Ei enää ihminen

Davide Bonazzi

O luki keittiönpöydän ääressä ääneen ilmoituksia Kirkosta ja kaupungista. Tarjolla oli perhepyhiksiä, hiljaisen sydänrukouksen iltoja ja farsinkielistä Raamattu-piiriä. Oli myös kuoleman kahvila, jossa saisi keskustella arvokkaasti kuolemasta kahvin tai teen äärellä ja tilaisuuden jälkeen voisi jäädä täyttämään oman hautaustahtonsa. Mietimme hetken, olikohan mahdollista hankkia yhteistä hautaa jonkun tuntemattoman kanssa, säästösyistä, jos molemmat suvut olivat köyhiä tai saitoja. Kysyin, tahtoisiko O tulla minun tuhkani kanssa samaan hautaan. "No joo, en mä hautausmaita vastusta", sanoi O, "mutta mä en halua, että mun tuhkaa haudataan." Nimilaatan hän voisi ottaa, mutta se ei olisi mikään välttämättömyys. Sanoin, että minun tuhkani voi tulla samalle sirottelualueelle. Sitten aloin miettiä, onko minulla kirkottomana mitään asiaa hautausmaalle. 

Tänään keskustelin asiasta tekoälyn kanssa. Se kertoi, että tuhkani pääsee kyllä hautausmaalle, jos niin halutaan, ja alkoi luetella muitakin vaihtoehtoja sirottelupaikoiksi. Jossain sivulauseessa se sanoi, että kertoisi lisää, jos halusin tietää sirotteluvaihtoehdoista nimenomaan Jyväskylän lähellä. Olin ällistynyt. Tiedustelin, miksi se kuvitteli minun tahtovan tuhkani Jyväskylän seudulle. Se tunnusti olettaneensa niin sijaintitietojeni perusteella. Minä en kuitenkaan ole lähelläkään Jyväskylää. Minua vähän suretti, että tekoäly sijoitti minut väärään paikkaan. En halunnut enää puhua sen kanssa tuhkastani.

Poliisiopiskelijat harjoittelivat sarjassa voimankäyttöä. Suojavarusteisiin sonnustautunut opettaja rynnisti opiskelijaa kohti veitsi kädessä, ja opiskelijan piti muistaa kehottaa hyökkääjää pudottamaan veitsi, ennen kuin ampui tätä saippualuodilla. Kuolinviestin viemistäkin harjoiteltiin. Joku opiskelijoista esitti sitä, jonka rakas oli kuollut, ja hänen ovikelloaan sitten soitettiin. "Meillä on sinulle hyvin ikäviä uutisia", sanoi yksi, ennen kuin ovi oli edes kokonaan auki. Ruumiinavauksissa kukaan ei oksentanut. Sieluista poliisiopiskelijat puhuivat yllättävän paljon. Kuollut ei tuntunut enää ihmiseltä, koska hänen sielunsa oli irronnut ruumiista.

Eilen kävimme syömässä syyrialaista ruokaa Kalliossa. Bussissa kysyin O:lta, mitä asiaa painottaisi, jos hänen pitäisi opettaa peruskoululaisille, miksi sodissa ja kansanmurhissa on hyödyllistä käyttää propagandaa. O arveli puhuvansa peruskoululaisille sitouttamisesta. Minä olin aloittanut siitä, että ihmisen tappaminen on melkein kaikille lähtökohtaisesti vaikeaa. Siksi on tärkeää epäinhimillistää tapettava. Jos hän ei ole oikein ihminen, tappaminen on helpompaa ja hyväksyttävämpää.

Aina, Alina, Elo ja Isla olivat eloisia. Me tilasimme omien ruokiemme lisäksi yhteisen lisukkeiston. Meille kannettiin pöytään pitkä lauta, jossa oli neljätoista hopeanväristä kuppia ja jokaisessa kupissa jotakin. Vain muutaman kupin sisällöstä ymmärsin, mitä siinä oli, mutta söin silti, kaikkea, ja muutkin tekivät niin. Me sorkimme omilla haarukoillamme yhteisiä kuppeja. Jos joku meistä ajattelikin bakteereja, joita ei kannattaisi jakaa, hän ei sanonut mitään. Ruokailu tuntui melkein uskonnolliselta rituaalilta.

