Heta sanoi, että ihmiset nojaavat turvallisuuteen, jota ei ole. Ei ole apua jodipillereistä eikä väestönsuojista, ei ole apua mistään. Autotkaan eivät enää suojaa salamilta. Tähän pyysin selitystä, mutta Heta ei muistanut, miksi autot olivat lakanneet olemasta turvapaikkoja. Lehdessä oli kuitenkin kerrottu siitä. Tokko nyt kuitenkaan fysiikan lainalaisuudet ovat muuttuneet, minä rohkenin arvella. Autot olivat ainakin minun lapsuudessani Faradayn häkkejä, ja siksi me mökillä kiiruhdimme peittojemme kanssa yöllä autoon, jos ukkonen oli ihan päällä.
Ehkä nykyautoilla on vähemmän metallipintaa kuin lapsuuteni autoilla. Ikkunat ovat saattaneet suurentua. Monilla on katossakin ikkuna, sillä on kai kivaa kurkistella takapenkiltä taivasta. Oletettavasti autojen kuoret ovat edelleen metallia, vaikka mistäpä minä tiedän, sekoitetaanko metalleihin jotain muutakin.
Heta ei kuitenkaan halunnut keskustella Faradayn häkistä vaan siirtyi kiihdyttävämpään aineeseen. Elli oli soittanut Hetalle ja yrittänyt kysellä tämän äidistä.
– En minä suostunut puhelimessa vastaamaan mihinkään. Ja nyt se sitten tulee tänne! Noin vain, yllätyshyökkäyksenä. Kutsuu itse itsensä! Ihan kuin putoaisi laskuvarjolla minun päälleni.
Ostin paluujunaan Seuran, sillä olin tehnyt koko menomatkan ristikkolehteä. Oikeastaan Seiska olisi ollut viihdyttävämpi, mutta tahdoin käydä vakaasta perheihmisestä ja tyydyin Seuraan. Siitä luin, että jonkun mielestä karjalaiset ovat väljiä ihmisiä. Väljyys ei siinä yhteydessä tarkoittanut höllää päätä vaan suurpiirteistä suhtautumista maailman asioihin. Yritin keksiä, ketä minä sanoisin väljäksi, mutta en keksinyt ketään. Jossain Hämeenlinnan tienoilla oli menomatkalla satanut lievää lunta. Paluumatkalla oli niin pimeää, etten nähnyt, oliko lumi sulanut jo pois. Muutamin paikoin pimeä oli sen verran syvää, ettei maisemasta olisi huomannut, kumpaan suuntaan juna kulki.
Tampere-päiväni aikana venäläinen rahtialus oli saanut osuman Suomenlahdella ja alkanut palaa ja Arvi lähettänyt sähköpostin. Luin ensin Arvin. Hän ehdotti, että emme menisikään kuuntelemaan hoosiannaa vaan Käpygrilliin ja entisen koulumme pihalle, ellei koululla sitten olisi vartiointiliikkeen väkeä ajamassa muukalaisia pois. Ei siellä mitään vartijoita ole, minä kirjoitin. Olen istunut siinä pihalla kesällä monesti ja katsellut uusia puita. Sadekatos on ennallaan. Siellä oli sadepäivinä ahdasta, koska kukaan ei halunnut kastua eikä muuta suojaa ollut. Pylväiden välissä me joskus leikimme hippaa.

