Mahdollisesti Unkarista

Huomaan kuuntelevani Youtubesta lähinnä unkarilaisia kansanlauluja ja iranilaistaustaista Roya Bahramia, joka soittaa santuria. Bahrami ei ehkä laula niin ikävistä asioista kuin unkarilaiset, vaikka en minä heidänkään sanoistaan ymmärrä mitään. Mutta äänellä on ilmeitä. Bahrami on jotenkin toiveikas, ja siksi hänen santurinsa saakin soida aamulla tyhjässä luokassa, kun oppilaat eivät ole vielä saapuneet. Unkarin jätän iltaan, sillä unkarilaissydämet ovat dramaattista ja murtuvaista lajia. Lapsena minua järkytti Suuren toivelaulukirjan teksti, joka oli liitetty Surullisen sunnuntain kohdalle. Laulun kerrottiin aiheuttaneen itsemurha-aallon Unkarissa. Voi toki olla, että tapauksessa muuttujia oli muitakin kuin lohduton laulu, mutta sellaisena tarina jäi elämään minuun.

Lapsuudessani Unkari merkitsi muutenkin monenlaista tummaa ja salamyhkäistä. Tuula-täti oli mennyt naimisiin leskimiehen kanssa. Miehellä oli kolme lasta, joista vanhin, Mirjami, oli 18-vuotias. Mirjamia näin hyvin harvoin, sillä hän oli usein matkalla Unkarissa, kun me menimme kylään. Jälkikäteen on käynyt mielessä, että ehkä Mirjami ei ollutkaan ihan joka kerran Unkarissa asti, vaikka niin sanottiin. Kukaties hän ei vain välittänyt tavata uutta pakkosukulaisperhettään, jossa oli kaksi pientä lastakin. Joskus hän kuitenkin palasi Unkarista tai "Unkarista" yöllä ja me näimme hänet pikaisesti aamiaispöydässä. Mirjami näytti äidiltään. Olin nimittäin nähnyt yhden mustavalkoisen valokuvan kuolleesta naisesta. Hänellä oli yhtä tumma tukka ja paksut kulmakarvat kuin Mirjamilla. Tiesin, että hän oli ottanut liikaa lääkkeitä, tahallaan. Tämä kiehtova synkkyys väritti minulle Mirjamia. Unkari oli värisyttävä paikka.

O:n mielestä meidän seinänaapurimme ovat unkarilaisia. Olen kuullut heidän keskinäistä puhettaan niin vähän, ettei minulla ole tausta-arveluita. Minulle he puhuvat suomea ilman merkittävää aksenttia, joten he lienevät asuneet täällä koko ikänsä. He ovat siistiä väkeä. Rappukäytävässä on kynnysmatto, ja lasten pitää riisua kengät, ennen kuin he astuvat kynnyksen yli. Kaikilla lapsilla on suuret tummat silmät. En erota heitä toisistaan.

Kerran mahdollisesti unkarilainen miesnaapurimme kertoi minulle, että hänen pyöränsä varastettiin. Hän kysyi, olinko sattumalta nähnyt tai kuullut mitään, kun pyörä oli ollut meidän parvekkeemme alla. Oli kesä, ja minä nukuin yöt parvekkeella. Ehkä mies tiesi sen. Olin minä kuullut, että aamuyöllä joku otti pyörän ja ajoi pois, mutta enhän minä sellaisten äänten tähden nostanut päätäni tyynystä. Kehotin miestä tekemään rikosilmoituksen. Se oli vanha pyörä, hän sanoi. Ei sen tähden kannattanut nähdä vaivaa. Takaisin sitä ei kuitenkaan saisi. Menetetty mikä menetetty.

Kun yläkerrassa vielä asui vanha leskirouva, mahdollisesti unkarilainen nainen kävi kaupassa hänelle. Tunsin itseni epäsosiaaliseksi ihmiseksi, koska minä en käynyt. Luullakseni naapurit osallistuivat kerhohuoneella vainajanmuistelutilaisuuteenkin, johon minä en mennyt, vaikka kaikki talon asukkaat oli kutsuttu. Olin kyllä yrittänyt auttaa vainajaa kantamaan pöytää alas portaita. Silloin hän ei tosin ollut vielä vainaja mutta hyvin pian oli. Hän ei halunnut ottaa apua vastaan.

Kävin vuonna 1995 Budapestissa Neean ja Lean kanssa. Olimme ennen matkaa katsoneet kuvia loisteliaasta kylpylästä, jonne erityisesti Neea halusi. Hän oli lukenut, että kylpylässä on inhalaatiohuone, joka on hyväksi astmaatikoille. Inhalaatiohuone osoittautui lempeänlämpöiseksi höyrysaunaksi. Höyryyn oli lisäilty eteerisiä aineita. Valkotakkinen inhalaatioasiantuntija sanoi meille jotakin unkariksi ja viittoili erillistilaan, mutta me emme rohjenneet mennä käsittelyyn, josta emme tienneet mitään.