Kotiin

René Magritte

Kunhan kotisairaanhoitokontakti on järjestynyt, isä pääsee kotiin. Rappukäytävän portaat saattavat kyllä olla vaikeat. Ehkä hänet on kannettava, niin kuin vanhukset kannetaan Obasute-vuorelle. Hän on käynyt kovin kevyeksi. Rollaattoria hän ei halua, sillä onhan hänellä oman isänsä vanha kävelykeppi odottamassa. Käyttöaika taitaa jäädä lyhyeksi. Äidille kaivetaan tänään varapatja sängyn sisältä. Jos isä ei kykene nukkumaan, ei äitikään kykene. Siksi äidille pedataan varapatja siihen huoneeseen, jota vieläkin kutsutaan työhuoneeksi. Siellä äiti kirjoittaa sähköpostit ja isä pelaa itseään vastaan shakkia ja kuuntelee Youtubesta venäläistä miestä, joka laulaa jylhästi elämän suurista asioista. Shakit ja laulut saattavat jäädä nyt vähälle, mutta koti on aina koti. 

Tänään isän jaloissa oli turvotusta, hemoglobiini laskenut, leukosyytit nousseet, pussi verta annettu. Elo oli eilen ollut sairaalassa vierailulla pari tuntia. Hän kertoi isän nauraneen paljon ja tehneen nyrkkeilyliikkeitä. Mieli ei hetkessä opi uudenlaista ruumista. Minäkin panin merkille, että veriarvoihinsa nähden isä liikkui vielä oudon ketterästi. Kaksi kuukautta sitten hän oli hyväkuntoinen vanhus. Nyt hänellä on lihaksia 15 kiloa vähemmän.

"Omaa kuolevaisuuttaan ei oikeastaan ymmärrä, ennen kuin tässä tilassa", isä sanoi. Voi ajatella kuolemaa pitkin elämäänsä, haudata vanhempansa, haudata ystävänsä, ostaa nimilaatan hautakiveen kymmeniä vuosia aiemmin ja järjestellä asiansa jäljelle jääviä varten parhain päin, mutta se totuus, että itsekin täältä lähtee, on kuitenkin kaukainen.

Olen ajatellut sitä uutisten lasta, joka ylitti rajan ja käveli metsän läpi Venäjälle. Ehkä hän on riidellyt vanhempiensa kanssa ja syöksynyt kotoa ulos, kävellyt eteenpäin, aina vain, ilta on pimentynyt. Lopulta hän on saapunut rajavyöhykkeelle, nähnyt kyltit, joissa kerrotaan, että pääsy ilman lupaa on kielletty. Hänessä on ollut vielä vähän enemmän uhmaa kuin väsymystä. Hän on kulkenut kylttien ohi, natolankojen yli, ali tai välistä, saanut viiltoja mutta jatkanut silti, tullut tumman metsän läpi, läpi lumisateen, niin kuin olisi Sirkka Turkan runossa. Toisella puolen hänet on vastaanottanut venäläinen rajavartija, joka on näyttänyt yllättävän paljon ihmiseltä. Lapsi on kuljetettu kuulusteltavaksi, ja kun hän ei ole ymmärtänyt kysymyksiä, paikalle on kutsuttu joku, joka osaa muukalaisen kieltä. Ja suomalaiset toimittajat soittelevat, missä lapsi on, ja kirjoittavat juttuja siitä, että kukaan ei tiedä, mihin lapsi joutui. Lukijat klikkaavat jutut auki, sillä kaikki haluavat tietää, jakaa sen ahdistuksen, että kukaan ei tiedä.

Isän huone on seitsemännessä kerroksessa. Käytävän päädyn ikkunasta näkee Kallion kirkonkin, jos on valoisaa ja osaa katsoa oikeaan suuntaan. Minä kerroin opettaneeni lapsille Vietnamin sodasta ja kysyin, mitä isä muisti siitä. Napalmin, sanoi isä heti, erityisesti sen hän muisti. Se aiheutti niin hirvittäviä ympäristötuhoja, ettei luonto toipunut niistä millään. Kasvillisuus tuhoutui, vedet saastuivat, maaperän mikro-organismit myrkyttyivät ja eläimiä paloi hengiltä. Isä muisteli hetken napalmia, enkä minä viitsinyt sanoa tarkoittaneeni oikeastaan sitä, näkyikö Helsingin kaduilla paljon mielenosoituksia ja oliko hän koskaan kantanut kylttiä, jossa luki MAKE LOVE, NOT WAR.