Keväällä 1996 O kysyi minulta usein, missä on lähin giljotiini. Vasta monta vuotta myöhemmin minulle selvisi, että hän kaipasi giljotiinia, koska päätä särki. Hän on luova ongelmanratkaisija.
Kuluneella viikolla luin muutaman päivän ajan paljon ja muistin, millaista oli olla lukeva ihminen. Luultavasti minun pitäisi joko luopua netistä tai jäädä yksin, jotta oppisin taas elämään kaunokirjallisuutta. Olen sillä lailla äärimmäisyysihminen, että välimuotoratkaisut tuntuvat laimeilta.
Yksi lukemistani romaaneista oli tšekkiläisen Alena Mornštajnován Marraskuu. Siinä kuvitellaan, että 1989 Tšekkoslovakiassa ei olisikaan tapahtunut samettivallankumousta vaan kapinoijat olisi suljettu vuosikausiksi vankiloihin ja kaikki muukin olisi mennyt kertakaikkisen ikävästi. Epäilemättä Mornštajnován tarina vaihtoehtoisesta historiasta on ennen muuta kommentti siihen, mitä maailmassa tapahtuu, tälläkin hetkellä, ja mitä emme näe, koska meidät on oppiutettu uskomaan aatteisiimme. Yllätyksekseni minun oli kuitenkin vaikea ottaa vastaan sitä, että reaalimaailman Tšekkoslovakian kivasti ja rauhallisesti sujunut vallanvaihto oli napsaistu pois ja kirjoitettu tilalle sarja karmaisevia tapahtumia. Huvituin mieleni närkästyksestä mutta en päässyt siitä yli. Vastaanotan kyllä lämpimästi kaikki murheelliset spefitarinat, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen tai niihin hämäriin kuvitteellisiin maailmoihin, joita ei ole ja joiden yhtymäkohdat tähän maailmaan ovat ilmeiset ja raa'at mutta siististi etäännytetyt. No, ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnetonta historiaa.
Panin oppilaat kuvittamaan vuosikalenterin. Monelle oli epäselvää, millaiselta näyttää huhtikuussa tai lokakuussa, onko lunta, onko ruohoa ja voiko piirtää kukkia. Marraskuusta tuli niin vihreä, että kysyin Aatulta, muistatko sinä, milloin on marraskuu. Aatu rypisti kulmiaan. Hän veteli mustaa tussia kaiken vihreän päälle.
Kun kerroin O:lle nykylasten häkellyttävistä kuukausikuvista, hän sanoi, että Käpylässä monella pihalla oli vihreää ruohoa tänä jouluna. Ehkä minun vuodenaikamielikuvani ovat jääneet 70-luvun opetustaulujen maailmaan.
Tempurin mainosko? Siihenkin tulin myöhäisvaiheessani hetkeksi sekaantuneeksi.
VastaaPoistaOlen katsellut tuon kuvasi viestiä ja kai siinä piilorasismiin viitataan, sellaiseen jota ei itse niin tiedosta.
En muista, mikä mainos se oli. Taisi olla englanninkielinen ja sisälsi "asiantuntijatekstiä".
PoistaLuulen, että jokseenkin jokainen homo on törmännyt yllä olevan kuvan kaltaiseen asenteeseen. Ja puhuja kuvittelee sanovansa jotain myönteistä.
Nimenomaan. Homous ei tullut niinkään mieleeni, kun siinä on kuitenkin mies ja nainen (asut, silmät), pariskuntana.
PoistaMinua vähän jäi askarruttamaan sekin, että puhuja on ei-ihminen, nukke tai ufolainen, ja naaras tai sellaista esittävä, avojaloin.
Ilmiselvä esto-fri ruotsalainen ufotäti.
Taivaalla lentelee kaksi lintua (= pariskunta). Puhuteltavana on pariskunta. Siksi oletan, että parisuhteesta on kyse. Ja tietenkin puhutellaan heteroparia. Siksihän se niin hauskaa onkin. Kommentin absurdius korostuu. (Sellainenhan se on aina.)
PoistaTuo tyhjäsilmäolento on Hemingssonin sarjakuvissa vakiohahmo. Hän näyttää vitsistä riippumatta samalta.
