Hulluja naisia

Muuan vanha nainen pukeutui päästä varpaisiin violettiin. Hän oli hullu. Ainakin naapurit näkivät asian niin. Tämän kaiken opin, koska kuuntelin aamulla gypsy punkia. Luulen, että "romanipunk" olisi liian korrekti termi tämän tarinan kontekstissa. Mutta luin, miten pieneksi hitiksi kasvanut kappale Start Wearing Purple oli saanut alkunsa. Eugene Hütz oli riidellyt tyttöystävänsä kanssa, ja kun tyttöystävä oli äitynyt kiljumaan, Hütz oli ehdottanut, että tämä voisi alkaa pukeutua violettiin niin kuin naapurin hullu nainen.

Minäkin olen tuntenut naisen, joka pukeutui violettiin. Manian aikana hän alkoi vimmaisesti järjestellä huonekalujaan ja siirsi niistä useimmat parvekkeelle. Lopulta huonekaluista syntyi niin korkea rakennelma, ettei sen yli nähnyt pihalle. Minulle violetti on ennen muuta orvokin väri. Suosin parvekeorvokeissa tummia sävyjä. Orvokki on sillä lailla surumielinen kukka, ettei sen kannata keekoilla keltaisena. Liturgisissa väreissä violetti on katumuksen väri, mutta en minä ihan niin pitkälle menisi orvokkien suhteen. Syreeni on heleä, orvokki on nähnyt enemmän. Hautausmaan muurin vierustalla näkyi jo orvokkeja. Kovin aikaisin ne kukkivat tänä vuonna.

Kun lapsuuskotini vessan seiniä oli tarkoitus maalata, maalari katsoi äidin valitsemaa värisävyä ja sanoi: "Jaa akkojen aluspöksyjen väriseksi sitten nämä seinät." En usko, että minulla on koskaan ollut vaaleanpunaisia alushousuja. O oli nuorena sitä mieltä, että vaaleanpunainen on pikkutyttöjen ja vanhojen naisten väri. Ei minulla kyllä siinä vaiheessa ollut yhtä ainoaa vaaleanpunaista vaatetta. Teini-ikäni marjapuuronpunaisen nojatuolinkin olin lahjoittanut mökille. Nyt, kun suhtaudun kevein sydämin pikkutyttöjen ja vanhojen naisten väreihin, murehdin vähän, että annoin nojatuolini pois. Siinä oli parempi istua kuin yhdessäkään myöhemmässä tuolissa.

Vaaleansinistä minulla oli lapsena paljon. Lempivillatakkini oli vaaleansininen ja siinä oli helmiäisnapit. Sateenvarjoni oli vaaleansininen, ja kun avasin sen, tunsin olevani pienen taivaan alla. Varjon kädensija oli terrierin pää. Tuulisilla ilmoilla yritimme Siskon ja Ninnin kanssa lähteä lentoon. Seisoimme yläpihan kalliolla, avasimme sateenvarjot ja hyppäsimme kalliolta alas. 

Pastelliväreistä mintunvihreä on minulle kaikkein vierain. Saatan omistaa vain yhden mintunvihreän vaatteen. Se on jakku. Asukokonaisuuteen kuului hamekin, mutta kannoin sen vaatekeräykseen, koska se ei ollut lyhyt eikä pitkä. Mintunvihreän asuni ostin leirikoulun aikana 20 vuotta sitten. Olimme Himoksen laskettelukeskuksessa, mutta siellä ei yllättäen enää ollutkaan lunta. Asuimme leirintämökeissä, ja oppilaat kokkasivat itselleen ruokaa makaroneista ja jauhelihasta, jotka oli jaettu jokaiselle mökkikunnalle. Illalla istuimme nuotion ääressä ja Atte soitti kitaralla Sielun Veljien laulujen alkuja, joita ei tuntenut kukaan muu kuin minä. Jonakin päivänä menimme Seppälään tai johonkin nuorisomuotipaikkaan ja Heli, Aada ja Susa vaativat minua ostamaan mintunvihreän jakkupuvun. Heistä minun oli aika näyttää vähän muodikkaammalta ja nuorekkaammalta. 

Pastellivärejä

Sven Westberg

Sven Westberg

Luokkaa siivotessani löysin pienen kuoren, jossa oli lapsuuskuviani. Jokin mennyt luokka oli kai kysynyt, miltä minä näytin heidän ikäisenään. Useimmista kuvista muistin, kuka ne oli ottanut ja millaista oli ollut. 

Eräät muistot voi ajoittaa päivälleen. Ruotsin kuvan kesänä olin 15-vuotias. Olin käynyt rippileirin. Minulla oli reipas tukku rippijuhlarahaa, valkoiset housut ja vaaleanpunainen takki, sillä kun oli kasarilla teinityttö, ajautui helposti pastelliväreihin. Olin tehnyt Maijan kanssa hilpeän joskin varsin viattoman kesäreissun. Olimme matkustaneet junalla Jyväskylään ja asuneet Maijan kummitädin tyhjässä asunnossa. Jyväskylästä olimme jatkaneet matkaa Ouluun, jossa olimme yöpyneet youth hostelissa ja kuunnelleet torilla haitarimusiikkia. Tämä kaikki oli jännittävää, koska me molemmat olimme enimmäistä kertaa niin pitkään pois vanhempiemme luota. Vapaus oli makeaa.

Kesämatkan huipennus oli Tukholma. Luultavasti alaikäiset saivat siihen aikaan matkustaa laivalla ilman huoltajan lupalappua. Olisin minä matkustusluvan varmasti saanut, sillä minun vanhempani vastustivat vain festareita, mistä tosin en vielä tiennyt, koska festareille halusin vasta myöhemmin.

Laivamatkaa en muista. Oletettavasti tanssimme, kunnes tuli puoliyö ja alaikäiset ajettiin yökerhosta pois. Kuvittelin, että olisin tanssinut ruotsalaispojan kanssa hitaana Juice Leskisen Kaksoiselämää, mutta se kappale ilmestyi vasta vuotta myöhemmin, joten ehkä siinä taustalla soi sitten Forever Young ja poikakin saattoi olla aikuinen mies. Joku todennäköisesti puristi pakaraani tai kosketti rintaani tai teki muuta sellaista, mikä nykyään saattaisi sytyttää pienen somekohun. Silloin ei ollut somea, joten pidin useimpia koskettamisia vain myönteisenä palautteena olemassaoloni erityissaarekkeista. 

Saavuimme Tukholmaan elokuun 6. päivänä. Toki Pentti Juurela oli historiassa opettanut meille, mitä maailmassa tapahtui 40 vuotta aiemmin, mutta vasta Sergelin torin erikoisohjelmasta ymmärsin, mistä päivästä oli kyse. Me istuimme Maijan kanssa portailla, kun alkoi kuulua ujellusta. Torilla lauma ihmisiä heittäytyi maahan ja käpertyi pieneksi. Se oli performanssi, mutta minulla kesti hetken, ennen kuin ymmärsin, että se oli kantaaottavaa taidetta eikä reaalimaailman taivas täyttyisi sotakoneista. Me istuimme portailla hempeissä väreissämme ja katselimme, miten aktiiviset taideihmiset vastustivat sotaa tai ainakin ydinpommeja.

