Muistissa ilmenee enemmän epätarkkuutta kuin yleensä. Edellisessä päivityksessä muistin erään oleellisen seikan elämästäni väärin, millä ei toki tälle tekstitodellisuudelle ole merkitystä. Mutta huomaan itse. Stressi heikentää kognitiivisia kykyjä.
Olin Helsingissä. Taidehallissa oli Hannele Kylänpään veistoksia ja Päivi Sirénin maalauksia. "Pidän kaiken hitaasta kerrostumisesta, jatkuvan liikkeen lohdullisuudesta", sanoo Sirén netin esittelytekstissä. Kylänpään veistoksista minä pysähdyin eläinten äärelle. Rauniokoirien joukossa oli Noutaja.
Ilma oli raaka. "Kuka sen on raakattanut?" Sisko kysyi pienenä Tyyne-tädiltä. Söin kiinalaisessa ravintolassa kuumaa keittoa pienellä kauhalla. Lautanen oli suuri ja syvä, keitto samaa kuin Ainalla pöydän toisella puolella, yhteistä lohtukeittoa.
Katsoin iranilaisen lyhytanimaation, jossa ruskea takki roikkui ulkona pyykkinarulla. Oli myrsky, ja takki oli narussa kiinni vain yhdellä pyykkipojalla. Satoi kaatamalla, tuuli riepotteli takkia, ilmassa lenteli vaatteita, jotka olivat tempautuneet lentoon myrskyn mukana. Ruskea takki sinnitteli narulla, kietoi hihat suojaavasti ympärilleen. Lopulta myrsky loppui ja aurinko alkoi kuivattaa takkia. Siitä tipahteli pisaroita maahan. Kun takki oli kuiva, se avautui varovasti. Sen sisältä lipui pyykkinarulle, ihan viereen, aikuiskokoinen mekko ja kolme pientä lapsivaatetta. Animaation nimi oli englanniksi Father.
Minulla on tällä hetkellä vähänlaisesti sanoja. Niin kuin sanat olisi jaettu kuten ala-asteella ruoka, annosteltu keittiön puolelta lautaselle kullekin ja sanottu, että ole hyvä. Minulla olisi lautasella enää pari sanaa, pahaa sanaa, eikä hyviä saisi hakea lisää, ennen kuin olisi syönyt pahat pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti