30/10/2026
Puolukoita
28/10/2026
Kauriit
Jo kahtena aamuna olen nähnyt kolme kaurista. Ne seisovat urheilukentän ja paviljongin välisellä kaistaleella ääneti. Minä kuljen siitä ohi, ehkä kymmenen metrin päästä, mutta ne eivät lähde pakoon. Vasta kun paviljongin ovi kolahtaa, ne katoavat metsän hämärään.
Käyn harvoin opettajainhuoneessa. Eilen kävin, koska Sanna oli pyytänyt, että tulen. Hän oli siellä tuoreen vauvansa kanssa. "Saanko mä ottaa sen syliin?" Annukka kysyi Sannalta, ja sen jälkeen vauva meni Teijalle ja Mimmille ja Niinalle. Minä siirryin vähän kauemmas, ettei kukaan keksisi kysyä, halusinko ottaa vauvan syliin. En halunnut. En käsitä, miksi vieras vauva pitää kiskoa äitinsä tutusta sylistä. Niin kuin vauva ei olisi ihminen vaan kiertopalkinto. Arvelin, ettei kukaan ilahtuisi kiertopalkintonäkemyksestäni, joten katselin näytöstä muutaman metrin etäisyydeltä. Näin mielessäni absurdin komedian, jossa nainen tuo uuden sulhasensa näytille työpaikalle. Sulhanen pannaan kiertämään. Jokainen vuorollaan koskettaa sitä ja sanoo, että oi kun on pehmeä iho.
Toisella sohvalla Eevi, Maiju ja Linnea keskustelivat vaihdevuosioireista. Eevin korvat olivat kuivuneet niin, että niitä kutitti yhtenään. "Me vain kuivutaan ja kuivutaan", sanoi Maiju, ja sitten he kaikki nauroivat sillä tavalla, että Petteri nousi sohvalta ja meni hakemaan kahvia. Minä menin monistamaan. Jos opettajainhuone olisi elokuva, se varmasti läpäisisi Bechdelin testin, sillä kukaan ei enää jaksa puhua miehistä. Naiset puhuvat lapsistaan, kynsistään ja korvistaan, mikä toki kaikki saattaa olla kätkettyä puhetta miehistä.
Olen käpertymään päin. Pimeä ei lisää halua sosiaalisuuteen. Tahdon juoda kuumia juomia ja sytytellä lämminvarjostimisia pöytä- ja ikkunalamppuja. Tänään puin kauppamatkalle talvitakin. Arvi kirjoitti, että lapsena kävi usein nukkumaan päivävaatteissa, jotta pääsisi nopeasti yöllä ulos, mikäli tulisi tarvetta. Me menemme kirkkoon joulun lähestyessä. Hänellä on Jeesuksensa, minulla ei niinkään, mutta kirkko on hyvä paikka istua, jos ei ole kiinnostunut keskusteluista.
24/10/2026
Sinä
Luin Sanni Isometsän Katoamiskertomuksen, joka on tarina miehen kuolemasta. Siinä kertojanainen alkaa puhua itsestään sinänä. En muista, perusteleeko hän sinään siirtymistä vai olinko se vain minä, joka tulkitsin hänen muuttuneen sinäksi, koska oli helpompaa nähdä itsensä ulkoapäin. Sinä on deiktinen ilmaus. Sitä ei ole ilman minää. Sinä on aina samassa tilassa kuin minä mutta irrallaan.
Tälle blogillekin voisi tehdä hyvää, jos muuttaisin itseni sinäksi. Tulisin luultavasti kertoneeksi erilaisia asioita kuin nyt. Sinäkerronta olisi kai odotettavaa ja luontevaa kohtauksissa, joissa on vaikea saada kosketusta tunteisiin ja ikään kuin leikkautuu itsestään irti.
Sinä seisot kahden oven välissä. On ovi, joka vie käytävälle, ja toinen, jonka takana sinun isällesi vaihdetaan vaippaa. Seisot siinä välissä ja katsot auki jäänyttä kaappia. Hyllyllä on imukykyisiä alusliinoja ja pahvisia oksennusaltaita, paljon valkoista, sideharsoa, sairaalan siistejä pinoja. Näet huoneen ovi-ikkunasta, että toimenpide on vielä kesken, käännät katseen pois, otat askelia pienessä tilassa. Työpuhelimeesi kilahtaa viesti. Edvin tahtoo tietää, onko kaikki ok ja joko sinä sanoit isällesi, että olet maailman paras opettaja. Sinulla on kuuma. Riisut takin, pitelet sitä vasemmalla käsivarrellasi.