Kaksi argentiinalaista miestä tuli siihen viereen. Toisella oli yksi viinapullo takin alla ja toinen pullo muovipussissa ja molemmilla ehkä muutaman vuoden humala pohjana. Olen unohtanut heidän nimensä, mutta he olivat ystävällisiä ja heidän vieressään oli paljon helpompaa kuin yökerhomiesten vieressä. Argentiinalaiset tahtoivat juoda ja nauttia auringosta ja ottaa meistä yhteisen kuvan. Minä hymyilin ja pidin käsilaukustani tiukasti kiinni. Se kiinni pitäminen hävettää minua nyt. 

Joku puhuikin siellä torilla, mikrofoniin. Ei koskaan enää Hiroshimaa. Kovin moni tuskin vastusti. Minäkin olin kirjoittanut kotona pehmeäkantiseen runovihkoon yleviä säkeitä, joissa mainittiin Oppenheimer ja Enola Gay. Jälkimmäisen olin joutunut etsimään tietosanakirjasta, sillä en ollut järin perehtynyt sotahistoriaan.

Äsken googlasin, mitä Tukholmassa tapahtui 6.8.1985. Selvisi, että tuolloin "Den stora fredsresan" – rauhanaktivistien kansainvälinen hanke – pysähtyi Sergelin torilla. Hankkeen keskeisenä tavoitteena oli edistää ydinaseiden vientikieltoja. Den stora fredsresan -ihmiset esittivät maailman johtajille viisi kysymystä, joista jokainen alkoi sanalla "haluatteko". Haluatteko kieltää, haluatteko panostaa, haluatteko ratkaista?

Sergelin torin laidoille oli pysäköity valkoiseksi maalattuja busseja. Ehkä torille heittäytyjät kuljetettiin niissä paikalle ja pois, seuraaville toreille. Minäkö olin sitä sukupolvea, jonka nuoruutta varjosti pelko ydinsodasta? Näin saattoi olla. Jälkikäteen muistan silti vahvemmin vähäpätöisempiä asioita. Vaaleanpunaisessa takissani oli nepparit. Kenkäni pohja oli kova ja näytti koskemattomalta, vaikka korko oli jo ihan kulunut. Sitä en käsitä, miten saatoin käyttää valkoisia housuja. Nehän likaantuivat taatusti jo portailla istuessa.

Välittäjä

Olimme torin laidalla jo vähän ennen kulta-autoa. Äiti kysyi, näkyykö lähettyvillä potentiaalisia ryöstäjiä. Ei näkynyt, tori oli melkein tyhjä. Kulta-auto kaarsi parkkipaikalle muutaman minuutin etuajassa. Odotimme hetken, ennen kuin kävelimme auton luo. Ovi ei auennut. Koputin. Kultamies avasi oven. Hänellä oli muovinen salaattirasia kädessään ja suu täynnä sämpylää. Hän siirsi lounaansa syrjään ja kutsui meidät sisään.

Äidin mitalista kultamies teki oitis tarjouksen. Äiti huomautti kullan hinnan nousseen kuluneen viikon aikana. Hämmästyin, että äidillä oli sellaisia tietoja, mutta ilmeisesti kultamiehellä oli sama tieto, koska hän korotti tarjoustaan. Äiti hyväksyi sen, ja paperi allekirjoitettiin. Minä olin penkonut laatikoitani ja pakannut mukaan vanhat kummilusikkani ja koko joukon muita lusikoita, joita epäilin hopeisiksi, ja katkenneen kaulaketjun. Jo lapsena vihasin hopealusikoita, sillä niistä tuli suuhun metallin maku. Myöhemmin opin kaunokirjallisuudesta, että kuoleva tuntee suussaan metallin maun. Ehkä isäkin tunsi. Ainakin hänen suutaan pyrittiin kostuttamaan. 

Kummilusikoita oli aikoinaan ollut kuusi. Nyt niitä oli enää kaksi. Loput olivat varmaan olleet Ainan ja Elon hiekkalusikoina ja unohtuneet vuosien varrella kellarikomeroon muoviämpärien sekaan. Tai kenties olin lykännyt omaan kotiin muuttaville lapsille niitä mukaan, kun heillä ei vielä ollut yhtään lusikkaa. Jäljelle jääneistä lusikoista toisella olin lusikoinut vessan lattiakaivosta sotkua pois. Se ei näyttänyt haittaavan kultamiestä. Hän latoi hopeani vaakaan ja punnitsi sen arvon. Ei-hopeiset lusikat hän tunnisti nopeasti magneetin avulla. Ne keräsin takaisin muovipussiin. Kultamies ilmoitti lusikoitteni arvoksi 40 euroa. Luettelin pankkitilini numeron, näytin passini ja allekirjoitin paperin. Mietin, minne kulta-auto vie meidän jalometallimme. Suureen keskussulattamoon?

"Sinne meni isän arvomitali", äiti sanoi, kun olimme junalaiturilla. Mitäpä sillä olisi muuta tehnyt. Äiti ei ole vitriini-ihmisiä. Isä säilytti Helsingin kaupungin mitaliaan vuosikaudet pienessä rasiassa mutta sairaalassa sanoi, että se kannattaa myydä, sillä äiti saa siitä kivasti rahaa. Kultamiehelle Helsingin kaupungin mitali oli hyvinkin tuttu, hän oli edelliselläkin viikolla tehnyt kaupat sellaisesta. Kaupunkia pitkään palvelleet työntekijät ovat ehkä nyt rahapulassa tai kuolleet. 

Helsinki oli pilvinen. Me kävelimme äidin kanssa Kansalaistorin vieritse kohti Baanaa, mutta emme voineet kulkea sitä pitkin, koska violettipaitaisia naisia juoksi massoittain vastaan. Oli meneillään Naisten Kymppi. Me menimme Mannerheimintien liikennevaloihin, ja äiti otti minua käsipuolesta. Pysähdyimme katsomaan Mauno Koiviston muistomerkkiä. Sen teräs kiilteli ja minä katsoin peilipinnasta omaa kuvaani. Muistomerkki toi mieleen siivet. Kuljimme siipien välistä. Sanoin, että illalla tämä saattaa näyttää hienolta, kun tuolla alhaalla on valot.

Kotona tutkin, että muistomerkin nimi on Välittäjä. Teräs ei niin vain ruostu, jos siinä on riittävästi kromia. Välittäjä kiiltelee siis pitkään. Minä kyllä pidän ruosteesta, siitä, että metalli palaa hitaasti ja siitä jää jälkiä.