Tänään aurinko paistoi. Kävelin äidin kanssa katsomaan koskea. Sen pauhu kuulosti erilaiselta kuin kesällä.

Lucifer

Aamut ovat hämäriä jo. Tänä aamuna satoi, kaatamalla. Bussipysäkillä oli mies, jonka hupparin selässä luki "Lucifer - Light Bearer". Hän poltteli selin minuun ja seisoi kaukana katoksesta, niin kuin hän aina tekee. Tahdoin sanoa hänelle, ettei minua sinun savusi haittaa, mutta en sanonut sitä tänäänkään. Yllätyin, kun tämä Lucifer oli taannoin samassa taloyhtiön kokouksessa minun kanssani. Minä en käy yhtiökokouksissa, mutta sillä kerta menin, koska oli kyse putkiremontista, joka alkaa kevättalvella. Lucifer oli kokouksessa yhtä hiljaa kuin pysäkillä enkä minäkään puhunut. Katselimme valkokankaalle heijastettuja hinta-arvioita vaitonaisina.

Lucifer antaa minun nousta bussiin ensin. Olen varma, että hän on ihmissuhteissaan kiltti eikä vaadi keneltäkään mitään. Hän ei riuhdo naisten paidannappeja auki ja jää sen tähden yksin. Hän tilaa muutamaa harrastelehteä ja käy joka vuosi Tuska-festivaaleilla. Päivän ateriansa hän tekee itse. Hän on esteetikko ja nauttii siitä, että voi asetella ruoka-annoksensa kauniisti. Hänen keittiössään kasvaa yrttejä pienissä ruukuissa, ja niistä hän napsaisee persiljaa tai basilikaa päivällisensä koristeeksi. Syksyisin hän tekee erikoisreseptillä omenahilloa, johon tulee siideriäkin, ja kerää sieniä, jotka kuivattaa ja antaa lasipurkissa joululahjaksi sukulaisilleen ja työkavereilleen. Tinderiin hän ei enää halua mennä. 

Me emme koskaan päädy keskustelemaan Luciferin kanssa, sillä kumpikaan meistä ei ole ihmistyyppiä, joka aloittaa tutustumiskeskustelun bussipysäkillä. Minulle kyllä puhutaan pysäkeillä ja kulkuvälineissä usein. Minä nimittäin katson ihmisiä. Siinä Lucifer on minua epäsosiaalisempi: hän ei näytä koskaan katsovan ketään kohti. Ehkä hän silti havaitsee muut pysäkin ihmiset. Olen vakuuttunut, että Lucifer tietäisi minut bussipysäkkinsä ihmiseksi.

Eilisiltana katselin Youtubesta pätkiä nuoresta Robert De Nirosta ja Areenasta sarjaa suomalaisista poliisiopiskelijoista. Ensimmäisessä jaksossa nähtiin hetkiä pääsykokeen fyysisestä testistä, jossa poliiseiksi haluavat juoksivat, pomppivat ja nostelivat painoja. Yritin tarkata, näkyisikö kuvan reuna-alueilla Leeviä tai Tanelia, mutta ei heitä näkynyt, mikäli he eivät olleet niitä, joiden kasvot oli blurrattu.

Taneli taitaa olla jo valmis poliisi. Hän sanoi omista pääsykokeistaan, että fyysinen testi oli helpoin osio. Minä luin hänen kanssaan pääsykoeartikkelit ja opetin häntä kirjoittamaan riittävän hyviä esseitä. Niin tunnollista ja motivoinutta esseenkirjoittajaa en ole tavannut toista. Kun Taneli oli hyväksytty Polamkiin, kohta minun puheilleni tuli Leevi, joka myös halusi oppia kirjoittamaan riittävän hyvin. Tultuaan valituksi Leevi toi minulle pienen paketin. Siinä oli G-avaimen muotoiset korvakorut.