No jaa, tuossa olisi vielä kehiteltävää. Parhaita tietämiäni sinän ja minän paikanvaihdoksia on Tuomari Nurmion kappale Ikuisesti minun. Se näyttää, miten rakastuneen kielenkäyttö muuttuu karmaisevaksi narsismiksi, kun sinän ja minän paikat muuttaa. Minun nimeni on / tatuoitu aivojesi poimuihin / Minun nimeni on / raudalla poltetttu sydämesi lihaan
Viikko sitten minä kävelin Itä-Helsingissä pitseriaan kahden näkövammaisen kanssa. He eivät olleet koskaan käyneet siellä enkä minäkään ollut, mutta he kulkivat sinne erehtymättömästi. Molemmilla oli valkoinen keppi. Ehkä he kepeillään tunsivat, missä kohtaa oli märkää vaahteranlehtimössöä tai kuoppa, ja osasivat välttää ne. Toinen sanoi, että hänelle mahdollisen kumppanin ulkonäkö ei enää merkitse juuri mitään. Tämä tiedonanto hämmästytti minua. Hän on syntymästään saakka nähnyt vain hämäriä hahmoja ja värejä ja nekin vasta silloin, kun on sentin etäisyydellä.
He eivät tienneet, miten kauniita he olivat yhdessä. Vaikka he eivät voineet nähdä toistensa ilmeitä, he hymyilivät yhtaikaa, nyökkäsivät yhtaikaa ja pitivät sohvalla istuessaan jalkojaan samassa asennossa. Tuoreet rakastavaiset.
Eilen kävin teatterissa. Raitiovaunussa istui lippalakkipäinen ihminen, joka huusi tämän tästä: "Hiljaa! Olkaa nyt vittu hiljaa!" Ja kun raitiovaunu pysähtyi hetkeksi, lippalakkipää huusi taas: "Eteenpäin, saatana eteenpäin! Mulla on kiire Tuvalle!" Mielessä kävi, olisiko minun pitänyt mennä hänen viereensä istumaan ja yrittää rauhoittaa häntä. En mennyt. Minun pysäkkini tuli ennen hänen pysäkkiään.
17/10/2026
Haastatteluja
Haastattelijana en ole kokenut valtaisia riemuja. Vaikka yksityishenkilönä olen sillä lailla vähäsanainen, että toinen väistämättä alkaa täyttää tilaa puheella, en nuorena osannut suhtautua luontevasti haastattelutilanteisiin. Inhosin sitä, että piti napsauttaa nauhuri päälle tai tehdä muistiinpanoja, tai jos istuttiin yleisön edessä, oli otettava eräänlainen kaksoisrooli: puhuttajan ja esiintyjän.
90-luvun alkuvuosina minut pyydettiin haastattelemaan erästä nuorta kirjailijaa, joka oli juuri aloittanut uransa ja saanut palkinnonkin. Oli Aleksis Kiven päivä ja kirjallisuustieteen ainejärjestö järjesti tilaisuuden, johon tämä kirjailija oli kutsuttu puhumaan. Olin sopinut Kirjailijan kanssa, että tapaamme vähän ennen tilaisuutta Café Engelissä, jotta ehdimme hetken tutustua ja käydä läpi sitä, mitä häneltä kysyn yleisön edessä.
Olin Engelissä etuajassa. Minusta oli parempi vaihtoehto, että Kirjailija joutuisi tunnistamaan minut kuin minä hänet, sillä olin nähnyt hänestä vain hämärän valokuvan kirjan kansiliepeessä. Minä olin kertonut hänelle, että minulla on punainen hame, musta pusero ja ruskea mokkatakki. Muutamaa minuuttia ennen sovittua aikaa kahvilaan astui nuori mies, jolla oli samanlaiset hiukset kuin kansiliepeessä. Hän katsoi minua, minä hymyilin ja heilautin kättäni, ja hän käveli pöytääni. Tervehdimme. Sitten aloin selittää, millaisista teemoista haluaisin keskustella hänen kanssaan. Hän nyökkäsi, näytti hivenen yllättyneeltä mutta alkoi kuvata suhdettaan universumiin.
Me onnistuimme keskustelemaan vartin. Minuutti minuutilta keskustelu muuttui kummallisemmaksi, kunnes lopulta tajusin puhuvani väärän ihmisen kanssa. Hän ei ollut Kirjailija eikä edes kirjailija vaan vakuutusvirkailija. Oikea Kirjailija saapui kahvilaan 20 minuuttia myöhässä. Hänen kanssaan ehdimme vain kätellä, ja sitten pitikin jo lähteä tilaisuuteen.