Kasvokkain

Igor Morski

Olin sillä tuulella, että kun Amnestyn feissari pysäytti minut Ala-Malmin torilla, jäin keskustelemaan. Kyllä, pidin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ikävänä asiana. Pidin muutakin väkivaltaa ikävänä, mutta sitä ei kysytty. Ei, en yllättynyt tiedosta, että tilastojen mukaan Suomi sijoittuu heikosti naisiin kohdistuvan väkivallan osalta. Feissari kehotti minua katsomaan ympärilleni ja kertomaan, millainen mielikuva minulla on Malmista. Minusta Ala-Malmin torin elämä näytti aika tyypilliseltä lähiötouhulta. Vasta kun feissari kysyi, olinko seurannut uutisia Malmin sairaalan tytön tapauksesta, ymmärsin, mihin hän pyrki kysymyksillään. Pian hän tahtoikin tietää, mitä mieltä olin siitä, että raiskaajat saivat niin lieviä rangaistuksia. Sanoin, että tietääkseni rangaistuksen koventaminen ei vähennä rikosten määrää. Jos halutaan rikollisille ankarampia rangaistuksia, ollaan hammurabilaisella linjalla. Tai ehkä se on japanilainen linja. Mutta Malmin tytön tapauksessa ei kai kuitenkaan ollut kyse siitä, että rangaistukset olisivat lieviä, vaan siitä, miten lakitekstiä sovelletaan käytännön tapauksiin. 

Emme löytäneet feissarin kanssa yksimielisyyttä kovin monista asioista. Koska oli lämmin päivä ja minä olin saanut herkullista sieniruokaa, lupauduin kuitenkin kuukausilahjoittajaksi. Ilahtunut feissari alkoi näpytellä tabletillaan tietojani. Näytin hänelle passiani, jotta hän saattoi todeta väittämäni tiedot oikeiksi.

Ongelmaksi muodostui se, että en muistanut pankkitilini numeroa ulkoa. Minulla ei myöskään ollut kännykkää, jolla olisin voinut käydä verkkopankissa, eikä tilinumeroa pikku lapulla. Ehdotin, että voisin kotona käydä Amnestyn sivuilla ja ryhtyä sitä kautta kuukausilahjoittajaksi. Feissari näytti pettyneeltä. Hän sanoi, että käyhän se periaatteessa niinkin, mutta koska Amnesty on international, en voi verkkosivujen kautta kohdistaa lahjoitustani nimenomaan Suomelle ja tähän kampanjaan. Suomen murheiden ensisijaistaminen hätkähdytti minua. Sanoin, että ei minulle merkitse se, missä asuvat ne ihmiset, joiden auttamiseksi lahjoitukseni menevät. Feissari vastasi, että juuri tähän kampanjaan lahjoitetun rahan kohdentumisesta voisin saada tarkkaa informaatiota. Minua alkoi kiinnostaa, miten se olisi mahdollista. Jos lahjoittaisin kuukausittain 25 euroa, lähetettäisiinkö minulle todella raportteja, että tällä summalla raiskattu juupajokelainen nainen on saanut 10 minuuttia psykoterapiaa? Vai voisinko itse klikata vaihtoehdoista, ketä haluan auttaa ja ketä en? Feissari alkoi puhua minulle siitä, että tietenkään raportteja ei tarvitsisi lukea, jos lukeminen ei ole sillai oma juttu.

Koska pankkitilini numeroa ei ollut mahdollista kirjata feissarin tablettiin, hän ehdotti, että soittaisi minulle illalla ja kertoisin puhelimessa tilinumeroni. Kielsin häntä soittamasta. Väitin, että periaatteellisista syistä en kerro kenellekään tilinumeroani puhelimitse. Ei minulla mitään periaatetta ole, mutta feissarin arvomaailma tuntui vieraalta. Hän alkoi fiinisti pilkata minua ja kysyi, arvelinko, että joku pääsisi viemään rahani, jos kertoisin tilinumeroni. En maininnut, että muutamaa viikkoa aiemmin olin sanonut äidille juuri samoin. 

Sanoin tutkivani mahdollisuuksia Amnestyn verkkosivuilta ja jätin ärtyneen feissarin torille. Junassa mietin, kuinka paljon henkilökohtaista bonusta hän olisi saanut, jos minusta olisi tullut lahjoittaja. Suomen hakatut naiset joutuvat nyt kärsimään siitä syystä, että feissarin maailmankatsomuksessa oli piirteitä, joista en pitänyt.

Muistan Amnestyn vetoomukset 80-luvun lopulta. Tasaisin väliajoin Amnesty postitti minulle ikäviä tapauksia maailmalta: kidutettuja ihmisiä, vankiloissa kurjistuvia ihmisiä, joilla oli vakaumus tai vääränlainen seksuaalinen suuntaus. Minä leikkelin tapaukset irti toisistaan katkoviivaa pitkin, allekirjoitin ja kannoin postilaatikkoon. Kymmenisen pientä mustavalkoista korttia joka kuukausi. En muista yhtään tapausta. En muista, mitä korttien osoitekentässä luki. Pari vuotta tein sitä. Sitten kerran huomasin unohtaneeni postittaa vetoomuskortit. Joskus Amnestyn jäsenmaksu jäi maksamatta, kun tuli muutama yllättävä lasku muualta. Kai minussa oli liian vähän uskoa. 

Mistä johtuu

Mistä johtuu 

nuorten pahoinvointi ja mistä keski-ikäisten vanhojen lasten, koirien kakat,

mistä johtuu ettei niitä herran tähden panna jätösroskiksiin, onko se

piittaamattomuutta ja mitä se on ja mistä johtuu sade ja ruoho,

mistä johtuu suru ja juoppous ja hulluus ja tyhmyys, tyhjyys, buddhalla tai ilman

molekyylit,

onko hallituksen syytä että ilmassa on eniten typpeä ja jalokaasuja jonkin verran

vai sisäispahuutta ja huonot juuret nousevat pintaan 

ihmiset rappeutuvat tai rapautuvat niin kuin kivet,

varmaan kännyköistä johtuu tämäkin tai sappisaippuasta tai psykopaateista, 

joita kyllä on taatusti jos

rohkenemme myöntää näitä asioita blogeissa joissa tiedetään

kaikki analysoidaan enemmän ennen muita

koska on diagnooseja ja muita kehäpäätelmiä, kuuhulluutta

sekin voi saada ihmiskunnan

tarttumaan 

veitsiin jos ei ole omaa maata ja vuorovedet nousevat silmiin niin kuin 

minä lähden nyt tästä ja teen videon jos osaan tai hyppyliikkeen

siitä miten tärkeä olen minulla on sanottavaa

ja mustat vaatteet sillä olen tämän kevään puoliorpoja 

mistä johtuu että

Gazan lasten vatsoja ei ole näytetty niin kuin Biafran lasten, 

pallomahat johtuvat proteiinin puutteesta

kwashiorkor

kaikki johtuu siitä ettei heille viety proteiinipatukoita monissa mauissa

kehitysmaarakkaus on sillä lailla helppoa että me kaikki

tiedämme mitä heiltä puuttuu

pala taivasta, siinä se

omaisten pitäisi haudata ruumiinsa nopeasti ennen kuin hinnat nousevat

Fragile

Minne kaikki menevät

Marion Adnams

Lasten tiedekysymyksissä kolmivuotias Eino tahtoi tietää, minne tuli menee, kun se sammutetaan. Fyysikko vastasi hänelle, ettei tuli minnekään mene vaan se vain lakkaa olemasta, niin kuin leikki loppuu, kun kaikki leikkijät lähtevät kotiin. Jos olisin lastenkirjailija, kirjoittaisin tarinan menneiden tulien varastosta. Sinne liekit lähtisivät nuotioista, saunanpesistä ja kynttilöiden sydämistä. Tulet vaeltaisivat pitkän matkan ja pääsisivät varastoon toisten tulien luokse. Niiden olisi hyvä olla yhdessä. Ne kertoisivat tarinoita haloista, jotka eivät tahtoneet märkyyttään syttyä, ja pienistä tuohuksista, jotka täyttivät kirkkosalin, kun tuli oli tulen vieressä, uusi edellisestä sytytettynä. Ne muistelisivat koristeellisia kynttilänniistäjiä, hyviä sydämiä ja sitä ilon päivää, kun ne saivat ystäviensä kanssa tanssia Notre-Damen kattorakenteissa. Ne paheksuisivat sähkötakkoja ja nykyajan tikkuja, jotka katkeavat raapaistaessa.

