Huomaan kuuntelevani Youtubesta lähinnä unkarilaisia kansanlauluja ja iranilaistaustaista Roya Bahramia, joka soittaa santuria. Bahrami ei ehkä laula niin ikävistä asioista kuin unkarilaiset, vaikka en minä heidänkään sanoistaan ymmärrä mitään. Mutta äänellä on ilmeitä. Bahrami on jotenkin toiveikas, ja siksi hänen santurinsa saakin soida aamulla tyhjässä luokassa, kun oppilaat eivät ole vielä saapuneet. Unkarin jätän iltaan, sillä unkarilaissydämet ovat dramaattista ja murtuvaista lajia. Lapsena minua järkytti Suuren toivelaulukirjan teksti, joka oli liitetty Surullisen sunnuntain kohdalle. Laulun kerrottiin aiheuttaneen itsemurha-aallon Unkarissa. Voi toki olla, että tapauksessa muuttujia oli muitakin kuin lohduton laulu, mutta sellaisena tarina jäi elämään minuun.
Lapsuudessani Unkari merkitsi muutenkin monenlaista tummaa ja salamyhkäistä. Tuula-täti oli mennyt naimisiin leskimiehen kanssa. Miehellä oli kolme lasta, joista vanhin, Mirjami, oli 18-vuotias. Mirjamia näin hyvin harvoin, sillä hän oli usein matkalla Unkarissa, kun me menimme kylään. Jälkikäteen on käynyt mielessä, että ehkä Mirjami ei ollutkaan ihan joka kerran Unkarissa asti, vaikka niin sanottiin. Kukaties hän ei vain välittänyt tavata uutta pakkosukulaisperhettään, jossa oli kaksi pientä lastakin. Joskus hän kuitenkin palasi Unkarista tai "Unkarista" yöllä ja me näimme hänet pikaisesti aamiaispöydässä. Mirjami näytti äidiltään. Olin nimittäin nähnyt yhden mustavalkoisen valokuvan kuolleesta naisesta. Hänellä oli yhtä tumma tukka ja paksut kulmakarvat kuin Mirjamilla. Tiesin, että hän oli ottanut liikaa lääkkeitä, tahallaan. Tämä kiehtova synkkyys väritti minulle Mirjamia. Unkari oli värisyttävä paikka.
O:n mielestä meidän seinänaapurimme ovat unkarilaisia. Olen kuullut heidän keskinäistä puhettaan niin vähän, ettei minulla ole tausta-arveluita. Minulle he puhuvat suomea ilman merkittävää aksenttia, joten he lienevät asuneet täällä koko ikänsä. He ovat siistiä väkeä. Rappukäytävässä on kynnysmatto, ja lasten pitää riisua kengät, ennen kuin he astuvat kynnyksen yli. Kaikilla lapsilla on suuret tummat silmät. En erota heitä toisistaan.
Kerran mahdollisesti unkarilainen miesnaapurimme kertoi minulle, että hänen pyöränsä varastettiin. Hän kysyi, olinko sattumalta nähnyt tai kuullut mitään, kun pyörä oli ollut meidän parvekkeemme alla. Oli kesä, ja minä nukuin yöt parvekkeella. Ehkä mies tiesi sen. Olin minä kuullut, että aamuyöllä joku otti pyörän ja ajoi pois, mutta enhän minä sellaisten äänten tähden nostanut päätäni tyynystä. Kehotin miestä tekemään rikosilmoituksen. Se oli vanha pyörä, hän sanoi. Ei sen tähden kannattanut nähdä vaivaa. Takaisin sitä ei kuitenkaan saisi. Menetetty mikä menetetty.
Kun yläkerrassa vielä asui vanha leskirouva, mahdollisesti unkarilainen nainen kävi kaupassa hänelle. Tunsin itseni epäsosiaaliseksi ihmiseksi, koska minä en käynyt. Luullakseni naapurit osallistuivat kerhohuoneella vainajanmuistelutilaisuuteenkin, johon minä en mennyt, vaikka kaikki talon asukkaat oli kutsuttu. Olin kyllä yrittänyt auttaa vainajaa kantamaan pöytää alas portaita. Silloin hän ei tosin ollut vielä vainaja mutta hyvin pian oli. Hän ei halunnut ottaa apua vastaan.
Kävin vuonna 1995 Budapestissa Neean ja Lean kanssa. Olimme ennen matkaa katsoneet kuvia loisteliaasta kylpylästä, jonne erityisesti Neea halusi. Hän oli lukenut, että kylpylässä on inhalaatiohuone, joka on hyväksi astmaatikoille. Inhalaatiohuone osoittautui lempeänlämpöiseksi höyrysaunaksi. Höyryyn oli lisäilty eteerisiä aineita. Valkotakkinen inhalaatioasiantuntija sanoi meille jotakin unkariksi ja viittoili erillistilaan, mutta me emme rohjenneet mennä käsittelyyn, josta emme tienneet mitään.
