nimilaatan hautakiveen kymmeniä vuosia aiemmin ja järjestellä asiansa jäljelle jääviä varten parhain päin, mutta se totuus, että itsekin täältä lähtee, on kuitenkin kaukainen.

Olen ajatellut sitä uutisten lasta, joka ylitti rajan ja käveli metsän läpi Venäjälle. Ehkä hän on riidellyt vanhempiensa kanssa ja syöksynyt kotoa ulos, kävellyt eteenpäin, aina vain, ilta on pimentynyt. Lopulta hän on saapunut rajavyöhykkeelle, nähnyt kyltit, joissa kerrotaan, että pääsy ilman lupaa on kielletty. Hänessä on ollut vielä vähän enemmän uhmaa kuin väsymystä. Hän on kulkenut kylttien ohi, natolankojen yli, ali tai välistä, saanut viiltoja mutta jatkanut silti, tullut tumman metsän läpi, läpi lumisateen, niin kuin olisi Sirkka Turkan runossa. Toisella puolen hänet on vastaanottanut venäläinen rajavartija, joka on näyttänyt yllättävän paljon ihmiseltä. Lapsi on kuljetettu kuulusteltavaksi, ja kun hän ei ole ymmärtänyt kysymyksiä, paikalle on kutsuttu joku, joka osaa muukalaisen kieltä. Ja suomalaiset toimittajat soittelevat, missä lapsi on, ja kirjoittavat juttuja siitä, että kukaan ei tiedä, mihin lapsi joutui. Lukijat klikkaavat jutut auki, sillä kaikki haluavat tietää, jakaa sen ahdistuksen, että kukaan ei tiedä.

Isän huone on seitsemännessä kerroksessa. Käytävän päädyn ikkunasta näkee Kallion kirkonkin, jos on valoisaa ja osaa katsoa oikeaan suuntaan. Minä kerroin opettaneeni lapsille Vietnamin sodasta ja kysyin, mitä isä muisti siitä. Napalmin, sanoi isä heti, erityisesti sen hän muisti. Se aiheutti niin hirvittäviä ympäristötuhoja, ettei luonto toipunut niistä millään. Kasvillisuus tuhoutui, vedet saastuivat, maaperän mikro-organismit myrkyttyivät ja eläimiä paloi hengiltä. Isä muisteli hetken napalmia, enkä minä viitsinyt sanoa tarkoittaneeni oikeastaan sitä, näkyikö Helsingin kaduilla paljon mielenosoituksia ja oliko hän koskaan kantanut kylttiä, jossa luki MAKE LOVE, NOT WAR.

Lautasella

Hannele Kylänpää: Arkunvartija

Muistissa ilmenee enemmän epätarkkuutta kuin yleensä. Edellisessä päivityksessä muistin erään oleellisen seikan elämästäni väärin, millä ei toki tälle tekstitodellisuudelle ole merkitystä. Mutta huomaan itse. Stressi heikentää kognitiivisia kykyjä. 

Olin Helsingissä. Taidehallissa oli Hannele Kylänpään veistoksia ja Päivi Sirénin maalauksia. "Pidän kaiken hitaasta kerrostumisesta, jatkuvan liikkeen lohdullisuudesta", sanoo Sirén netin esittelytekstissä. Kylänpään veistoksista minä pysähdyin eläinten äärelle. Rauniokoirien joukossa oli Noutaja. 

Ilma oli raaka. "Kuka sen on raakattanut?" Sisko kysyi pienenä Tyyne-tädiltä. Söin kiinalaisessa ravintolassa kuumaa keittoa pienellä kauhalla. Lautanen oli suuri ja syvä, keitto samaa kuin Ainalla pöydän toisella puolella, yhteistä lohtukeittoa.

Katsoin iranilaisen lyhytanimaation, jossa ruskea takki roikkui ulkona pyykkinarulla. Oli myrsky, ja takki oli narussa kiinni vain yhdellä pyykkipojalla. Satoi kaatamalla, tuuli riepotteli takkia, ilmassa lenteli vaatteita, jotka olivat tempautuneet lentoon myrskyn mukana. Ruskea takki sinnitteli narulla, kietoi hihat suojaavasti ympärilleen. Lopulta myrsky loppui ja aurinko alkoi kuivattaa takkia. Siitä tipahteli pisaroita maahan. Kun takki oli kuiva, se avautui varovasti. Sen sisältä lipui pyykkinarulle, ihan viereen, aikuiskokoinen mekko ja kolme pientä lapsivaatetta. Animaation nimi oli englanniksi Father.