Heistä luultavasti tulee oikein hyviä poliiseja. Ehkä he oppivat kestämään kaiken sen, mitä työssään näkevät. Hanna ei kestänyt. Hän sanoi, että ei saanut mielestään lapsen ruumista, jonka oli joutunut kohtaamaan. Ja ihmiset olivat niin kovin yksin, että sydäntä sattui. Harjoittelun jälkeen koko talvi oli pimeä eikä hän olisi halunnut nousta sängystä. Tuntui kuin maailmasta olisi imetty pois kaikki valo. 

Keväällä Hanna hakeutui toiselle alalle. Hän tuskin tarvitsi esseeopettajaa sinnekään, sillä oli kirjoittajana erittäin pätevä. 

Paino

Kuuntelen belgialaisen bändin balladia vuosikymmenten takaa, ja vaikka en ole milloinkaan aiemmin kuullut sitä, olen hetken nuoruuteni syksyissä. Enimmän ajan kävelin vaahteranlehtien seassa ja toivoin, että joku poimisi minut. Silloin katulamppujen valo oli vielä lämminsävyistä. 

Aulis lähetti sähköpostia ja kysyi, haluaisinko tavata. En haluaisi, mutta ei niin voi vastata. Kerroin, milloin minulla on syysloma, ja kehotin ehdottamaan aikaa. Kirjoitin Arvillekin. Ajattelin, miltä hän näyttää, kun kulkee märässä metsässä Valo vierellään, pieni mies tumman koiran kanssa siellä jossain kuusien välissä. "Älä ota Arvista itsellesi taakkaa", Sisko sanoi, ja vaikka minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti, en kuitenkaan ymmärrä, sillä jokainen ihminen on perusolemukseltaan taakka. Arvi täytti lapsena reppunsa pienillä esineillä, jotta se olisi painavampi, ja sen minä ymmärrän hyvin. Ilman painoa lepattaisi vain ja lentäisi ääneti tuulten mukaan kenenkään huomaamatta.

Lilja sanoi tänään, että on nuoruudestaan saakka harkinnut silikonirintoja, mikä oli minulle yllätys, koska olen kuvitellut hänen Jumalansa vastustavan rintaimplantteja. Niin vähän olen tiennyt mistään. Kysyin, ketä varten Lilja olisi ne hankkinut, ja hän vastasi, että ihan itseään varten. Eikä hän isoja ja painavia rintoja olisi missään tapauksessa ottanut. Hän tiesi monia suurperheiden äitejä, jotka olivat laitattaneet rinnat. Ajattelin Suviseurojen kukkamekkonaisia hymyilemässä ja sanomassa toisilleen Jumalan terve, jonottamassa kärsivällisesti keittoa, jonka kerrankin oli tehnyt joku muu, ja peittämässä villatakilla uudet rinnat, omaa itseä varten hankitut. Ehkä rinnat ostetaan siinä vaiheessa, kun viimeinenkin lapsi on imetetty, jos rahaa on, ja onhan sitä, sillä mies käy töissä ja tekee niin pitkiä päiviä, että hyvä, kun yöksi ennättää samaan sänkyyn. Mutta mitäpä miehestä, onhan naisella rintansa. Jos huonosti on käynyt, tunto niistä on kyllä saattanut heikentyä.

80-luvulla luin nuortenkirjan, jossa teinipoika ihmetteli, kuinka tytöt voivat nukkua rintojensa päällä. Eivätkö ne ole kovat kuin tennispallot? Se tietysti nauratti tyttöjä. I, joka oli täyttänyt jo 17, kertoi, että ensimmäisellä kerralla tyttöystävä oli siirtänyt hänen kätensä rinnan päälle, koska hän ei ollut tiennyt, mitä tehdä. Se vähän kauhistutti minua. En uskonut, että koskaan rohkenisin siirtää kenenkään kättä minun rintani päälle. Siinähän pitäisi olla jotenkin toimelias. Minusta poikien oli syytä tulla äkkiarvaamatta seisomaan minun taakseni ja panna siitä kätensä minun rintojeni päälle. Tärkeintä oli, että minun ei pitänyt tehdä mitään. 