Lastenkirjailijana kirjoittaisin myös tarinan vastaamattomista. Ehkä se olisi Minne menevät -sarjan toinen osa. Minne menevät kysymykset, joihin ei vastata? Minne menevät vastaamattomat puhelut, minne kirjeet, joita ei edes avata, ja yksipuoliset tunteet? Minne surut, joita huutaa metsässä, mutta ei ole kaikua? Ja entä sitten vääryydet, liian nopeasti hajonneet elektroniset laitteet, suojalehtien salassa homehtuneet ananaskirsikat – kuka niistä vastaa? Kuka vastaa pienistä ja suurista pahuuksista? Kun ei ole ketään vastaamassa, mitä on? Tämä lastenkirja vaatisi hyvän kuvittajan, sellaisen, joka ymmärtäisi, että kyseessä on puolalaistyyppisesti alakuloinen teos. Värit olisivat vahvat mutta ääriviivat epäselvät, fontti kaunokirjoitusta jäljittelevä. Tämä on kirje sinulle, lukija, etkä sinä vastaa.

Lastenkirjasarjani iloisin osa kertoisi, minne vedet menevät. Sadepisarat menisivät ympäri maailmaa, paitsi että autiomaille ne eivät yleensä menisi. Ne tipahtelisivat asvaltille ja virtaisivat riehakkaina ryöppyinä viemäreihin. Ne kopsuttelelisivat iltateetään juovien ihmisten ikkunaruutuja ja ilahduttaisivat yksinäisiä, liukuisivat kirkasväristen sadetakkien pinnalta maahan ja kaivautuivat multakerroksen läpi syvälle ja vielä syvemmälle, kohti kallioperää, pohjavedeksi asti, ja pohjavetenä ne virtailisivat hitaasti kohti jokia, järviä ja meriä. Osa pisaroista ei ehtisi syvällekään, sillä niistä tulisi nopeaa pintavettä. Päijänteen pintavesi saisi tehdä jännän matkan. Se kulkisi vedenpuhdistamolla ja sitä siivilöitäisiin, saostettaisiin, suodatettaisiin, selkeytettäisiin ja lopuksi desinfioitaisiin, jotta se olisi puhdasta ja kirkasta ja kelpaisi vaativille ihmisille. Pienet vesimolekyylit järvessä vähän itkisivät, kun niiden ystävä haihtuisi ilmaan, sillä ne luulisivat, etteivät ne enää koskaan kohtaisi. Jälleennäkemisen riemu olisi suunnaton, kun ne vuosien kuluttua äkkiarvaamatta löytäisivät toisensa kanadalaisen pikkukylän pihakaivossa tai albanialaisen vanhuksen sateeseen unohtuneessa sukassa.

Minne menevät sanat, jotka löytävät toisensa? Senkin voisin kirjoittaa. Sitä ei kuvittaisi kukaan puolalainen vaan joku pragmaattinen ja aiemmilla töillään mainetta saavuttanut nimi, jolle sanakirjani olisi välikauden rahatyö. Lapset oppisivat yhdyssanoja. Herne ja pussi löytäisivät toisensa, ottaisivat toisiaan kädestä kiinni ja menisivät sinne, minne kaikki yhdyssanat menevät. Herne hyppäisi pussin sisään, monistaisi itsensä eikä enää yrittäisi pussista ulos. Kuorma ja auto osuisivat toisiinsa paritusjonossa, mutta ihan kiinni toisiinsa ne eivät pääsisi. Niiden väliin jäisi yhdysmerkki, sillä samanlaisuuskohdasta sulautuminen aiheuttaisi epäselvyyttä. Takkatulessa takka olisi koko ikänsä vain odottanut tultaan, mutta tuli olisi elänyt muuallakin. Takka määrittäisi tulen olemassaolon paikan, mikä olisi ihmeellistä, sillä hernepussissa paikan määräisi jälkimmäinen osa. Useimmat toisensa löytävät sanat voisivat elää yksinkin ja ne repäisisi toisistaan irti kevyesti. Mutta sitten olisi myös taivaanvuohi, kuolemankello ja linnunrata, jotka olisivat ihan muuta kuin osiensa summa. Sanojen välillä olisi pieni n, jota voisi luulla omistussuhteen merkiksi. Taivas ei kuitenkaan omistaisi vuohta eikä kuolema kelloa, ja lintu olisi yhtä paljon radan oma kuin rata linnun.

Vanhanaikaisia liikkeitä

Miltei 20 vuotta sitten kouluun oli tulossa vuosijuhla. Minun piti järjestää 60-luvun ohjelmanumero. Pienille tytöille pantiin baskerit vinoon, ja he tanssivat Feverin. Tai ei se oikeastaan tanssi ollut. He vain kävelivät musiikin tahtiin ja ottivat poseerausasentoja minihameissaan. Jonna vastasi 70-luvusta. Hän valitsi ABBAn ja Gimme, gimme, gimmen. Jonna teki tanssiin koreografian. Kun hän esitteli koreografian oppilaille, nämä sanoivat, että tanssi oli huono: Jonnan suunnittelemat liikkeet olivat vanhanaikaisia. Koska minä olin vielä vanhempi kuin Jonna, joka oli alle 30-vuotias, en ymmärtänyt, mitä vanhanaikaista liikkeissä oli. Mutta oppilaat tiesivät, ettei käsiä voi pitää niin tyhmissä asennoissa. Juhla sujui kuitenkin mallikkaasti. Minullakin oli minihame ja baskeri. Kun luuttusin käytävää, jonne joku oli roiskuttanut mehua, apulaisrehtori tuli sanomaan, ettei minun nyt sellaista tarvitsisi tehdä. Epäilen, että hän äänestää eri puoluetta kuin minä.

