Makuasioita

Musiikkimakuni on yksinkertainen. En pidä iloisesta jazzista, mutta jos sanoissa sydän halkeaa, kun sinä lähtee, ja murhe on muutenkin ilmeistä, pientä letkeyttä sävelkuluissa ja soitinnuksessa saa olla. Blues on aina riittävän surullista, joten ei ole kovin paljon väliä, ovatko sanat latteat vai haarautuvaiset. Minulle kelpaa myös helpoista paloista koostettu ikävä. Lattarimusiikissa suru on sillä lailla vetävästi rytmitettyä, että se liikuttaa lantiota. Pidän siitä. Kaikki romahtaa, ja sittenpä itketään mustia kyyneleitä. Lattariliioittelussa on mukana pohjavirta, joka vie eteenpäin. Respira y deja que el tiempo.

Koska en ole musikaalinen, pidän selkeistä melodioista. Jos laulajalla on matala ääni, hän voi laulaa miltei mitä tahansa. Ääni värähtelee joka tapauksessa sisäelimissäni. Sukupuolella ei ole väliä. Korkeaäänisten laulajien kannattaa laulaa yksinäisistä linnuista, hylätyistä rannoista ja syksyasioista. Toisaalta myös punktyyppinen pisteliäs lohduttomuus sopii korkeaäänisille laulajille. Korkeaääniset voivat ottaa kantaa eksistentiaalisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko elämällä tarkoitusta, ja laulaa tuutulauluja.

Korkean ja matalan välille osuvien äänien miellyttävyys riippuu paljon siitä, millaiset laulun sanat ovat. Tässä kohtaa olen kriittisin. Keskimatalan laulajan ei pidä luetella kotitöitä ja arkiruokia. Hänessä on oltava vähän enemmän runoa kuin muissa. En halua kuulla, että rakkaus on punaviiniä, joka paranee vanhetessaan. Koska en juo mitään viiniä, keskustelin aiheesta viiniasiantuntija Chat GPT:n kanssa. Opin, että vain laadukkaat, tanniiniset ja hapokkaat punaviinit paranevat vanhetessaan. Suuressa osassa edullisia punaviinejä maku voi latistua muutamassa vuodessa. Jokaisella viinillä on oma "parasta ennen" -ikkunansa. Keskimatalilla äänillä ei kyllä välttämättä kannata laulaa tästä seikasta.

Rock tähtää seksiin. Sikäli se on pikemmin sosiaalista kuin yksin kuunneltavaa musiikkia. Biitissä ei ole keskusteltavaa. Haitareita kannatan lähes poikkeuksetta. Viulut ovat tehokkaimpia yllättävissä yhteyksissä. Kuorolaulussa hienointa on se, että laulajat eivät koskaan virnistele. Heillä on vakava yhteinen sanoma, jota he kertovat kurinalaisesti, odottavat vuoroaan ja sulauttavat äänensä toisten ääniin. Erityisen ihania ovat kuorot, joissa laulajat joutuvat laulamaan muulla kielellä kuin omalla äidinkielellään. Olen katsonut lukemattomia kertoja nuoria hollantilaisia naisia, jotka laulavat Villisorsaa suomeksi. Vaikka laulun sanojen merkityksestä on luultavasti keskusteltu harjoituksissa, eivät naiset tietenkään tarkasti ymmärrä, mitä laulavat. Silti heidän äänissään on kaikki kaipaus, jota melodia kantaa. 

Suomi lienee helppo kieli laulaa. Minulle se on vaikein kieli kuunnella, koska sanoilla on niin paljon sävyjä. Venäjä ja ranska soivat lauluissa kauniisti, vaikka ja koska en juuri ymmärrä niitä. Ruotsikin on yllättävän kaunis kieli. Heprean- ja jiddišinkielistä musiikkia olen kuunnellut suhteellisen paljon. Jiddiš on kielenä aika kulmikasta, mutta se ei haittaa, koska kuuntelen tangoja. Ne säväyttävät kielellä kuin kielellä. Tangon voi pilata vain katsomalla tanssivideota, jossa liian meikatut ihmiset ottavat dramaattisia ilmeitä ja asentoja paljettiasuissa.  

Viime vuosina olen alkanut iloita covereista. Siinä on kieltämättä asenteellisuuttakin. Inhoan ajatusta koskemattomasta alkuperäisyydestä, joka jollain merkillisellä tavalla olisi parempaa kuin sitä seuraavat versiot. Joku luo musiikin, ja hyvä niin, mutta sen jälkeen se on yhteinen leikkikalu. Luoja riemuitkoon, jos joku saa hänen luomuksensa kuulostamaan upeammalta kuin hän itse sai. Tehtäköön punkista bossa novaa tai toisin päin, heavysta chanson, virrestä rap. Tekno ei käy. Se on urheiluseksimusiikkia.