En minä vielä silloin lukenut Yasushi Inouen Metsästyskivääriä. Mutta siinä on kohta, jossa teinitytöt ovat englannin oppitunnilla ja harjoittelevat verbien aktiivi- ja passiivimuotoja. Yksi tytöistä panee lapun kiertämään. Siinä on kaksi kysymystä: 

Do you want to love? 

Do you want to be loved?

Vuoron perään tytöt pistävät rastin sille kohdalle, kumpaa haluavat. Vain yksi haluaa rakastaa.

Rukousaula

Osuin myyjäisiin, jotka levittäytyivät kahden entisen kouluni alueelle. Pihat olivat täynnä myyntipöytiä. Olisin voinut ostaa omenakompottia, paellaa, pitsaa, hilloja, puuroa, kahvia, arpoja, ja grillimakkaraakin eräs mies yritti houkutella minut ostamaan, mutta en ostanut vaan suuntasin rakennuksen sisälle. Siinä rakennuksessa minä olin käynyt yläasteen ja lukion. 

On mahdollista, että edellisen kerran olin käynyt sisällä vuonna 1989. Silloin minusta oli tullut ylioppilas. Käytin Siskon ylioppilaslakkia, koska en halunnut omaa. Kävelin puhujanpönttöön ja olin kompastua matkalla. Olin ohut kuin rihma, ja minun päälläni oli aprikoosinvärinen löysä mekko, jonka äiti oli valinnut Hämeentien vaatekaupasta. Matematiikanopettaja tuli rukousaulassa sanomaan minulle, että se oli hyvä puhe. En muista enää, mitä puhuin, mutta rehtori yritti etukäteen sensuroida puheestani sanan "kuukautiset". 

Siinä samassa rukousaulassa olin kahdeksannella luokalla kantanut kahvipannua. Oli ollut vanhempainilta, ja minun kotitalousryhmäni oli joutunut huolehtimaan vanhempien kahvituksesta. Vanhemmat olivat olleet vielä juhlasalissa, sillä puhetilaisuus oli kesken. Minä seisoin pimeässä rukousaulassa kahvipannu kädessäni, kun äkkiä Eero Heikkinen tuli minun taakseni ja pani kätensä minun takapuoleni päälle. En osannut sanoa mitään. Seisoin paikallani ja katsoin ikkunan läpi pihan lamppuja. Sitten joku muu tuli rukousaulaan ja tilanne oli ohi. Muutaman viikon kuluttua kuulin Eero Heikkisen kertovan muutamalle luokkansa tytölle, että minä olin huora. 

Siinä rukousaulassa oli pidetty monia myyjäisiä. Meidänkin luokkamme keräsi rahaa. Myyjät pöytiin oli helppo saada, mutta kun myyjäiset olivat ohi, siivoamaan eivät jääneet kuin Antti, Leo ja minä. Antti ja Leo asuivatkin demarikommuunissa. Siellä kai oppi vastuuta. Minä olin vain tunnollinen.

Maanantaisin rukousaulaan oli pitänyt mennä kuuntelemaan kirkon edustajan aamunavausta. Minua hävetti papin puolesta, jos hän erehtyi lukemaan saman tekstin, jonka hän oli jo aiemmin lukenut. Kuvanveistäjästä, joka yritti veistää Jeesuksen kuvan, kuultiin ainakin kolmesti. Kerran Lotta Antikainen pyörtyi aamunavauksessa. Hänet kannettiin jonnekin pois, mutta pappi jatkoi puhettaan.