Koska olen jo oppinut, miten kirjoitan, tiedän, mihin suuntaan tässä kappaleessa lähden. Kirjoittamisellani on kaava, jota minun ei tarvitse ajatella. Ensimmäisen kappaleen tarina pulpahtaa mieleen päivän aikana. Naputtelen sen, vaikka en ymmärrä, miksi olen ajatellut juuri sitä sinä päivänä. Ensimmäisestä kappaleesta nousee kirjoittaessani esiin yksityiskohta, yleensä jokin repliikki, huvittava sana, yksittäinen kuva. Pysähdyn siihen, ja samalla mieleni alkaa tuottaa toisia tarinoita. Katkaisen tarinat alkuunsa. Syntyy toisistaan irrallisia kappaleita. Blogitekstin lopussa on vain kasa langanpätkiä, joista pitäisi syntyä yhtenäinen kudelma. Ei synny, mutta ei se haittaa. Pidän unistakin.

Ensimmäisestä kappaleesta nostan tänään esiin vanhanaikaiset liikkeet. En usko päätyväni kertomaan retrokaupoista. Niissä on kuitenkin rekvisiittana vanhanaikainen vaaka. Voisin puhua niiaamisesta, joka on niin vanhanaikaista, ettei kukaan enää tee niin, paitsi minä joskus ja muuan Hulda, joka oli nuoruudessaan ollut palvelijattarena herraskaisessa perheessä. Hulda oli potilas sairaalan kroonikko-osastolla. Huoneeseen astuessaan hän niiasi, joka kerran. Ei hän tarkoittanut sillä mitään. Liike vain oli jäänyt häneen. Huldaa ei enää ole, sillä niistä niiauksista on yli 30 vuotta aikaa. Kumarrus ei ole samalla tapaa kuollut. Muita vanhanaikaisia liikkeitä en nyt keksi.

Siksi kerron taksimatkasta. Oli syksy 1996, ja minä olin palaamassa kirjallisuuspiirin saunaillasta. Opettajani N (valitettavasti ei enää keskuudessamme, kuten Neil Hardwick kirjoitti hauskasti muistelmissaan jokaisen kuolleen perään) istui takapenkillä vieressäni. Toki voisin sanoa, että hän oli myös rakastettuni tai tuona syksynä jo entinen sellainen, ainakin käytännössä, vaikka sielullinen luopuminen on hitaampaa. Kesken taksimatkan N pani kätensä helmani alta jalkojeni väliin. "Tää on tällainen vanhanaikainen", hän sanoi. En tehnyt mitään. Istuin paikallani. Saatoin jähmettyä. Ainakaan en pyytänyt häntä asuntooni. Siellä oli remontti kesken. Tuoksui maalilta. Olin raskaana, joten maalin hajun muistan selvästi.

Iän myötä tuollaiset vanhanaikaisuudet harvenevat. Haluan ajatella, että jos joku vieras ihminen bussissa panisi yllättäen kätensä helmani alle, huutaisin kovaa ja närkästyneellä äänellä: "Mitä sinä teet? Miksi helvetissä sinä koskettelet sisäreittäni?" Silti olen varma, että en vieläkään tekisi niin. En ymmärtäisi sellaista mahdolliseksi. Huutaminen ei tulisi mieleenikään. En tahtoisi loukata kädenhivuttajaa. Olen jäänyt siihen maailmaan, jossa nuoruuteni elin. Kenties vain katselisin bussin ikkunasta ulos. Siirtäisin vaivihkaa reisiäni toisiaan lähemmäs.

Neil Hardwick kirjoitti taudista tai oireyhtymästä, jonka nimen olen unohtanut. Se on harvinainen tauti. Oleellista taudinkuvalle on, että ihminen unohtaa, miten suoritetaan tietty tuttuakin tutumpi liikesarja, toiminta, jota on tehnyt vuosikymmenet. Kun Ismo Alangon huilistiveli Petri sai kyseisen taudin, hän unohti, miten huilua soitetaan. Koordinaatio ei vain toiminut. Hardwickin mukaan Alangon piti siirtyä opettamaan huilun soittamista, kun ei enää kyennyt itse soittamaan. Juttu on niin omituinen, että uskon sen. Toisinaan mietin, millaista olisi, jos jonakin aamuna en muistaisikaan, miten kahvinkeitintä käytetään.

Sitten on niitä liikkeitä, joita ei ole koskaan opetellut mutta osaa silti. Kun ottaa itkevän vauvan syliin, jostain tietämättömästä tiedosta tulee lihaksiin liike, vaistonvaraisesti oikeanlainen heijaus, tuuditus, jolla vauvan saa rauhoittumaan. Ei minulle kukaan opettanut sellaista, mutta silti minä äidiksi tultuani tiesin, että Aina rauhoittuu, kun pidän häntä sylissäni ja hyräilen hiljaisella äänellä sanattomia lauluja, pehmeämmin kuin muille, ja hänen korvansa on lähellä minun sydäntäni. 

Elimet

Robert Papp

Neil Hardwickin Poistetuista kohtauksista olen oppinut, että englanninkielisten elokuvien joukkokohtauksissa avustajat hokevat raparperia, jotta näyttäisivät puhuvilta. Hardwick ei tosin usko väitettä todeksi. Hänestä avustajille kannattaa antaa vain yksi neuvo: kun he äänettöminä taustaihmisinä ovat kuuntelevinaan, heidän ei pidä nyökkäillä. Muuten he näyttävät myymälälliseltä lelukoiria. Avustajat luulevat näyttävänsä kuuntelevilta nyökkäillessään.

Katselin Hesarin kuvista äitien vatsanahkoja. Millähän vuosikymmenellä synnyttäneiden naisten ruumiillisista muutoksista tuli jutun arvoinen asia? Vaikea uskoa, että sata vuotta sitten naisen suhteesta omaan vatsanahkaansa olisi tehty haastatteluja. Ehkä tämä on yltiökuvallisen ajan hedelmiä. Olin sanoa "ongelmia", mutta jos sanoisin niin, pitäisi kai olla vakuuttunut, että naiset eivät ennen murehtineet vatsanahkojaan. Mistäpä minä tietäisin heidän murheistaan. Mutta en pidä vatsanahkoja käsittelevistä voimaantumisjutuistakaan. Voimaantuminen on murheen kääntöpuoli. Media tarjoaa kohteet, joita voi surra tai joista voi voimaantua. 

Katsoin vatsanahkajutusta vain kuvat. Sitä ennen luin, miten vaihdevuosi-ikäisten naisten sisäelinten ympärille alkaa kertyä rasvaa. Rasva kuulosti alienilta, joka on laskeutunut avaruudesta ja pyrkii valloittamaan maailman ujuttautumalla naisruumiisiin. Kenties jutussa oli ohjeita, joiden avulla rasvaa voi torjua. Kiinnostavampi oli kirjoitus siitä, kuinka sisäelimet vanhenevat eri tahtiin. Jollakulla nuorella voi olla vanhuksen maksa tai haima, vaikka sydän sykkisi ikätasoisesti. Heti aloin miettiä, mikä minun elimistäni olisi minua vanhempi. Maksa lienee päässyt aika vähällä. Keuhkoissa näkyy kaupunkielämä, vaikkei tämä mikään Tokio olekaan. Munuaisista, haimasta ja pernasta en osaa epäillä mitään. Sydämestä keksin lähinnä runollisia seikkoja. Mielelläni sanoisin, että se on vanhin elimeni. Tosin aivotoiminnan muutokset huomaan itse selvimmin. Muisti ei ole enää tarkka ja ärhäkkä. 

