Maailman pienin puukko

Hugo Simberg

Kieliharjoittelija halusi kai sanoa, että minulla on kaunis villatakki. Hän kuitenkin osoitti minua ja sanoi: "Sinä olet kaunis tuote." En korjannut. Muistin luokan, jonka panin miettimään, mitä kaikkea tarvittaisiin, jos haluttaisiin perustaa kumiankkatehdas. 

Tunnen ihmisen, jolla on maailman pienin puukko. Niin hänen tuttavansa ainakin esinettä kuvasi. Ihminen kulki ulkona ja taskussaan hänellä oli maailman pienin puukko, jonka hän otti esiin, jos ympäristö tuntui pelottavalta.

Youtubesta olen kuunnellut jo kaksi kertaa Aija Puurtisen laulamana Vanhaa surua. Siinä kertojaminä kyselee, mikä sinän mieltä painaa ja miksei tämä vastaa viesteihin eikä tule sovittuun tapaamiseen. Ja minä esittää sinän hiljaisuudesta saman tien hupaisan arvelun:

Onk se se vanha suru, 
sama suru, joka on sun äidillä, 
se vanha vanha suru, 
joka oli sun äidinäidillä?

Äiti ei mahtunut sururyhmään. Hän oli leikannut Kirkosta ja kaupungista ilmoituksen talteen ja lähettänyt sururyhmän vetäjälle tiedustelun, mahtuisiko hän mukaan. Ei hän mahtunut: ryhmä oli jo täynnä. Niin paljon surua niin monilla, että pitää jäädä jonoon, jos haluaa puhua omastaan. Ei äiti erityisen musertuneelta vaikuttanut, vaikka ei päässytkään ryhmään. Nyt vain eletään sitä viiden viikon jaksoa, jonka isä oli sairaalassa vuosi sitten. 

Maailman pienin puukko saattoi olla hedelmäveitsi, sellainen samanlainen, jolla minut opetettiin lapsena kuorimaan appelsiineja ja omenoita. Appelsiinin kuoresta leikattiin ensin kummastakin päästä kalotti pois ja sen jälkeen viilleltiin kuori pituussuunnassa suikaleiksi ja revittiin ne irti. Ihailin aikuisia, jotka osasivat kuoria appelsiinin siististi. Kun minä kuorin, mehua pirskahteli pöydälle ja hedelmänlihaa jäi kiinni kuoreen. Omenankuoret olivat tyydyttävämpiä. Joskus minäkin sain kuoren yhtenä katkeamattomana kiehkurana irti omenasta.

Nuoruudet

 

Tarinat

Hughie Lee-Smith

O:n isä on suvussaan legenda. Hän piirsi, rakensi, teki lapsille pelit ja kuljetti näitä Euroopassa, järjesti näyttäviä kemian demonstraatioita, oli loistava esiintyjä ja poikkeuksellinen ihminen, perheensä peruspilari. Legendan suhdetta todellisuuteen en ole voinut arvioida. En ehtinyt tavata O:n isää. Hän kuoli, kun O oli 21-vuotias. 

Kysyin kerran O:lta, millaista hänellä oli isän kuoltua. "Valtavan helpottavaa", vastasi O. Hetan ja Linnean mukaan taas O "kävi surua läpi pohjamutia myöten". Luulen, että he kaikki olivat oikeassa. Suru on harvoin paljas ja oikuton. Ja mitä tekeekin, kun menettää läheisen, käyttäytyminen joka tapauksessa tulkitaan kätketyksi suruksi.

O oli Stockmannin pakastealtaalla. Tarina ei kerro, tutkiko hän siellä syyskaritsoita vai boysenmarjapusseja, mutta joku puolituttu tuli siihen viereen ja käski soittaa kotiin. Ehkä O soitti puhelinkioskista, äiti vastasi. Niin kuolinviesti saattoi kulkea 90-luvun alkupuolella, jos ei ollut puhelinta eikä sähköpostia.