Ylioppilaskirjoitukset olivat olleet juhlasalissa. Takit ja laukut piti jättää rukousaulaan. Minulla oli viimeisissä kirjoituksissa eväänä puolikas omena, jonka olin viipaloinut pakasterasiaan. En syönyt sitä, koska en halunnut syödä mitään. Heitin omenanpalat roskikseen, kun lähdin kirjoituksista. Kävelin rakennuksesta ulos Mäkelänkadun puolelta. Kevätaurinko paistoi, ja minä olin helpottunut ja kuljin takki auki, sillä en ollut halunnut jäädä sisälle enää edes napituksen ajaksi.

Eilen koulu näytti yllättävän paljon entiseltään. Oppilaat istuivat porrastasanteiden ikkunoiden edessä, niin kuin mekin olimme joskus istuneet. Kaikki oli kuitenkin pienempää, hämärämpää ja ahtaampaa kuin ennen. Rukousaulaan kurkistin vain ovelta. Sinne oli nyt rakennettu kammokuja myyjäisten vetonaulaksi.

Kävin vielä ala-asteen pihalla. Yritin muistaa, mitä puita pihalla oli kasvanut 70-luvulla. Ei siellä ainakaan pihlajia ollut, niin kuin nyt oli. Pukuhuoneen ikkunalaseissa oli ollut peittävää koristekuviointia, ettei kukaan voisi kurkistella riisuutumista. 

Kävelin Käpygrilliin vartin etuajassa. Sisko istui jo pöydässä. Hän sanoi, että tiesi minun tulevan sovittua aiemmin.

Tuhka

René Magritte

Jos päättäisin ryhtyä katuvaiseksi ihmiseksi ja ripotella päälleni tuhkaa, en ehkä löytäisi lähiseudulta sitä ihan helposti. Minulla ei ole aavistustakaan, missä on lähin takka, pönttöuuni tai puusauna. Voisin toki mennä lähimetsään, koota nuotiopuut, sytyttää ne palamaan ja lisäillä puita illan mittaan, odottaa eräitä tunteja, kunnes on syntynyt ja jäähtynyt riittävä määrä katumustuhkaa. Sitten lapioisin pienellä hiekkalapiolla tuhkat kestokassiin ja kantaisin kotiin odottamaan otollista katumushetkeä. Varmasti jokin self help -kirja kertoisi, mikä ripottelumäärä tuhkaa on sopiva. Jos kirjallisuudesta ei olisi apua, ChatGPT antaisi minulle ohjeita siitä, kuinka katumusrituaali kannattaa suorittaa, jos haluaa vaikuttaa perinnetietoiselta. 

Uskovainen tätini Helka liimasi 80-luvun alkupuolella meidän mökkimme vieraskirjaan kortin, jossa Jeesus roikkui ristillä, ja kirjoitti viereen tekstin: "Meille annetaan anteeksi!" Minua hävetti. Ajattelin, miten noloa on, että meidän vieraskirjassamme on Jeesus ja tyhmä teksti ja jokainen vieras näkee sen. Olin jo joutunut piilottamaan Helkan minulle aiemmin tuoman Jeesus-kirjan kirjahyllyn kirjarivin taakse. Kirjassa Jeesus oli pieni ja iloinen ja nikkaroi monenlaisia puuesineitä. En halunnut Jeesusta huoneeseeni enkä sydämeeni.

Anteeksipyynnön ymmärrän, vaikka minusta tuhkanripottelu olisi rituaalina vakuuttavampi. Anteeksiantoa en ymmärrä ollenkaan. Minulle jokainen ääneen lausuttu anteeksianto kuulostaa jokseenkin samalta kuin performatiivi, jossa laivan kylkeen rikotaan pullo ja sanotaan, että kastan sinut Santa Mariaksi. Sitten laiva seilaa Santa Mariana, vaikka olisi se ilman nimeäkin päässyt eteenpäin uppoamatta. 