Eilen olimme Tannerissa brunssilla. Kävin kassalla ja sain seitsemän painavaa lautasta. Jaoin ne. Minä kuljin äidin mukana, että hän löysi vessan ja sen välikön, jossa pienet leivokset, croissantit ja jugurtti olivat. Lapset olivat aikuisia. Sen ymmärsi halatessa. Heidän ruumiinsa eivät olleet enää sylikokoisia. He olivat nopeita, älykkäitä ja ajantasaisia, päähenkilöitä, he liikkuivat luontevasti ihmisjoukoissa ja reagoivat heti, kun kerroin soittaneeni oppilaille Bella ciaon: "Eikö siitä tullut vanhemmilta palautetta? Sehän on poliittinen laulu!" 

Jatkan nyt Neil Hardwickin muistelmia. Hän makaa yhä lumihangessa. Hänellä on kakkostyypin diabetes, neuropatiaa, fibromyalgiaa ja kipua ja tunnottomuutta. Varmaan hänellä on jotain muutakin, mutten nyt muista. 

Sanomatta mitään

 

Kuulostamisista

Rob Gonsalves

Hoitaja oli sanonut isälle, että tämän puheesta kuuluu akateeminen sivistys. En ollut koskaan ajatellut isän puhetta niin. Opettajalta hän kyllä kuulosti. Hän jäsensi puhuttavansa selkeästi ja käytti ymmärrettäviä sanoja.

Kerran työkaveri sanoi kuulleensa heti, että minä olin lapsena kympin oppilas. Se oli hänestä varmaan ystävällismielinen kohteliaisuus, mutta minä vähän järkytyinkin. En puhu paljon enkä sanallista ajatuksiani erityisen taitavasti. Virkkeeni katkeilevat, ja useimmista asioista minulla ei ole minkäänlaista näkemystä. Termeistä olen kyllä tarkka. Sivistyssanat jätin nuoruuteen.

16-vuotiaana halusin kuulostaa letkeältä nuorelta, koska ihana I, ensirakkauteni, kirjoitti kirjeitä, jotka poukkoilivat puhekielisesti ja jätkätyyppisesti. Vieläkin häpeän, kun mieleen palautuu eräs kirjeeni. Aioin kirjoittaa pysähtyneeni ajattelemaan, mutta koska halusin kuulostaa katuteiniltä, kirjoitin: "Mä tossa stoppasin funtsimaan." Eihän katuteini niin sano. En osannut kuulostaa siltä, miltä olisin halunnut kuulostaa.

Kun Elo oli 16-vuotias ja soittanut kitaraa muutaman kuukauden, hän päätti ruveta rocktähdeksi ja meni esiintymään Helsinki-päivän open stagelle. Kesken esityksen plektra lensi kädestä. "No helvetti", Elo sanoi ja jatkoi esitystään. Juontaja totesi, että siinä oli ihan kuin nuori Kauko Röyhkä. Minä taputin yleisössä. Plektraa Elo ei varmaan enää käytä. 

Neljännellä luokalla oli laulukoe. Minun piti laulaa Tirolin käkönen. Olin opettajan kanssa kahden luokkahuoneessa. Opettaja soitti pianolla ensimmäiset sävelet, ja minä aloitin: "Metsän synkeän mailla kaikuu kellojen lailla..." Puolivälissä laulua opettaja lopetti säestämisen ja minun piti jatkaa ilman pianoa. Olin jo päässyt kohtaan, jossa käkönen laulaa "holdria-tiria-holdria-kukkuu". Äkkiä kuulin oman ääneni. Se kuulosti vieraalta. Kuulin, kuinka hitaasti lauloin, mutta vaikka ymmärsin laulavani ihan liian hitaasti, en kyennyt muuttamaan laulunopeuttani. Oli kuin minut olisi leikattu irti äänestä, liian hitaasta etenemisestä ja niistä kammottavan noloista sanoista, jotka kertoivat Tirolin käkösen vertaansa vailla olevasta laulusta.

Parikymppisenä tein yhden kesän puhelinseksityötä. Kun puhelin soi, vastasin käheämmällä äänellä kuin omani on. "Hyi vittu mikä ääni", arvioi muuan soittaja ja paiskasi luurin korvaani. Turussa asuvalla työtoverillani Reetalla oli iloinen ja heleä ääni. Hän oli puhelinseksin ammattilainen, elättänyt sillä itseään monta vuotta. Minua hämmästytti se, että sellaisella äänellä menestyi puhelinseksialalla. Reetta kuulosti ystävälliseltä eikä vähääkään syntispaheelliselta. Hän puhui minulle koiranpennuista ja joutsenista. Hänellä oli röyhelöhame, glitterjakku ja lämmin pehmeä halaus.

Johonkin aikaan tänne tuli vähintään kerran viikossa puhelu, jossa kysyttiin turkulaista pelifirmaa. Sekä O että minä olimme samaa mieltä soittajista: he eivät kuulostaneet pilailijoilta eivätkä murtoliigan tiedustelijoilta. En tosin osaa kuvitella, miltä murtoliigan tiedustelijan tulisi kuulostaa. Silti olin vakuuttunut, että soittajat olivat rehellisiä kansalaisia, joilla olisi ollut asiaa turkulaisista peleistä. Lopulta kyllästyin soittoihin ja otin selvää, mikä turkulaisfirman puhelinnumero oli. Se ei muistuttanut lainkaan meidän numeroamme. Koska vihaan puhelimia, kului puoli vuotta, ennen kuin soitin Turkuun. Pelimies vastasi puhelimeen kotoaan. Hän kuulosti hämmästyneeltä, kun kerroin, miten monia asiakkaita he ovat luultavasti menettäneet. Jostain syystä puhelut loppuivat sen soiton jälkeen. Koskaan ei selvinnyt, missä kotinumeroni oli ollut jaossa.

Puu soi

Menen äitiä vastaan Pasilan asemalle. Hän tulee maalta, mökiltä, joka oli 45 vuotta hänen ja isän, mutta nyt ei enää ole. Äiti kirjoitti haravoineensa pihaa ja polttaneensa roskia. Ehkä kaapeissa on vielä hänen vaatteitaan ja isän, löysiä paitoja ja sukupuolettomia takkeja, vähän liian suuria saappaita, joita vuosia sitten tarjottiin vieraille jalan koosta riippumatta. Minä menen kantamaan hänen pientä matkakassiaan. Ensin äiti oli sitä mieltä, että selviytyy kyllä itse, mutta sitten hän muisti, että kaupassakin pitää käydä, kun on ollut viisi päivää poissa. Me menemme kauppaan, ja äiti nostaa koriin lohifileen, maidon, leivän, rasian ananaskirsikoita ja yhden banaanin smoothieen. Me kävelemme reippaasti mutta katujen kohdalla pysähdymme. Kaupan ja äidin kodin välillä on vain yksi pieni katu. Yleensä äiti ylittää sen yksin. Kun minä olen mukana, hän ottaa minua käsipuolesta ja minä sanon, että nyt autoja ei tule. "Kyllähän autot onneksi pysähtyvät aika hyvin, vaikka minä en niitä näkisikään", äiti sanoo.