Jossain kirjapinossa täällä lienee Timo Hännikäisen Ilman. En viitsi tehdä kaivauksia siteeratakseni tarkasti, mutta muistan, että sen esipuheessa hän vertasi itseään sydänkirurgiin, joka leikkaa omaa sydäntään. En ole varma, viittasiko hän saksalaiseen lääkäriin Werner Forssmanniin vai olenko lukenut tämän lääketieteellisestä toiminnasta myöhemmin. Forssmann joka tapauksessa katetroi oman sydämensä 1929. Hän asetti käsivartensa verisuoneen ohuen putken ja ohjasi sen sydämeensä asti. Siten hän todisti epäilijöille, että toimenpide on mahdollinen. Nykyään tällä menetelmällä etsitään ainakin verisuonitukoksia. Katetrointia ei sentään tarvitse tehdä itse itselleen.

Pidän oppilaistani muun muassa siitä syystä, että heidän on erittäin vaikea sanoittaa omia tuntemuksiaan. Usein minä olen se, joka ehdottelee, miltä nyt mahdollisesti tuntuu. Kun ehdotus tuntuu sopivalta, oppilas tarttuu siihen kiinni ja omaksuu minun sanani omikseen, alkaa kuvata tunnettaan siten. Sanat helpottavat kommunikointia merkittävästi. Riidat saadaan sovittua, kun päätetään ensin yhdessä, millainen on tunnetarina. Yleensä minulle jää tunne, että kosketettiin vain pientä osaa heidän emotionaalisesta sekamelskastaan. Minä rakensin tarinan, joka on siisti ja ymmärrettävä, ja he allekirjoittivat sen. Eivät nämä tapaukset toki kovin nopeita ole ratkaista. Tarinan pitää olla monipolvinen, paneutunut ja riittävän uskottava. Verbaalisimman valta on suuri. 

O:n isä kuoli sydänkohtaukseen. Hän oli nuori ja Heta vielä paljon nuorempi. Vuosia myöhemmin Heta kertoi, että monta viikkoa ajatteli kävelevänsä järveen. Tunne oli epäilemättä kertakaikkinen. Ehkä hän ei ajatellut sitä kotiseutunsa matalaa järveä, jossa olisi pitänyt kävellä kymmeniä metrejä, että vesi ulottuisi edes reiteen asti. Muusan järvessä olisi sentään ollut mutapohja ja heti laiturin jälkeen olisi alkanut äkkisyvä. Sinne ei olisi ollut niin koomista kadota.

Ei hän tietenkään kävellyt järveen. Hän tutustui uuteen mieheen, muutti Amerikkaan, tuli takaisin ja jätti miehen, otti uuden, mutta tämäkin kuoli. Kerran kysyin Hetalta, ketä hän miehistään kaipaa eniten. Hän väitti kaipaavansa kaikkia ihan tasaisesti. Ehkä he ovat muuttuneet yhdeksi kiisseliksi.

Bändi

René Magritte

Näin unta, että minun piti perustaa bändi Donald Trumpin kanssa. Hän kai sitä ehdotti, noin vain kysäisi ohimennen takkia riisuessaan, kiinnostaisiko minua. Puhuimme suomea. Minulla ei ollut mitään bändiä vastaan, ainahan musiikki on mukavaa, joten suostuin ehdotukseen. En ehtinyt kuulla, mitä soitinta Trump olisi soittanut ja mitä minä ja millaista musiikkia meille olisi syntynyt, sillä heräsin.