Haastattelu pidettiin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen portaikossa. Me istuimme Kirjailijan kanssa yläportaalla ja yleisö oli alhaalla. Kysymyksiäni en muista enkä Kirjailijan vastauksia. Muistan vain, että kesken haastattelun hän pani kätensä minun reiteni päälle. Kysyin kysymykseni loppuun. Vaikea sanoa, näkyikö reisiasia yleisölle, mutta ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Ei sellaisiin ollut tapana puuttua niihin aikoihin. En sanonut minäkään mitään. Kirjailijan myöhemmät teokset jätin kuitenkin lukematta.
Muistan myös erään psykologin haastattelun. Se juttu piti kirjoittaa lehteen. Olin tuolloin kiinnostunut kirjallisuusterapiasta, joten luultavasti kysyin Psykologilta ainakin siitä. Istuimme Café Esplanadin yläkerrassa syömässä. Psykologi varmaan luuli, että lehti maksoi hänen ruokansa, mutta minä se kyllä olin, koska lehti oli vielä köyhempi kuin minä. Haastattelu kesti monta tuntia, sillä Psykologilla oli paljon sanottavaa. Kun lähdimme kahvilasta pois, alkoi sataa. Minulla oli sateenvarjo, Psykologilla ei. Kävelimme sitten saman sateenvarjon alla, mikä oli monin tavoin hämmentävää ja hankalaakin, koska en ymmärtänyt, että sateenvarjo pitäisi antaa kannettavaksi sille, joka on pidempi. Sateenvarjo oli kuitenkin kaunis, Venetsiasta ostettu. Oliviinvihreällä pohjalla oli pieniä valkoisia palloja. Varsi oli vankka.
Lähetin Psykologille haastattelun luettavaksi ennen julkaisua. Hän huomautti, että yleensä haastateltavien sanomisia ei litteroida puhekielisiksi. Varmasti hän oli siinä oikeassa. En kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa. Huono juttu se oli, luulen. En ollut sitä ennen koskaan kirjoittanut haastattelua.
Viimeisen haastatteluni tein kesällä 1996. Matkustin Hervantaan haastateltavan kotiin. Hyvin nopeasti kävi ilmi, ettei hän arvostanut haastattelukysymyksiäni. "Mee paloasemalle esittämään noita kysymyksiäs", sanoi Haastateltava. Haastattelu kesti kaksi päivää. Kyllä minä siitä jutunkin kirjoitin, mutta lehti, johon sen lähetin, ei julkaissut sitä. Minulle ei koskaan vastattu, enkä soittanut perään. Haastateltavasta tuli kuitenkin lasteni isä.
15/10/2026
Polska
12/10/2026
Kun ei tarvitse pelätä
Aulis kertoi, että hänellä on joka viikko yksi tapahtuma. Edellisellä viikolla hänellä tosin oli ollut flunssa, joten silloin ei ollut tapahtumaa. Minä olin tämän viikon tapahtuma. Seuraavalla viikolla tulisi siivooja.
Tämän viikon tapahtuma kesti 70 minuuttia. Oli siinä toki matkat ympärillä, joten ehkä kokonaisuus ylsi kahteen tuntiin. Seuraavan viikon tapahtuma saattaa olla samaa luokkaa. Minä join latten ja söin croissantin, kyselin kesästä, sen vastoinkäymisistä. Aulis ei ollut enää moneen vuoteen pitänyt syysbileitä, joissa syötiin sipsejä ja viinirypäleitä ja käytiin saunassa. Edellisissä syysbileissä, joissa minä olin, oli neljä vierasta. Heistä kaksi lähti Auliksen kanssa saunaan. Minä en mennyt. En osaa sanoa syytä siihen. Alastomuus vieraitten seurassa ei ole minulle kauhistus. Ehkä en halunnut olla ainoa alaston nainen, jonka Aulis näkee sinä vuonna.
Ennen Auliksen tapaamista söin Kaisaniemen tunnelikäytävän kahvilassa suuren kulhollisen phokeittoa. Myyjä kysyi, haluanko sen tulisena vai sopivan tulisena. Koska en osannut vastata riittävän nopeasti, myyjä päätti puolestani, että haluan keittoni sopivan tulisena. Keitto ei ollut millään muotoa tulinen, mutta se oli kuumaa ja hyvää, niin että kun katsoin tunnelin ihmisiä, kukaan ei näyttänyt lohduttoman yksinäiseltä.