Äiti tahtoo, että minä katson, mitä koruja hän pakkaa pussiin, joka lähetetään arvioitavaksi jonnekin. En minä koruista ja arvometalleista ymmärrä mitään, mutta toisaalta minä olen sukulaisista se, joka suhtautuu mahdollisiin huijauksiin kepeimmin. Jos huijataan, sittenpä huijataan. Eihän niitä koruja kukaan edes käytä, suotta makaavat rasian pohjalla. Minä kieltäydyn ottamasta äidin nappikorvakoruja, koska minusta korvakorujen pitää roikkua. Saakoon huijari nappikorvakorut.

Kävelimme O:n kanssa aamulla Ärrälle kahville. Matkalla keräilin kuivahtaneita oksankappaleita maasta. Vien ne kouluun. Niistä tulee rytmikapuloita. Ne soivat kauniisti, jos osaa pitää niistä kiinni riittävän rennosti, puristamatta. Kuorin niitä. Muutamissa oksissa näkyi pieniä reikiä ja pintaa pitkin kulkevia mutkittelevia uomia. Kaarnakuoriaiset tai vastaavat olivat tiessään, lähteneet kai elävämpiin oksiin. Levitin oksat sanomalehden päälle. Siinä ne saavat kuivua torstaihin asti. Kaupassa klaveesipari maksaisi monta kymppiä. Koulun talous ei romahda, kun panen lapset soittamaan luonnonpuuta. Marakassivarastoja täydensin eilen ostamalla kirpputorilta vauvojen helistimiä. Puulaatikoita ja ämpäreitä on riittävästi. Tamburiini vielä tarvittaisiin, mutta kyllä näilläkin soi Play along Bella ciao.

Luin Sanna Karlströmin runokirjan Maanpäällinen osa. Se vietiin minulta jo pois, ettei tulisi kirjastosakkoja, joten en voi palata säkeisiin, vaikka niitä teki mieli vähän kosketella. Jollakin sivulla minä muisti sinää kuin ruostuisi. Se ilmaus jäi minuun. Muistaa jotakuta niin kuin palaisi hitaasti, näkymättömästi, ilman liekkiä, olisi pieni kappale metallia, joka on unohtunut ulos, kosteaan, ja vuosien kuluessa pintaan tulee mitättömiä punaruskeita pilkkuja, yhä enemmän, pinta muuttuu kauttaaltaan punaruskeaksi ja hilseilee, ruoste leviää, sisempien osien suoja vähenee, rakenteet murenevat. Ulospäin se näyttää kauniilta. Muistaminen, suru.

Maanpäällisen osan kannessa on puu ja sen juuret. Maanpäälliset oksaosat on tyylitelty niin, että ne muistuttavat verisuonistoa keuhkoverenkierrossa. Sydän vie verta keuhkoihin ja sieltä veri palaa sydämeen. Likaista verta sydämestä pois, niin kuin lapsille sanotaan, ja puhdasta verta sydämeen. Likainen veri väritetään siniseksi ja puhdas punaiseksi. Maanpäällinen osa on parempi nimi kirjalle kuin Ihmisen osa. Siinä on uskonnollista jyminääkin. Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan. Tosin suuri osa kastemadoista taitaa elää maan alla. Maan päälle ne tulevat vasta, kun sataa, tai ehkä joskus yöllä, kun ne näkee vain muutama yölintu.

Oma

Igor Morski

Aamiaiseni aikana tuli puhetta autosta. O sanoi, että Terapeutin uudessa autossa ei ole cd-soitinta, joten ei sillä voi matkustaa. Minä hämmästelin sitä, onko Terapeutilla tosiaan auto, oma auto.

– No, riippuu siitä, miten "oma" määritellään. Ootko sä mun "oma"?

Kuvittelin Terapeuttia autokaupassa. Ei hän olisi mennyt sinne niin kuin Seija Selja, joka käveli kauppaan, osoitti Mersua ja sanoi: Yksi tuollainen. Luultavasti Seija Seljakaan ei toiminut aivan näin, sillä tämän jutun olen kuullut äidiltä, joka ei ollut autokaupassa mukana, mutta näin juttuja kerrotaan rikkaista. Terapeutti tuskin meni autokauppaan. Hän selaili myynti-ilmoituksia netistä, etsi edullista käytettyä autoa, vertaili hintoja ja bensankulutusta, laskeskeli, mihin hänellä olisi varaa. Värillä ei ollut väliä, mallilla vähän enemmän. Sitten hän soitti yhteen numeroon, meni katsomaan, koeajoi muutaman kilometrin, palasi takaisin, tinki satasen tai kaksi hinnasta ja sanoi lopulta, että joo, kai minä tämän otan.

Ja minä ajattelin O:ta kevättalvella 1996. Minä istuin täpötäydessä Engelissä odottamassa häntä ja join pienen potan kokoisesta kupista maitokahvia. O ilmestyi kahvilan oviaukkoon, hilpeässä humalassa ja rymistellen, huomasi minut ja kajautti kuuluvasti kahvilasalin poikki:

– Tee Pussi, tulevien lasteni äiti!

Auto on Terapeutin oma siinä mielessä, ettei se ole kenenkään muunkaan ja hän käyttää sitä. Se on ostettu pankin myöntämällä lainalla ja lainasta on kolme neljännestä maksamatta. Cd-soitin ei kuulu kalustoon eikä ole hankintalistallakaan. Siksi O:n ja Terapeutin perinteinen kesämatka saattaa jäädä tekemättä.

Me kävimme O:n kanssa tänään Arabianrannassa. Siinä, missä ennen oli Arabian tehdas, on nyt Arabiakeskus. Kävimme puolityhjässä kirpputorikaupassa ja paperikaupassa, josta O osti muistivihkoja ja minä äidille orvokkikortin ja Kehvolan kysymyskorttipakan ruoasta ja juomasta. Sitten menimme syömään nepalilaisravintolaan. Meille lounaat myynyt työntekijä taisteli pitkään kassakoneen kanssa ja minä mietin, millä kielellä häneltä pitäisi kysyä, onko hän orja, jotta hän ymmärtäisi kysymyksen, vaikkei osaisikaan vastata siihen. Ikkunasta näki raitiovaunujen katot. Sanoin, etten ehkä ole koskaan aiemmin katsonut raitiovaunujen kattoja tästä kulmasta. O sanoi katsoneensa raitiovaunuja lukemattomia kertoja yläpuolelta, esimerkiksi Fredrikinkadulla omalta parvekkeeltaan hän oli katsonut. Ja kun minä kohotin kulmakarvojani tai hymyilin tai tein jonkin muun tunnistettavan ilmeen, O sanoi, että asunto tietenkin oli vuokra-asunto mutta parveke oli hänen omansa. Ja minä nauroin, sillä tiesin kyllä, millaista aikaa se oli ollut, Johannan kanssa, kun ei voinut avata ovea, koska siellä olisi saattanut olla vuokranantaja. 