Katselen toisinaan videota, jossa Wendy McNeillin rumpali soittaa peltistä roskapönttöä. Se on hieno soitin. Rumpali avaa pöntön kannen ja paukauttaa sen kiinni, naputtaa sormillaan peltiä ja välillä läiskäyttää sitä koko kämmenellään. Luulen, että Trump ei olisi suostunut rumpaliksi. Vaikka rumpu antaa sykkeen koko musiikille, sillä ei soiteta melodiaa. Trump on taatusti melodiapainotteinen ihminen. En minäkään kyllä olisi ollut rumpalina erityisen taitava. Olen rytmitajuinen, mutta motoriikkani ei riittäisi siihen kaikkeen, mitä käsillä ja jaloilla pitää tehdä rumpusetin eri osille. Hi-hatit, virvelit ja basarit menisivät sekaisin jo peruskompissa. En tahtoisi koko bändin kärsivän vääristä iskuista.

Vuosien takaisessa pikkujoulujuhlassa Eppu, joka harrastaa paritanssia, veti naisia vuorotellen ravintolasalin nurkkaan kokeilemaan jotakin tanssia. "Susta voisi tulla tanssija", Eppu sanoi minulle. Sillä hän tarkoitti minun pysyvän rytmissä. Moitteita hän antoi käsistäni, jotka vastustivat liikaa sitä, että hän vei. 

Jos soittaisimme Trumpin kanssa jazzia, hänellä olisi jokin puhallin, mahdollisesti saksofoni. Trump vetelisi saksofonisooloja posket lommolla kuin Ornette Coleman, joskaan en tiedä, menevätkö Ornette Colemanin tai kenenkään saksofonistin posket lommolle vai täyttyvätkö ne pikemmin ilmasta. Minulla olisi Roya Bahramilta lainattu santur, jota kilkuttelisin välisäveliä katsomatta Trumpia. Mikäli en saisi santuria lainaksi, soittaisin tavallisen maallista ksylofonia. Siskolla oli lapsena sellainen. Hän vasaroi pienellä pehmustetulla vasaralla metallikieliä, ja joskus minäkin kokeilin, kuinka kielet helähtelivät. Kun leikimme muovisilla pikkueläimillä villiä luontoa, irrottelimme ksylofonista kieliä. Paikalle jääneiden kielten väliin syntyi sopivia rotkoja, joihin pentueläimet saattoivat pudota. Sieltä leijonanpoikasia oli sitten pelastettava.

Trump varmaan tahtoisi, että bändimme soittaisi countrya tai rivitanssimusiikkia, mutta siihen en suostuisi, vaikka muuten olisinkin joustava muusikkotoveri. Saattaisimme päätyä pitkän neuvottelun kompromissina klezmermuusikoiksi. Siinä tapauksessa minun olisi opeteltava pikaisesti viulunsoitto, sillä sitä soitinta en antaisi Trumpin käsiin. Hän saisi haitarin. Soittaisimme murheellisia lauluja markkinoille vietävistä vasikoista, kansanmurhista ja kurjista ihmiskohtaloista. Kansat hurraisivat ja pyytäisivät meitä maailmankiertueelle, mutta minä sanoisin Trumpille, että emme me nyt lähde minnekään täältä, matkustaminen on raskasta ja yleisö vaativaa ja sitä paitsi pienissä kapakoissa on intiimimpi tunnelma.

Mahdollisesti Unkarista

Huomaan kuuntelevani Youtubesta lähinnä unkarilaisia kansanlauluja ja iranilaistaustaista Roya Bahramia, joka soittaa santuria. Bahrami ei ehkä laula niin ikävistä asioista kuin unkarilaiset, vaikka en minä heidänkään sanoistaan ymmärrä mitään. Mutta äänellä on ilmeitä. Bahrami on jotenkin toiveikas, ja siksi hänen santurinsa saakin soida aamulla tyhjässä luokassa, kun oppilaat eivät ole vielä saapuneet. Unkarin jätän iltaan, sillä unkarilaissydämet ovat dramaattista ja murtuvaista lajia. Lapsena minua järkytti Suuren toivelaulukirjan teksti, joka oli liitetty Surullisen sunnuntain kohdalle. Laulun kerrottiin aiheuttaneen itsemurha-aallon Unkarissa. Voi toki olla, että tapauksessa muuttujia oli muitakin kuin lohduton laulu, mutta sellaisena tarina jäi elämään minuun.

Lapsuudessani Unkari merkitsi muutenkin monenlaista tummaa ja salamyhkäistä. Tuula-täti oli mennyt naimisiin leskimiehen kanssa. Miehellä oli kolme lasta, joista vanhin, Mirjami, oli 18-vuotias. Mirjamia näin hyvin harvoin, sillä hän oli usein matkalla Unkarissa, kun me menimme kylään. Jälkikäteen on käynyt mielessä, että ehkä Mirjami ei ollutkaan ihan joka kerran Unkarissa asti, vaikka niin sanottiin. Kukaties hän ei vain välittänyt tavata uutta pakkosukulaisperhettään, jossa oli kaksi pientä lastakin. Joskus hän kuitenkin palasi Unkarista tai "Unkarista" yöllä ja me näimme hänet pikaisesti aamiaispöydässä. Mirjami näytti äidiltään. Olin nimittäin nähnyt yhden mustavalkoisen valokuvan kuolleesta naisesta. Hänellä oli yhtä tumma tukka ja paksut kulmakarvat kuin Mirjamilla. Tiesin, että hän oli ottanut liikaa lääkkeitä, tahallaan. Tämä kiehtova synkkyys väritti minulle Mirjamia. Unkari oli värisyttävä paikka.

O:n mielestä meidän seinänaapurimme ovat unkarilaisia. Olen kuullut heidän keskinäistä puhettaan niin vähän, ettei minulla ole tausta-arveluita. Minulle he puhuvat suomea ilman merkittävää aksenttia, joten he lienevät asuneet täällä koko ikänsä. He ovat siistiä väkeä. Rappukäytävässä on kynnysmatto, ja lasten pitää riisua kengät, ennen kuin he astuvat kynnyksen yli. Kaikilla lapsilla on suuret tummat silmät. En erota heitä toisistaan.

Kerran mahdollisesti unkarilainen miesnaapurimme kertoi minulle, että hänen pyöränsä varastettiin. Hän kysyi, olinko sattumalta nähnyt tai kuullut mitään, kun pyörä oli ollut meidän parvekkeemme alla. Oli kesä, ja minä nukuin yöt parvekkeella. Ehkä mies tiesi sen. Olin minä kuullut, että aamuyöllä joku otti pyörän ja ajoi pois, mutta enhän minä sellaisten äänten tähden nostanut päätäni tyynystä. Kehotin miestä tekemään rikosilmoituksen. Se oli vanha pyörä, hän sanoi. Ei sen tähden kannattanut nähdä vaivaa. Takaisin sitä ei kuitenkaan saisi. Menetetty mikä menetetty.

Kun yläkerrassa vielä asui vanha leskirouva, mahdollisesti unkarilainen nainen kävi kaupassa hänelle. Tunsin itseni epäsosiaaliseksi ihmiseksi, koska minä en käynyt. Luullakseni naapurit osallistuivat kerhohuoneella vainajanmuistelutilaisuuteenkin, johon minä en mennyt, vaikka kaikki talon asukkaat oli kutsuttu. Olin kyllä yrittänyt auttaa vainajaa kantamaan pöytää alas portaita. Silloin hän ei tosin ollut vielä vainaja mutta hyvin pian oli. Hän ei halunnut ottaa apua vastaan.

Kävin vuonna 1995 Budapestissa Neean ja Lean kanssa. Olimme ennen matkaa katsoneet kuvia loisteliaasta kylpylästä, jonne erityisesti Neea halusi. Hän oli lukenut, että kylpylässä on inhalaatiohuone, joka on hyväksi astmaatikoille. Inhalaatiohuone osoittautui lempeänlämpöiseksi höyrysaunaksi. Höyryyn oli lisäilty eteerisiä aineita. Valkotakkinen inhalaatioasiantuntija sanoi meille jotakin unkariksi ja viittoili erillistilaan, mutta me emme rohjenneet mennä käsittelyyn, josta emme tienneet mitään. 

Marraskuut

Nina Hemmingsson

Klikkasin auki mainoksen, joka kertoi, että yö yöltä tyynyni tuhoaa kaulaani. Se saattaa hyvinkin olla totta. Jonakin aamuyönä pääni irtoaa ja vierii lattialle. 

Keväällä 1996 O kysyi minulta usein, missä on lähin giljotiini. Vasta monta vuotta myöhemmin minulle selvisi, että hän kaipasi giljotiinia, koska päätä särki. Hän on luova ongelmanratkaisija. 

Kuluneella viikolla luin muutaman päivän ajan paljon ja muistin, millaista oli olla lukeva ihminen. Luultavasti minun pitäisi joko luopua netistä tai jäädä yksin, jotta oppisin taas elämään kaunokirjallisuutta. Olen sillä lailla äärimmäisyysihminen, että välimuotoratkaisut tuntuvat laimeilta.

Yksi lukemistani romaaneista oli tšekkiläisen Alena Mornštajnován Marraskuu. Siinä kuvitellaan, että 1989 Tšekkoslovakiassa ei olisikaan tapahtunut samettivallankumousta vaan kapinoijat olisi suljettu vuosikausiksi vankiloihin ja kaikki muukin olisi mennyt kertakaikkisen ikävästi. Epäilemättä Mornštajnován tarina vaihtoehtoisesta historiasta on ennen muuta kommentti siihen, mitä maailmassa tapahtuu, tälläkin hetkellä, ja mitä emme näe, koska meidät on oppiutettu uskomaan aatteisiimme. Yllätyksekseni minun oli kuitenkin vaikea ottaa vastaan sitä, että reaalimaailman Tšekkoslovakian kivasti ja rauhallisesti sujunut vallanvaihto oli napsaistu pois ja kirjoitettu tilalle sarja karmaisevia tapahtumia. Huvituin mieleni närkästyksestä mutta en päässyt siitä yli. Vastaanotan kyllä lämpimästi kaikki murheelliset spefitarinat, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen tai niihin hämäriin kuvitteellisiin maailmoihin, joita ei ole ja joiden yhtymäkohdat tähän maailmaan ovat ilmeiset ja raa'at mutta siististi etäännytetyt. No, ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnetonta historiaa. 

Panin oppilaat kuvittamaan vuosikalenterin. Monelle oli epäselvää, millaiselta näyttää huhtikuussa tai lokakuussa, onko lunta, onko ruohoa ja voiko piirtää kukkia. Marraskuusta tuli niin vihreä, että kysyin Aatulta, muistatko sinä, milloin on marraskuu. Aatu rypisti kulmiaan. Hän veteli mustaa tussia kaiken vihreän päälle.

Kun kerroin O:lle nykylasten häkellyttävistä kuukausikuvista, hän sanoi, että Käpylässä monella pihalla oli vihreää ruohoa tänä jouluna. Ehkä minun vuodenaikamielikuvani ovat jääneet 70-luvun opetustaulujen maailmaan.

Valitut kuvat

Peter Eliscu

Uusi vuosi alkaa pakkasella. Ikkunassa on samanlaisia jääkukkasia kuin oli lapsuuskotini kaksoisovien lasiosissa. Ovet olivat olohuoneen ja eteisen välissä. Harvoin niitä suljettiin. Minä pidin niistä ovista ja jääkukista. Meitä edeltäneet asujat olivat vanhoja ihmisiä. Rouva Jalavalla oli pieni paperikauppa Koskelantiellä. Herra Jalavalla oli ruskea villatakki ja siistit housut sisälläkin. Hän oli jo eläkkeellä. Heillä oli paljon vanhoja huonekaluja ja kauniita jalka- ja pöytälamppuja, hämäriä nurkkia, tummia tapetteja, paksuja mattoja ja hyvää pölyä kerääviä koriste-esineitä, verhoilukankaita, piirongin päällä mustavalkoisia kuvia sukulaisista, joita ei enää ollut. Jalavat sopivat jääkukkaovien maisemaan paljon paremmin kuin me.