Täti Tyhjäsilmän kommentti, ettei hänellä ole mitään ”ihmisiä” vastaan ja eräs hänen parhaista ystävistäänkin on ”ihminen”, saa minut yhä uskomaan, että tähtäimessä on rasismi.
PoistaMutta kukin tulkitkoon tuntonsa mukaan.
Niin, eipä sillä paljon väliä, ketkä toiseutetun paikalle kuvittelee. Samasta ilmiöstä kuitenkin on kyse.
PoistaYhden Hemmingssonin kirjan jälkeen minusta näyttää siltä, että häntä kiinnostaa enemmän heteronormatiivisuus kuin piilorasismi.
Vaan kuulepa, Luukas, lainaa kirjastosta Mina vackra ögon ja katso, miten Hemmingssonin huumori osuu sinuun.
No mikä ettei, hyvä idea!
PoistaTuntematta teosta "Alena Mornštajnová: Marraskuu", pari kommenttia siihen ”mitä olisi tapahtunut, jos vuoden 1989 marraskuun tapahtumat eivät olisi päättyneet kuten ne päättyivät”.
VastaaPoista1) Muistan, että mikä 1989 Tšekkoslovakiassa ei-tapahtunut, tapahtui vuonna 1968. Maailma oli silloin kahtiajakautunut kapitalistiseen vs. sosialistiseen todellisuuteen, ja Amerikka (mm. Vietnamin sodan takia – ja muutenkin) koettiin imperialistisemmaksi kuin Neuvostoliitto, joka vitusti rakasti rauhaa (mir, mir, mir). Mutta Varsovan liiton eli Neuvostoliiton ”sotilaallinen erikoisoperaatio” Prahaan elokuussa 1968 oli käännekohta, tragedia, joka murskasi toivon "ihmiskasvoisesta sosialismista". Harmi.
2) Vuonna 1969 kävin ensimmäisen kerran Prahassa. (Enkä sano tähän mitään jälkiviisauksia.) Mutta on kaupunki kiehtova. Eikä siellä siihen aikaan ollut häiritsevästi turisteja.
3) Samoihin aikoihin tutustuin yhteen Mariaan… joka oli kyllä aika omituinen tapaus… siis… kun kerran Tampereella (oli helmikuu ja Tampereen lyhytfilmifestivaalit meneillään ja ilta jo) niin minä kun menen asuntooni (pieni 36 neliöinen yksiö Sorsapuistossa) niin siellä istuu ihan tuntematon nainen… arvaa ihmettelinkö? Kyllä ihmettelin! No, hän esittelee itsensä, on kamerataiteen linjan opiskelija Ateneumista ja Markku L:n kautta saanut osoitteeni ja… että Mikon luona voi yöpyä ym. … ja kun en ollut kotona niin talonmies päästi sisälle kun hän kertoi että… No, mikäs siinä, mitä sitä sen enempää ihmettelemään, alettiin tutustua. Kun meillä viiniäkin oli, niin juteltiin koko ilta ja yö. Hän kertoi että elokuussa 1968 oli tullut Kreikasta Prahaan, , mutta aamulla kun veti verhot hotellihuoneen ikkunalta ”niin panssarivaunun tykinputki tuijotti suoraan kohti mua”… mitään käsitystä ei ollut mistä on kyse, ei mitään… mutta kamerataideopiskelijavalokuvaajana hän säntäsi oitis ulos… räpsi valokuvia siihen asti että yks panssariukko löi häntä kiväärinperällä naamaan niin että ”mun keltainen sadetakki meni ihan vereen” … ja vei häneltä kameran… ja sen sellaista… kaaos oli kaikkialla, huutoa ja meteliä, ihmisiä paljon… kun hän lopulta pääsi Suomen suurlähetystöön, sielläkin oli paniikki… ihmiset säntäilivät edes takaisin lähetystön puutarhassa ja suurlähettiläs kantoi niille viinaa… ei kukaan oikein tiennyt miten vakavasta asiasta on kyse… etc.
En muista kaikkea mitä Mari mulle kertoi, en ollenkaan kaikkea, tuli juotua viiniä niin paljon. Mutta aamulla lähettiin sitten’reippaana’ katteleen lyhytfilmejä, siks hän Tampereelle oli tullutkin. Ja illalla mentiin Ylioppilastalon bileisiin, siellä oli kansainvälistä porukkaa, mm. Lindsay Anderson. Ilta oli hauska ja Mari oli luonani vielä toisenkin yö, mutta se yö me vaan nukuttiin eikä juteltu. Eikä paneskeltu. Ei.