On yksinäisyydessä ainakin se hyvä puoli, kirjoitti Arvi, että ei tarvitse pelätä puhelimen soivan yöllä. Kun ei ole ketään, sairaalasta ei voida soittaa, että valitettavasti rakkaasi on joutunut onnettomuuteen ja menehtynyt.
Huomenna aamiaistan Elon kanssa. Hän kertoo varmaan tekeillä olevasta artikkelista ja elokuvakerhosta, tulevista keikoista ja projekteista, hakee santsikupin kahvia, jatkaa pöytään palattuaan, puhuu ehjin virkkein. Minä puhun Pirkko Saision uudesta romaanista mutta katselen Elon silmiä ja yritän nähdä, miten onnellinen minun lapseni on, kuinka paljon hän jättää kertomatta minulle.
Aina lähetti idyllisiä kuvia Italiasta. Heitä on monta ja he ovat asettuneet osaksi kaunista maisemaa kuin softrockbändi levyn kannessa. He syövät yhdessä ja nauravat, jollakulla on pahvikipossa enää muutama lusikallinen jäätelöä, mistä voi aavistaa, että he ovat istuneet siinä jo hyvän tovin toistensa kanssa, ennen kuin ovat alkaneet kuvata sitä, miten mukavaa heillä onkaan.
11/10/2026
Toinen toista
Olen ihastunut venäjän kielen ilmaukseen друг друга. Se tarkoittaa 'toinen toista'. Ilahdun, kun toistettavissa virkkeissä pääsen sanomaan друг друга. Toistaiseksi on opeteltu vasta rakastamaan друг друга, mutta luulen kyllä, että samalla fraasilla voidaan myös pelätä ja tappaa. Sana друг tarkoittaa ystävää, sen tiedän, mutta koska Duolingo ei opeta sijamuotoja eikä substantiivien sukuja, joudun vain arvaamaan, että друга on akkusatiivissa. Muitten verbien kanssa kohdeystävän sijamuoto saattaa muuttua. Ohjelma on ystävällinen ja tarjoaa pelkkää rakastamista, ehkä siitä on helppo aloittaa, rakastaa друг друга, toinen toista, ystävä ystävää, suomeksi partitiivissa, sillä tämä kieli ei rakasta koskaan kokonaan. Duolingo on maailman rauhan asialla ja rakastaa rakastamistaan ja sivuuttaa droonit ja sodat ja kansanmurhat, kaiken vihan, jota varmaan myös voi tuntea drug druga.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Kaja itki. Hän sanoi, ettei voi käsittää sitä, miten veli tappaa veljeä. He olivat lapsena koulussa opetelleet kaikkien neuvostotasavaltojen nimet, ja hänestä oli tuntunut hyvältä se, että heitä oli niin paljon, kaikki kansat ystäviä keskenään. Minua Kajan lapsuusmuisto yllätti. Ehkä hänen sukupolvensa virolaisten muistot ovat toisenlaisia kuin joidenkuiden toisten. Tai sitten lapsuus pyrkii muistoissa säröttömyyteen, olipa yhteiskunnallinen todellisuus mitä tahansa, ja Kaja itki ja ikävöi omaa lapsuuttaan, jota ei enää ollut.
Siinä vaiheessa, kun Aina oli hyvin pieni ja vasta opetteli kieltä, hän sekoitti sanat "minä" ja "sinä". Ei se ollut ihme, sillä me olimme enimmän ajan kahden. Minä sanoin, että minä keitän nyt puuroa tai minä leikkaan juustoa ja sinä voit istua siinä syöttötuolissa. Koska ei ollut toista minää eikä toista sinää, oli helppo kuvitella, että minä olin Minä, niin kuin kissa on kissa. Kun Aina halusi vauvamuskarissa heilutella unelmankevyttä violettia sifonkihuivia, hän riensi sitä kohti ja huudahti: "Sinä, sinä!"
Rakastaminen tarkoitti hänelle halaamista. Arvaan kyllä, mistä hänelle oli syntynyt se käsitys. "Sinä rakastaa", Aina sanoi ja painoi itseään vasten pehmokissa Marlatan tai tähtipeiton, jonka pinta oli sileä ja liukas ja tähtien taustan sininen syvää. "Sinä rakastaa!" hihkui Aina ja juoksi minua kohti kädet avoinna.