Kun me muutimme heidän tilalleen, kapeaan vessanedusvälikköön asennettiin heti käytännöllinen naulakko. Heillä oli ollut siinä kirjoituspöytä, jonka päällä oli ollut kangasvarjostiminen lamppu. Seinät päällystettiin vaaleilla tapeteilla ja keittiöön hankittiin astianpesukone ja Huurre-merkkinen jääkaappipakastin, joka oli valtava. Se kannettiin neljänteen kerrokseen yhtenä kappaleena. Me toimme mukanamme modernin maailman ja kirkkaat kattolamput, joita vihasin. Ikkunalaudat päällystettiin pienin mosaiikkilaatoin. Olohuoneeseen ostettiin nahkasohva ja -nojatuolit, koska oli 80-luku ja isä vakuutti meille epäilijöille, että nahka on mukava ja lämmin materiaali. Kamalathan ne olivat mutta kalliit, joten kukaan ei kehdannut ehdottaa pikaista luopumista.

Nykyään siinä asunnossa asuu Mirva ja hänen pieni perheensä. Seinät ovat ajanhenkisesti rapatut ja sisutus mietitysti boheemia. Minun huoneessani on Ainon pinnasänky ja katosta roikkuu mobile, jossa perhoset pyörivät unen yllä. Jääkaappipakastin on yhä paikoillaan, eikä sitä kukaan välitä kantaa minnekään, koska se painaa jumalattomasti.

Karkeasti arvioiden alle 25-vuotiaat tekevät Instagramiin päivityksiä, millainen mennyt vuosi oli. Heidän vuotensa ovat valittuja kuvia, jotka ovat väreiltään ja tunnelmiltaan instagrammable. Ehkä muistoihin voi vaikuttaa valitsemalla kivoja kuvia julkaistavaksi. Minulla ei ole itseni ottamia kuvia. Jos olisi, talvelta olisi ollut sairaalakuvia. Isällä oli yleensä sinisävyinen sairaalapyjama, minulla jalassa Islan kutomat sukat ja harteilla viininpunainen poncho. Olisi monta kuvaa äidistä. Kävelisimme ja katuja ylitettäessä äiti tarttuisi minua käsipuolesta, ei oikeastaan siksi, että se olisi välttämätöntä, vaan siksi, että se tuntuisi turvalliselta. Hautajaiskuvassa kirkkosali kylpisi valossa. Ruokapöydän pöytäliina olisi ryppyinen, mikä vähän haittaisi äitiä ja Sisko neuvottelisi siitä cateringfirmalta alennusta. 

Olisi kuva Ainan ja Alinan häistä, ehkä Siskon ja Jaakon häistäkin. Elon valmistujaisjuhlasta olisi kuva. Oikeastaan siinä kuvassa olisi hetki ennen juhlan alkua. Isla koristelisi kakkua, Elo söisi keittoa elokuvalämpiön pöydän ääressä, Erkka ja Noel virittäisivät soittimiaan tai vaihtaisivat vaatteitaan. Minä asettelisin sipsipusseja ja lautasliinoja värien perusteella sopiville paikoille. 

O taitaa olla ainoa ihminen, josta otin menneenä vuonna kuvia. Niitä on ehkä kaksi tai kolme, enkä ole varma, otinko ne varmasti viime vuonna vai jonakin aiemmista. Mutta O on työkännykkäni galleriassa monena, kaikkina vuodenaikoina. O istuu pipo päässä talvisella penkillä ja polttaa piippua. O istuu kevätmaisemassa ja polttaa piippua. Hän istuu myös kukkivien syreenien edessä ja pudonneiden vaahteranlehtien keskellä. Aina hän istuu ja polttaa.