Unkarista en juuri tunne muuta kuin Magyar Fehér Bor ja Egri Bikavér (suom. Erkin Pikakivääri) viinit. Ovat - tai aikoinaan ainakin olivat - erittäin hyviä hinta/laatu suhteeltaan. (klunks, klunks.)
VastaaPoistaHemmi-tädin yöpöydällä oli kirja "Jumala on myöhässä", jota ihmettelin, koska en pikkupoikana ymmärtänyt ’miten Jumala voi myöhästyä’.? Myöhemmin sain selville, että kirja käsitteli Unkarin kansannousua 1956. Ko. kansannoususta taas olen lukenut kaiken käsille saamani, kuten myös unkarinjuutalaisten kohtalosta 1944-5. Toisen maailmansodan jälkeinen Itä-Euroopan historia on kiinnostanut, eli myös tämä Gulassikommunismi. - Muistan että myös jonkun todella, todella hyvän unkarilaisen stalinismin aikaa käsittelevän elokuvan olen nähnyt... mutta kun en muista nimeä! Enkä yritä googlettaa, en muista. Kansallisrunoilijansa on Sándor Petőfi, kovasti kehuttu, mutta kun en osaa unkaria, ei ole tullut luettua. (kun en osaa venäjääkään niin Puškinia olen lukenut suomennoksina ja ihmetellyt että eihän nää oo yhtään niin hyviä runoja kun on kehuttu. päinvastoin)
Jos Aasinpolkua pitkin tänne vielä tulisin - egészséges, egészséges vaan kaikille, niin yksi unkarilainen muisto vielä mieleeni juolahti. Nimittäin kun vaimoni kerran oli Unkarissa eräillä teatterifestivaaleilla, niin minä silloin – yksikseni kun Jyväskylässä olin - lähdin illalla ajelemaan Wartbugillamme (sic!) Saarijärveä kohti… ja kappas vaan: Halssilan kohdalla oli poliisiratsia. Konstaapeli koputti pysäyttämäni auton ikkunaan, jonka avasin, ja sanoi "Ajokortti ja rekisterio... mitäh, täällähän haisee viina?" Sanoin että niin haisee ja ojensi autonavaimet hänelle. Tosiasioista kun on turha kiistellä. Niin sain ilmaisen yösijan Alvar Aallon piirtämän talon poliisiputkassa. Aamulla oli kuulustelu. Pöydällä, jossa konstaapeli naputteli kirjoituskonetta, oli todistusaineistoksi nostettu autosta löydetty viinapullo (Koskenkorva, n.1 /5 jäljellä). Vastailin kysymyksiin ja konstaapeli paukutteli ne kahdella sormella paperille, jonka allekirjoitin. Sitten kysyin (koska minua säälitti se vajaa koskenkorvapullollinen), että saanko minä tuon takaisin? Konstaapeli, jonka virkansa puolesta kai pitää olla äkeä tällaisessa tilanteessa, ärähti että ”tämä tietysti voitaisiin takavarikoida rikoksen tekovälineenä, mutta… vie pois, ei me mitään varkaita olla."
VastaaPoistaHauskoja nuo poliisit.
"Yksi unkarilainen muisto" on kiva muotoilu. Voisi olla novelli.
PoistaMuistelen, että sinä pidit uudehkosta unkarilaisesta elokuvasta Kosketuksissa. Ohjaaja Ildikó Enyedi tai jotain siihen suuntaan. Minäkin pidin siitä tavattomasti.
Minulla oli joskus hieno kirjailtu unkarilaispaita, jonka ostin Budapestissa kirpputorilta. Kauhean mielelläni olisin ollut ihminen, joka käyttää luontevasti sellaista paitaa, kansainvälinen maailmanparantaja, mutta valitettavasti en ollut.
Minä en muuten ajattele, että kuolema hiipii. Minusta se koskettelee salakavalasti tai lähettelee tekstittömiä viestejä.
Totta, tuskin kuolema sen kummemmin hiipii, intiaanit ne hiiviskelevät kun niillä on mokkasiinit. Sellainen kovakuoriaslaji taas on olemassa jonka nimi suomeksi on Kuolemankello (Hadrobregmus pertinax), se elää lahoissa puurakennelmissa ja tikittää kuin kello. Että niinkai kuolema sillä lailla morsettaa umpikummallisia viestejä?
PoistaTämä elokuva "Kosketuksissa", totta, hyvä kuin mikä, ihan unohdin, koska tarkoitan toista. Se oli enemmän poliittisesti latautunut, elettiin aikaa kun "porvarillisia asenteita (= käytännössä ihmisiä) kitkettiin yhteiskunnasta pois", mutta taidokkaasti tehty raina, ei mitään propakandaa. Muistan mm. kohtauksen, missä tuolilla istuvan naisen edessä alaston mies (upseeri, aristokraatti) tanssii... ja oliko sillä naisella vielä ruoskapiiska kädessä (?), ehkä ei, mutta jotenkin se kuvasi osuvasti sitäentisen aristokratian nöyryyttämistä... jäi mieleen. Ja mieleen nousi August Strindbergin "Neiti Julie"...