Eihän mieli unohda. Mikä on ollut, on suututtanut tai satuttanut jo. Ei sitä pyyhi pois. Kukaan järjellinen olento ei halua jäädä kellimään siihen ikävään ja kaikin voimin pitää kiinni menneestä. Mutta miksi pitäisi sanoa, että antaa anteeksi? Kai se on vain kaupankäyntiä tai uskonnollinen rituaali. 

Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään niin pahaa, että miettisin sitä vielä kuolinvuoteella. En tosin tiedä, millaisia asioita mieleen nousee, jos tietää kuolevansa. Isä kävi läpi menneitä tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Hän suri sitä, että oli saattanut nuoruudessaan tahtomattaan loukata joitakuita naisia. Minä sanoin, että meillä ei onneksi ole mitään anteeksipyydettävää eikä anteeksiannettavaa. Isä siirtyi pohtimaan, olisiko hänen pitänyt antaa minulle jonkinlaista seksivalistusta. 

Eräs toinen kuoleva kutsui viimeisenä elinkuukautenaan luokseen lakimiehen. Hän halusi, että testamenttiin kirjataan lista siitä, millä tavoin hänen entinen vaimonsa oli kohdellut häntä väärin. Lista oli pitkä ja yksityiskohtainen. Ne asiat hän halusi jättää lapsilleen. Lakimiehen jälkeen hän kutsui luokseen papin. Hän oli päättänyt pelastaa oman sielunsa ja liittyä takaisin uskonnolliseen yhteisöön, josta oli kerran lähtenyt pois.

Säilöjät

René Magritte

En kirjoittanut Arville eilen. Siitä tuli huono omatunto. Oli kuin olisin lintujen talviruokkija ja äkisti jättäisin viemättä siemeniä ja pähkinöitä lintulaudalle. Nyt aamulla lähetin hänelle sähköpostin. Muistelin sitä, miten säilöimme syksyn kauneimmat vaahteranlehdet kallionkoloon ja odotimme värien säilyvän talven yli. 

Kerran rakensimme katollisen lumilinnan. Lumilinnan avajaisissa meidän oli tarkoitus syödä Kingis-jäätelöpuikot, jotka olivat juuri ilmestyneet kauppoihin. Ostimme Kingikset, panimme ne lumilinnan seinäluukkuun odottamaan ja menimme kukin kotiimme syömään. Kun palattuamme otimme Kingikset luukusta, yllätyimme: ne olivat muuttuneet jäätelövelliksi. Niin me nuolimme jäätelövelliä katollisessa linnassamme. Linnan ulkopuolella oli kyllä reipas pakkanen ja tammikuun talvipimeä.

Äiti oli käynyt Seurasaaressa retkellä. Hän kirjoitti aateliskartanoiden tapettikuvioista, jotka oli maalattu pellavakankaalle. Kun muutettiin, tapetit kuuluivat irtaimistoon. Muuttaja vei mukanaan tapetit ja pönttöuunit. Koska kivet olivat kalliita, uunin ulkopinnat tehtiin puusta ja naamioitiin ne maalaamalla näyttämään kivisiltä. 

Taitavat Seurasaaren kartanot olla kaikki muualta sinne siirrettyjä. Hirret on alkuperäispaikassa irroteltu toisistaan, numeroitu ja pakattu kuorma-autoon, kuljetettu satoja kilometrejä, koottu sitten uudestaan, naputeltu kangastapetit nauloilla hirsiin, aseteltu huonekalut oikeille paikoilleen. Minun ymmärrykseeni ei mahdu, että kartanon voi siirtää. Minulle kartano on olemassa tietyssä maisemassa. Se on vain talo, joka on upotettu ympäristöön. Kun ympäristö muuttuu, talon sielu on toinen.

En ole koskaan säilönyt kurkkuja, sieniä, punajuuria enkä mitään muutakaan. No, on minulla pakastin ja sinne työnnän ja unohdan mitä milloinkin. Mutta en ole valmistanut hellästi etikkaliemiä, keittänyt hilloja enkä pannut suolasienten painoksi kiveä. Äiti tekee sellaisia asioita edelleen, vaikka ei hän millään saa syötyä kaikkea sitä, mitä säilöö.