Minulla on tällä hetkellä vähänlaisesti sanoja. Niin kuin sanat olisi jaettu kuten ala-asteella ruoka, annosteltu keittiön puolelta lautaselle kullekin ja sanottu, että ole hyvä. Minulla olisi lautasella enää pari sanaa, pahaa sanaa, eikä hyviä saisi hakea lisää, ennen kuin olisi syönyt pahat pois.

Sydänääniä

Jos olisi kevät, isän voisi kärrätä ulos. Hän olisi niitä, jotka iloitsisivat perhosista ja tuntisivat lintujen ääniä, jos vielä kuulisivat niitä. Sanoin isälle, että minun suruni on sellaista hyvänlaatuista. Puuttuu katkeruus. Äiti pyysi minua täyttämään isän sairaalakaavakkeet. "Jalassa monta ruusua", kirjoitin äidin käskystä johonkin sarakkeeseen.

Yläkerran Hiitonen kantoi kerran pöytää portaita alas. Se näytti hankalalta ja hän hengästyi. Kysyin, voisinko auttaa kantamisessa. Hän kieltäytyi avusta. Kyllähän mies pöydän yksinkin saa kellariin asti. Avasin sitten vain oven. Se oli hänen elämänsä viimeisiä kuukausia. Pian häntä ei enää näkynyt pihalla. Kukaan ei hoitanut ruusuja eikä vahtinut, että portti suljetaan. Sitten jonakin päivänä lippu oli puolitangossa. Leskirouvaa alkoi näkyä ulkona useammin kuin ennen. Ilmoitustaululle tuli kutsu kahvitilaisuuteen, joka olisi talon kerhohuoneessa. En mennyt. Puhuin leskirouvan kanssa hetken pihalla. Hän muutti pois jo ennen seuraavaa kesää. Huonekaluja kannettiin alas ja ylös, tuntemattomia ihmisiä kulki portaissa, rappukäytävän nimitauluun ilmestyi uusia sukunimiä.

Mirva virkkasi vauvanpeittoon kukkia äidin luona. Hän oli käynyt äitiysneuvolassa ja pelännyt, ettei kuule sydänääniä, kuullut kuitenkin. Voin kuvitella, että sydänäänet kuulevien äitien ilmeissä on yhdenmukaisuutta. Sikiön koko ilmoitetaan nykyään hedelmänä. Mirvan vauva ei ole enää limen kokoinen vaan on jo muuttunut kiiviksi. Äiti oli sanonut isälle, että tämä voisi ruveta vauvan suojelusenkeliksi. En ole varma, missä määrin äiti itse uskoo näihin rekrytointeihinsa.

Kun Mikko ajoi meitä Meilahteen, hän sanoi, että on alkanut hahmottaa elämää sykleinä. Kun minä olin Naistenklinikalla, Mikko tuli sinne katsomaan Ainaa ja minua. Sitä ennen hän oli käynyt katsomassa Meilahdessa isäänsä, joka ei enää palannut tajuihinsa. Ne olivat lämpimiä päiviä, kesä oli tullut aikaisin, sairaalan pihalla oli helle, vaikka toukokuu ei ollut puolivälissäkään. Sisko oli käynyt ilman Mikkoa ja tuonut Ainalle kuusoittorasian. Kun veti narusta, kuu soitti Nukkuos prinssini vaan.

Isä haki Ainan ja minut Naistenklinikalta kotiin. Hän oli ostanut vauvan turvaistuimen ja kiinnitti sen huolellisesti autoon. Hän saattoi meidät eteiseen asti ja kysyi, tarvitsenko jotain. En tarvinnut mitään.

Koti oli tyhjä. Kantelin Ainaa sylissäni ja aloin selvittää, missä O on. Pistin Ainan vaunuihin ja menin kaupasta hakemaan kahvia. Aina nukkui vaunuissa pitsimyssy päässään, aurinko lämmitti. Kotona nostin hänet lattiapatjalle viereeni ja ajattelin, etten minä tarvitse mitään muuta.

Muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin sairaalasta. Ehkä se oli seuraava päivä tai sitä seuraava, kun matkustin Ainan kanssa Meilahteen hakemaan O:ta. Lääkäriä odottaessa katselin monitorilta hänen sydänkäyräänsä.