PoistaJa voisiko tämän unohtaa? ei, on niin soitettu:
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=IqhEOVjSiWA
Ps Vertailtavaksi tämä, puhkisoitettu myös:
https://www.youtube.com/watch?v=mmCnQDUSO4I
Joo, en kuvitellut sinun puhuneen "Kosketuksissa"-elokuvasta. Kunhan äkkiä muistin senkin.
PoistaJa hyvänen aika, Viuluviikarit! Se oli 70-luvun lapsille suunnattu ohjelma, jossa unkarilainen mies opetti lapsille viulun soittamista. Ei ehkä vetoaisi nykylapsiin, mutta silloin sitäkin oli jostain syystä hupaisaa katsella. Taisipa pieni Linda Lampeniuskin olla siellä viulua vinguttelemassa.
Hain eilen Oodista Hemmingssonin ”Mina vackra ögon”in ja olen nyt lueskellut sitä satunnaisen hartaasti. Totesi heti, että tämä Totinen Pyöreäsilmä, jota pidin ufona, onkin näköjään tekijän alter ego.
VastaaPoistaOikeastaan tämä ”ufo-piirros” (jolla ei ole mitään tekemistä ufojen kanssa) ei edes edusta tyypillistä Hemmingssonia, sillä sen sanoma on liian yksioikoinen. Monessa muussa piirroksessa se on kätketympi ja jopa kyseenalaisempi, siinä mielessä, ettei sen todellista kärkeä ole helppo havaita, jos sitä edes oikeasti onkaan. Siinä jää joskus hieman hämmennyksen valtaan… ehkä tarkoitus onkin herättää ajattelemaan itse.
Eli tykkäsin kovasti.
Ooh! Hauskaa, että todella lainasit Hemmingssonin. Minähän poimin kirjan Ainan ja Alinan muuttolaatikosta kissanhoitoreissulla, joten en voi tässä palata siihen. Ja oli sanoja, jotka minun olisi pitänyt tarkistaa sanakirjasta, mutta sitä ei ollut, kun ei ollut nettiäkään. Niin että sinun havaintosi ovat varmaan kohdallisempia. Mukavaa, jos tykkäsit. Minäkin tykkäsin.
PoistaUnkarista sen verran, että kiertelin siellä nuorena (sosialismin aikana) parin kaverini kanssa pakattiautolla kuukauden (olimme tulossa etelästä ja matkalla pohjoiseen) - ja menetin sydämeni yhdelle Evalle, joka oli kotoisin Pecs’sistä.
VastaaPoistaKirjoittelimme vuosikausia sen jälkeen, mutta emme ikinä enää tavanneet. Jatkoimme kirjoittelua vielä muutettuani Ruotsiinkin, mutta sitten hän ei enää saanut kirjeitäni. Tiedän sen siitä, että minä kyllä sain hänen kirjeitään, joissa hän kyseli miksen enää kirjoita.
Niin, millä kielellä silloin kommunikoimme - no, tietysti saksaksi.
Te tanssitte Evan kanssa, ettekö tanssineetkin? Niin ainakin tarinanne alun muistan.
PoistaAhaa, kerroin siis jo silloin joskus alkuaikoinammekin Evasta… Totta kai me tanssimme, varmaan joka ilta kun olimme kapakassa.
PoistaKerroin varmaan senkin, että Eva oli oikeastaan matkatoverini vanha heila ja tunsin hieman syyllisyyttä, että tulin tahtomattani siihen väliin.
Eva on muuten ymmärtääkseni asunut jo kauan Suomessa. En ole rohjennut ottaa yhteyttä, tai ehkä halunnutkaan. Yksi vanha tuttavuus kerrallaan.
Pidän satiirista. Ja mustasta huumorista. Siksi Hugleikur Dagssonin huumori kutkuttaa. Monen mielestä nämä piirrokset varmasti ovat hyvin mauttomia. Niin ne onkin.
VastaaPoistaEllette yhtään tunne niin heppua niin Lyhyt esittely:
https://www.lukupino.com/2016/09/hugleikur-dagsson-epasovinnaisuuden.html
Minun ensirakkauteni oli räävittömän undergroundhenkisen pienlehden päätoimittaja. Luulen, että niinä vuosina määräytyi paljolti se, mille nauran ja mille en. Tylsimmät vitsit ja repliikit ovat ne, jotka arvaa etukäteen.
PoistaNuorena tein sivuhommia pienelle kustantajalle, joka julkaisi vitsikirjankin. Muistan inhonneeni syvästi kirjan runsasta homovitsiantia. Kai minä siitä sanoin työnantajalleni ääneenkin pari äkäistä sanaa. Ei hän siihen reagoinut mitenkään. Myöhemmin minulle selvisi, että hän itse oli homo. No, se vitsikirja oli silti huono, mutta jotenkin katsoin sitä eri näkökulmasta.