Me nousimme raitiovaunuun ja jäimme pois, kävelimme kohti bussipysäkkiä. Kaupunki oli täynnä vaaleanpunaisia kirsikkapuita, ja me puhuimme siitä, miksei niitä ollut meidän lapsuudessamme. Minä näin ensimmäisellä etelänmatkallani kukkivat puut, jotka olivat huumaavan kauniita, koska Suomessa puut eivät kukkineet, mitä nyt pihlaja vähän. Bussissa yritimme muistaa, milloin leimattavat bussiliput katosivat. Vielä me sanoimme "leimaavamme" bussilipun, vaikka vain näytimme sitä koneelle. Bussi kulki vanhan kouluni ohi, sen pysäkin, jonne olin vetänyt monta kertaa matkalaukkuani, kun tulin kissanhoidosta. O sanoi, että puhuin matkalaukusta kuin olisin ollut evakko. Minä en kyllä ole kuullut yhdenkään evakon puhuvan matkalaukusta. Ei heillä ehkä sellaisia ollut. En tullut kysyneeksi isältä koskaan matkalaukuista. Tokko hän olisi tiennytkään. Eivät pikkulapset pohdi tavarankuljetusvälineitä.

Jonakin lapsuuden kesänä mökin ohi ajoi mopedilla usein vanha pappa. Emme tienneet hänen nimeään, mutta koska mökkitiellä näkyi päivässä kolme tai neljä autoa, mopedista riitti kahvipöydässä puhuttavaa. Äiti, Sisko ja minä päätimme, että mopedipapan nimi oli Onni, sillä jotenkinhan meidän oli nimitettävä ihmistä, josta puhuimme ja jolle keksimme kokonaisen elämäntarinan. Kerran kävi niin, että Onnin mopedi sammahti juuri mökkimme kohdalla. Hän talutti sen talomme pihaan. Isä riensi heti vastaan ja jo kaukaa huikkasi: "Morjens, Onni!" Tarina ei kerro, kuuliko mopedipappa uutta nimeään ja mitä siitä ajatteli. Hän tuli joka tapauksessa isän pyynnöstä sisään kahville. En muista, saatiinko mopedi kuntoon vai veikö isä papan autolla jonnekin. Onni oli oikeasti nimeltään Viljo Rytkönen. 

Makuasioita

Musiikkimakuni on yksinkertainen. En pidä iloisesta jazzista, mutta jos sanoissa sydän halkeaa, kun sinä lähtee, ja murhe on muutenkin ilmeistä, pientä letkeyttä sävelkuluissa ja soitinnuksessa saa olla. Blues on aina riittävän surullista, joten ei ole kovin paljon väliä, ovatko sanat latteat vai haarautuvaiset. Minulle kelpaa myös helpoista paloista koostettu ikävä. Lattarimusiikissa suru on sillä lailla vetävästi rytmitettyä, että se liikuttaa lantiota. Pidän siitä. Kaikki romahtaa, ja sittenpä itketään mustia kyyneleitä. Lattariliioittelussa on mukana pohjavirta, joka vie eteenpäin. Respira y deja que el tiempo.

Koska en ole musikaalinen, pidän selkeistä melodioista. Jos laulajalla on matala ääni, hän voi laulaa miltei mitä tahansa. Ääni värähtelee joka tapauksessa sisäelimissäni. Sukupuolella ei ole väliä. Korkeaäänisten laulajien kannattaa laulaa yksinäisistä linnuista, hylätyistä rannoista ja syksyasioista. Toisaalta myös punktyyppinen pisteliäs lohduttomuus sopii korkeaäänisille laulajille. Korkeaääniset voivat ottaa kantaa eksistentiaalisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko elämällä tarkoitusta, ja laulaa tuutulauluja.

Korkean ja matalan välille osuvien äänien miellyttävyys riippuu paljon siitä, millaiset laulun sanat ovat. Tässä kohtaa olen kriittisin. Keskimatalan laulajan ei pidä luetella kotitöitä ja arkiruokia. Hänessä on oltava vähän enemmän runoa kuin muissa. En halua kuulla, että rakkaus on punaviiniä, joka paranee vanhetessaan. Koska en juo mitään viiniä, keskustelin aiheesta viiniasiantuntija Chat GPT:n kanssa. Opin, että vain laadukkaat, tanniiniset ja hapokkaat punaviinit paranevat vanhetessaan. Suuressa osassa edullisia punaviinejä maku voi latistua muutamassa vuodessa. Jokaisella viinillä on oma "parasta ennen" -ikkunansa. Keskimatalilla äänillä ei kyllä välttämättä kannata laulaa tästä seikasta.

Rock tähtää seksiin. Sikäli se on pikemmin sosiaalista kuin yksin kuunneltavaa musiikkia. Biitissä ei ole keskusteltavaa. Haitareita kannatan lähes poikkeuksetta. Viulut ovat tehokkaimpia yllättävissä yhteyksissä. Kuorolaulussa hienointa on se, että laulajat eivät koskaan virnistele. Heillä on vakava yhteinen sanoma, jota he kertovat kurinalaisesti, odottavat vuoroaan ja sulauttavat äänensä toisten ääniin. Erityisen ihania ovat kuorot, joissa laulajat joutuvat laulamaan muulla kielellä kuin omalla äidinkielellään. Olen katsonut lukemattomia kertoja nuoria hollantilaisia naisia, jotka laulavat Villisorsaa suomeksi. Vaikka laulun sanojen merkityksestä on luultavasti keskusteltu harjoituksissa, eivät naiset tietenkään tarkasti ymmärrä, mitä laulavat. Silti heidän äänissään on kaikki kaipaus, jota melodia kantaa. 

Suomi lienee helppo kieli laulaa. Minulle se on vaikein kieli kuunnella, koska sanoilla on niin paljon sävyjä. Venäjä ja ranska soivat lauluissa kauniisti, vaikka ja koska en juuri ymmärrä niitä. Ruotsikin on yllättävän kaunis kieli. Heprean- ja jiddišinkielistä musiikkia olen kuunnellut suhteellisen paljon. Jiddiš on kielenä aika kulmikasta, mutta se ei haittaa, koska kuuntelen tangoja. Ne säväyttävät kielellä kuin kielellä. Tangon voi pilata vain katsomalla tanssivideota, jossa liian meikatut ihmiset ottavat dramaattisia ilmeitä ja asentoja paljettiasuissa.  

Viime vuosina olen alkanut iloita covereista. Siinä on kieltämättä asenteellisuuttakin. Inhoan ajatusta koskemattomasta alkuperäisyydestä, joka jollain merkillisellä tavalla olisi parempaa kuin sitä seuraavat versiot. Joku luo musiikin, ja hyvä niin, mutta sen jälkeen se on yhteinen leikkikalu. Luoja riemuitkoon, jos joku saa hänen luomuksensa kuulostamaan upeammalta kuin hän itse sai. Tehtäköön punkista bossa novaa tai toisin päin, heavysta chanson, virrestä rap. Tekno ei käy. Se on urheiluseksimusiikkia.