Minä olen säästänyt vain paperikirjeet, ainakin kirjeet merkittävimmiltä ihmisiltä. Sähköposteja en säästä. Paperikirjeet ovat suurissa muovipusseissa kellarissa, vaatehuoneessa, sängyn alla tai jossain muussa varmassa paikassa. Ja vaikka minä en tietäisikään, missä ne tarkkaan ottaen ovat, luotan siihen, että ne ovat tallessa, sillä muovipussin lenkit olen sitonut kiinni kahdella solmulla.

Hyväksyttävät

Normaali avioliitto kestää kymmenen vuotta, väittää iltamusiikkini. Rakkausrealityissa miltei jokainen etsii jotakuta, jonka kanssa vanheta yhdessä. He ovat nuoria. Huomaan alkaneeni katsoa realityihmisten huulia. En ymmärrä, kenen huulia on täytetty. Kysyin O:lta, onko ruumiista pois imetty rasva nestemäistä vai kiinteitä kokkareita vai jotain siltä väliltä. Hän hymähti ja sanoi: Niinpä. Ajattelen rasvakudosta, jota imetään ja kerätään metalliseen astiaan ja astia tyhjennetään biologiseen erityisjätteeseen, jonne pannaan myös poistetut luomet, kasvaimet ja abortoidut sikiöt. Erityisjäte kuljetetaan jätteenkäsittelylaitokselle ja poltetaan, luulen. Niin katoaa heidän rasvansa, ellei sitä sitten siirretä johonkin muuhun osaan kehossa, mutta joka tapauksessa he haluavat vanheta yhdessä. 

Neljännellä tunnilla oppilaat joutuivat ottamaan kantaa väitteisiin. Jumituimme yhteen: "On tärkeää hyväksyä erilaiset ihmiset." En minä niitä väitteitä ollut laatinut. Kaikki olivat tietysti ensin valmiita hyväksymään erilaisuutta, mutta sitten alkoi tulla reunaehtoja. Pitikö hyväksyä natsit? Miten tulisi suhtautua lapsenraiskaajiin, jotka varmaan olivat vähemmistöä väestössä? Jos hyväksyi ihmisen mutta ei tämän tekoja eikä ajatuksia, mitä hyväksyi? Ja mitä hyväksyminen oikeastaan tarkoitti? Saattoiko inhota ja hyväksyä samaan aikaan? Jos piti homoseksuaalisuutta Jumalan tahdon vastaisena mutta äidin homokaveri oli ihan kiva ihminen ja välillä jutteli tämän kanssa, hyväksyikö erilaisuuden?

Erityisluokilla on oleellista vain se, etteivät oppilaat tapa toisiaan, sanoi eräs opettaja eilen, ja siinä vaiheessa minä poistuin huoneesta.

Vedet katkeavat täksi yöksi. Olen ottanut kannuun talteen vettä, jotta saan aamulla kahvia. Ulkoa kuuluu outoa pauhua ja pauketta. Ehkä joku murskaa vesiputkia tuolla pimeässä. Syksy hiipii. Vanhan ostarin kirsikkapuut ovat jo punaiset, ja minulla oli tänään ensimmäistä kertaa sukkahousut. Pienenä Elo siveli minun sääriäni, koska sukkahousut tuntuivat niin suloiselta. 

Ymmärrys

Arman

Kun kampaaja oli pessyt hiukseni, hän ohjasi minut leikkaustuoliin. Hän ei kysynyt, paljonko leikataan, vaan sanoi, että äsken tuossa pesualtaalla hänelle tuli mieleen hassu juttu, sellainen sanonta vai mikä se on, pikkuisen törkeä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä törkeää hänelle oli tullut mieleen päänahastani, joten odotin vilpittömän kiinnostuneena.

– No siis se, että antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa.