Tšekkoslovakialaisista kirjailijoista aivan ykkösiä minulle ovat Jaroslav Hašek ja Bohumil Hrabal. Ja elokuvan puolella Miloš Forman.
PoistaMikis
Poista.... äsch, taas tuo JULKAISE ennen kun ehdin ...
PoistaNo, mitä sev väliä. Piti vain lisätä jotain mutta en enää muista mitä? (miettii) No niin nyt muistan:
Paavo Haavikon "Lumeton aika" on hienonhieno tarina ns. "vaihtoehtoisesta historiasta". Sen ymmärtämiseksi tosin on hyvä - tai ainakin eduksi - tietää toteutunut historia. Jonka me olemme itse eläneet. (?)
Novelli on julkaistu novellikoelmassa "Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä". (loppuunmyyty)
Voi että rakastan tätä kohtausta, ei tämä Formania parhaimmillaan ole, ei ole, mutta "Hair" musikaalin... kliimaks. (Jos niin voi sanoa. Ja miksei.)
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=qonj8k0FBmA
Muistan elävästi Haavikon mainitun novellikokoelman, joskin sisällöllinen osuus on huterahkosti hallussa. Luin sen yliopiston alkuvuosina - ensisijaisesti siksi, että rakastettuni asuinkumppani oli kirjoittanut siitä. Tahdoin olla yhtä fiksu kuin hän ja ymmärtää Haavikkoa. Luultavasti en ollut. "Lumeton aika" käsiteltiin jossain praktikumissakin. Minusta oli järisyttävää, että minäkertoja jossain vaiheessa ilmoitti kutsuvansa itseään siitedes Kuusniemeksi (?) ja lakkasi olemasta minäkertoja.
PoistaHairia en muuten ole koskaan nähnyt. Hämmentävän suuri aukko yleissivistyksessäni.
Sisarellani, joka osasi jo teininä esperantoa, oli 80-luvulla Tšekkoslovakiassa kirjeenvaihtoystävä. Maruška lähetteli kauniilla käsialalla kirjoitettuja kohteliaita kirjeitä Siskolle. Koskaan missään ei ollut mitään vikaa. Vuoden 1989 tapahtumien jälkeen Sisko toivoi kovasti Maruškaa kylään, mutta tästä ei kuulunut enää mitään. Ehkä Maruška löysi uuden iloisen länsielämän eikä esperanto enää houkutellut.
Jokainen Kuusniemen asemaan tuossa Suomen Sosialistisessa Neuvostotasavallassa noussut oli opportunisti, tahtoi tai tahtomattaan. Eletään vuotta 1953, Stalinin kuolinvuotta, ja juuri se novellin kertojaminän pahimmilta ongelmilta pelastaa vaikkei novellissa tätä sanotakaan. Loppu on iskevä, Kuusniemen puolustuspuhe toiminnalleen...
Poista"Ja minä, Kuusniemi tunsin että rakkaus tähän maahan hyvitti, teki anteeksiannettaviksi nekin teot jotka nyt olivat selviä erehdyksiä. Ja niitten oikaiseminen on nyt meidän oikeutemme."
Niinpä niin. Vahvan johtajan, kuten esim. Hitler ja Stalin (tai Putinin) tehtävänähän on korjata historialliset vääryydet, rangaista vääryyksien tekijöitä ja johtaa alamaisensa onneen ja autuuteen. Aapulaisina toimivat sitten nämä pikku -kuusniemet yms.
Hair oli aikansa... miksi sitä sanotaan... sukupolvikokemus (Generationslagerung?) kuten hipitkin. Ja mitä niitä nyt oli, ei kaikkea muista, tai oli Beatles ja rautalankamusiikki ainakin, joita digata. Mutta en mä koskaan oo ollut sillain porukka ihminen. Kirjoja voi lukee vain itekseen ja elokuvia katteli pimeessä, muuten vain eli imperfektiä ja odotti mitä futuuri tuo.
PoistaNyt kun on jämähtänyt preesensiin, näkee miten Kuolema hiipii kohti. Ei se haittaa.