En ole enää varma, käyttikö hän verbistä yksikön kolmannen persoonan muotoa vai oliko se sittenkin ensimmäisessä persoonassa. Mutta minusta minän ja sinän sekoittaminen oli suloista, runollista, enkä voinut olla ajattelematta Mirkka Rekolan runoja, joissa subjektia ei niin vain erota objektista.
Kerran Aina tapasikin Rekolan. Me olimme merenrantakahvilassa. Oli talvi, kahvilassa loimotti tekotakkatuli. Rekolalla oli mukanaan elämänkumppaninsa, jonka O tunsi. Me istuimme ikkunapöydässä ja Rekolan ääni täytti tilan. Kaukana jäällä käveli musta hahmo vastavaloon, ja minä ajattelin, että se oli niin kuin siinä runossa, jossa kävelijä unohtaa, minne on menossa. Joku tarjosi Ainalle palan suklaata, joka meni väärään kurkkuun. Ei hätää, sanoi Rekola, se sulaa kyllä.
10/10/2026
Päiviä ja eläimiä
Bussipysäkillä isä opetti lapselle, että ei tämä voi äidin puolesta sanoa, onko ikävää vai ei. Vähän minun yläpuolelleni oli kiinnitetty keltainen tarra: "Hengenvaara. Livsfara." Vaara oli alapuolellani. Siitä kohtaa monet hyppivät junaradalle, ennen kuin ylikulkusillan seinää korotettiin. Minulla oli olkapäällä pöllölaukku, oikeassa kädessä kissakassi ja vasemmassa muovipussi, jossa sanottiin, että I love Mustapekka. Muovipussissa oli viikunoita ja yltiösuuria karjalanpiirakoita. Oli siellä muutakin, mutta nämä minä nyt mainitsen, sillä haluan olla ihminen, joka kantaa ihmeellisiä viikunoita.
Aina ja Alina ovat matkalla Italiaan, ja juuri nyt minä olen heidän makuuhuoneessaan, jonka ikkunan takana kasvava koivu on täynnä tuulenpesiä. Minua varoitettiin siitä, että Bébé on keksinyt uuden leikin. Se hyppää senkin päälle ja alkaa raapia televisioruutua. Minun on käsketty olla kiinnittämättä asiaan huomiota, koska se raapii televisiota saadakseen aikaan reaktion. Toistaiseksi se on vain heilutellut olohuoneen jättitaulua. "Jos taulu putoaa, sitten se putoaa", Alina sanoi, ja kun minä kai näytin epätoivoiselta, hän lisäsi: "Kyllä kissa ehtii siitä alta pois."
Elo on laskenut täyttävänsä huomenna 10 000 päivää. Se kuulostaa runollisemmalta kuin vuosissa laskettu ikä, hauraammalta ehkä, perhosten ja päiväkorentojen iältä. Tosin nyt aloin epäillä tietoani siitä, että päiväkorennot eläisivät vain päivän. Kai niiden pitää ehtiä olla munia ja toukkiakin, ennen kuin ne liitelevät yhden aikuispäivän.
Taolaisuudessa puhutaan 10 000 oliosta. Ei olioita tietenkään sen verran ole, mutta se on sopiva lukuarvo lukemattomuudelle. Ja koska kaikki ovat kuitenkin yhtä, pelkkää kaikkeutta, taolaiselle, ei ole tarpeen edes laskea erillisiä olioita.
Kenties niin on päivienkin laita.
Kun odotin äitiä ja olin puoli tuntia etuajassa, menin kirjastoon lämmittelemään, sillä minulla oli liian ohut takki. Kävelin hyllyjen välissä ja poimin käteeni kirjan "Millaista on olla eläin". Sisällysluettelosta päätellen eläinkokemuksia oli eritelty lajeittain. Avasin kirjan sattumanvaraisesti. Siinä kohtaa kerrottiin kultakalasta, jonka huuliin oli ruiskutettu etikkahappoa. Se liikehti levottomasti ja yritti hieroa huuliaan akvaarion pohjasoraan. Kun etikkahappo ei lähtenyt huulista, se alkoi huojuttaa itseään. Ne kultakalat, jotka olivat saaneet etikkahapon lisäksi morfiinia, jatkoivat kalaelämäänsä entiseen tapaan. Sellaista oli olla eläin, tai ehkä se oli muunkinlaista, mutta enempää en ennättänyt lukea, sillä äidin bussi oli jo kymmenen minuutin päässä.