Epäilemättä ilmeeni paljasti, etten käsittänyt yhtään, mistä kampaajalle tällaisia oli tullut mieleen hiustenvaahdotuspuuhissa. Hän selitti. Päänahan hierominen on sellainen juttu, että asiakkaat yleensä rakastavat sitä. Eivät ihan kaikki, sillä on niitäkin, joista se tuntuu vastenmieliseltä. Mutta suurin osa nauttii siitä, kun päätä hieroo, ja toivoisi sitä lisää. Niinpä on vähän julmaa tehdä asiakkaan päälle hierontaliikkeitä vain muutaman sekunnin ajan. Asiakas ehtii aavistaa, miten hyvältä se tuntuu, ja sitten sitä ei saakaan enempää.

En osannut vastata mitään järkevää. Ilmeisesti olin pesualtaalla sulkenut silmäni, kun hän hieroi päätäni hetken, ja avannut ne, kun hieronta loppui. Aloin puhua siitä, että monet aistiyliherkät lapset eivät kestä hiustenpesua. He eivät voi sietää kosketusta päänahassaan. Tästä kampaaja liukui luontevasti menneisyyteensä Steiner-koulussa, jossa oli vähän liikaa niitä lapsia, jotka eivät pysyneet paikallaan. Mutta siellä eurytmian tunneilla he kaikki olivat samalla tavalla koikkelehtineet kuparisauvat käsissään ymmärtämättä lainkaan, miksi niin piti tehdä. Heillä oli kyllä aavistus, että jokin tarkoitus siinä oli taustalla, mutta heille ei koskaan kerrottu, mikä se oli. Vasta aikuisena hän oli tutustunut steinerpedagogiikkaan.

Ennen kuin hiukseni olivat lyhentyneet, kuulin myös kampaajani kesäteatterimenneisyydestä. Kerran hän oli esittänyt komediassa tomeraa naisihmistä, jolla oli nahjusmainen mies. Miestä esitti fyysisesti hyvin taitava näyttelijä, joka osasi sätkiä ja nytkähdellä, kun vaimohahmo kuritti ja muksi. Eräässä kohtauksessa vaimo oli ensin hakannut miestään ja oli jo lähdössä pois näyttämöltä mutta kääntyikin vielä ja potkaisi maassa makaavaa miestä. Tälle yleisö nauroi ulvoen. Kyllä kampaaja vähän sitä ihmetteli silloinkin, mutta oikeastaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin hän ymmärsi, miten sopimaton kohtaus se oli.

Otsatukkaan päästyään hän kertoi muuttohistoriastaan ja matemaattisista taidoistaan. Jo viisivuotiaana hän oli osannut laskea, montako sekuntia on tunnissa, mutta sitten lukiossa hänelle tuli opettajaksi joku käppänämies, ehkä tohtori, joka ei osannut selittää millään tavalla, miksi jokin tehtävä ratkaistiin sillä tavalla kuin ratkaistiin. Niinpä kampaaja, joka ei silloin ollut kampaaja vaan identiteettiään hakeva ujo ja estynyt niittipunkkari, lopetti lukion. Hiuksissani ei ollut niin paljon leikattavaa, että olisin ennättänyt kuulla, miten ja milloin hän päätyi hiusalalle.

Sähköpostiini tuli äsken pyyntö arvioida kampaamokokemukseni. Klikkasin keltaisiksi viisi tähteä viidestä. Niin minä teen aina, sillä en tahdo saman kampaamon työntekijöiden vertailevan tähtiään ja surevan sitä, että joku saa vähemmän kuin toinen. Kampaamon sivulta huomasin, että kampaamoaikaa varatessa voisi varata myös 10 minuuttia päähierontaa. 

Odotusmusiikkia

Turhaan olen yrittänyt vastata kommentteihinne, kohta kolme tuntia. Blogger ei ole suopea yrityksilleni. Mutta soitetaan nyt odotusmusiikkia perjantai-iltaan.