22/11/2026

Faradayn häkki

Mioke

Heta sanoi, että ihmiset nojaavat turvallisuuteen, jota ei ole. Ei ole apua jodipillereistä eikä väestönsuojista, ei ole apua mistään. Autotkaan eivät enää suojaa salamilta. Tähän pyysin selitystä, mutta Heta ei muistanut, miksi autot olivat lakanneet olemasta turvapaikkoja. Lehdessä oli kuitenkin kerrottu siitä. Tokko nyt kuitenkaan fysiikan lainalaisuudet ovat muuttuneet, minä rohkenin arvella. Autot olivat ainakin minun lapsuudessani Faradayn häkkejä, ja siksi me mökillä kiiruhdimme peittojemme kanssa yöllä autoon, jos ukkonen oli ihan päällä.

Ehkä nykyautoilla on vähemmän metallipintaa kuin lapsuuteni autoilla. Ikkunat ovat saattaneet suurentua. Monilla on katossakin ikkuna, sillä on kai kivaa kurkistella takapenkiltä taivasta. Oletettavasti autojen kuoret ovat edelleen metallia, vaikka mistäpä minä tiedän, sekoitetaanko metalleihin jotain muutakin. 

Heta ei kuitenkaan halunnut keskustella Faradayn häkistä vaan siirtyi kiihdyttävämpään aineeseen. Elli oli soittanut Hetalle ja yrittänyt kysellä tämän äidistä. 

– En minä suostunut puhelimessa vastaamaan mihinkään. Ja nyt se sitten tulee tänne! Noin vain, yllätyshyökkäyksenä. Kutsuu itse itsensä! Ihan kuin putoaisi laskuvarjolla minun päälleni.

Ostin paluujunaan Seuran, sillä olin tehnyt koko menomatkan ristikkolehteä. Oikeastaan Seiska olisi ollut viihdyttävämpi, mutta tahdoin käydä vakaasta perheihmisestä ja tyydyin Seuraan. Siitä luin, että jonkun mielestä karjalaiset ovat väljiä ihmisiä. Väljyys ei siinä yhteydessä tarkoittanut höllää päätä vaan suurpiirteistä suhtautumista maailman asioihin. Yritin keksiä, ketä minä sanoisin väljäksi, mutta en keksinyt ketään. Jossain Hämeenlinnan tienoilla oli menomatkalla satanut lievää lunta. Paluumatkalla oli niin pimeää, etten nähnyt, oliko lumi sulanut jo pois. Muutamin paikoin pimeä oli sen verran syvää, ettei maisemasta olisi huomannut, kumpaan suuntaan juna kulki. 

Tampere-päiväni aikana venäläinen rahtialus oli saanut osuman Suomenlahdella ja alkanut palaa ja Arvi lähettänyt sähköpostin. Luin ensin Arvin. Hän ehdotti, että emme menisikään kuuntelemaan hoosiannaa vaan Käpygrilliin ja entisen koulumme pihalle, ellei koululla sitten olisi vartiointiliikkeen väkeä ajamassa muukalaisia pois. Ei siellä mitään vartijoita ole, minä kirjoitin. Olen istunut siinä pihalla kesällä monesti ja katsellut uusia puita. Sadekatos on ennallaan. Siellä oli sadepäivinä ahdasta, koska kukaan ei halunnut kastua eikä muuta suojaa ollut. Pylväiden välissä me joskus leikimme hippaa. 

15/11/2026

Väestö suojautuu


Alina näytti pientä rasiaa, jossa oli joditabletti. Hän kantoi sitä aina mukanaan. Kun sota Ukrainassa alkoi, joditabletit loppuivat. Alinan äiti oli kuitenkin saanut hankittua pienen määrän tabletteja ja jakoi ne läheisilleen rasioissa. Alina ja Aina saivat kumpikin oman rasiansa. Ehkä heidän kilpirauhasensa nyt säästyvät, jos Ukrainassa tai Venäjällä räjähtää ydinvoimala. Ydinpommia vastaan joditabletti ei paljon auta. Kilpirauhanen kukaties säilyy hyväkuntoisena, vaikka muu ruumis kuolee paineaallon, lämpösätelyn tai radioaktiivisen laskeuman tähden.

Minä olen monin tavoin neuroottinen ja järjettömissä asioissa katastrofiajatteluun taipuva. Pelkään, että lentokoneet putoavat, kun Aina ja Elo lentävät, ja autot suistuvat tieltä, kun he ovat kyydissä. Lähden liian aikaisin kaikkialle, sillä voihan käydä niin, että bussit ja junat myöhästyvät tai tulee moottorivika tai kuski saa sydänkohtauksen tai minä unohdan lompakkoni kotiin ja pitää kääntyä hakemaan sitä. 

En kuitenkaan pelkää sellaisia asioita, joiden pelkäämiseen uutiset kannustavat. En yritä hankkia joditabletteja, en hanki vesikanisteria, en pakkaa hätäkassiin parin päivän elintarvikkeita, en tutki kartalta, mitä reittiä pakenisin Ruotsiin. En pelkää sotaa enkä asematunnelin peukkuväestöä. Pelkään punkkeja. Pelkään ahtaita paikkoja. Pelkään, että liukastun ja suistun metroraiteelle, jos seison liian lähellä laiturin reunaa. En valmistaudu mihinkään konkreettiseen kriisiin. Minua huolestuttaa enemmän eteiseeni mahdollisesti ilmestyvä Jeesus kuin venäläinen sotilas. 

Elo sanoi, ettei hän tiedä, missä olisi heitä lähinnä oleva väestönsuoja, jos pitäisi mennä sellaiseen. Menkää metrotunneliin, minä sanoin. Aina sanoi, että valitettavasti kissoja ei saisi ottaa mukaan väestönsuojaan. Siksi sinne ei ehkä lähtisi. O ei luultavasti lähtisi yhtään mihinkään, minä ajattelin mutta en sanonut ääneen. Koulussa kammoan raskasovista haisevaa kammiota, johon pyöräilevät opettajat taluttavat päiväksi pyöränsä. Kammion ovessa on väestönsuojan kolmiotunnus. Kun ovi on auki, pelkään, että epähuomiossa joudun sisäpuolelle, joku lukitsee oven eikä huutoni kuulu kenellekään.

Eilinen Ykspihlajan Kino-orkesterin konsertti oli maan alla. Tie asemalta Kannusaliin oli liki pimeä, ja sen jälkeen oli kuljettava tunnelia pitkin pitkä alamäki. Airolan sisarukset olivat sen verran hilpeitä esiintyjiä, että oli helppo hetkeksi unohtaa istuvansa väestönsuojassa. Kun konsertti loppui ja yleisö alkoi valua ulos, tuli selväksi, että väkeä oli paljon ja käytävä kapea. Katselin edelläni etenevää äidin selkää. Hän ei varmaan paljon nähnyt siinä hämärässä mutta kulki samaan suuntaan, johon kulkivat muutkin, kohtalaisen asiallisesti etenevä massa.

07/11/2026

Kohtaamispaikka

Rob Gonsalves


Juna-asemalla kävi taas mielessä, mikä mahtaa olla se asema, jolla vastakkaisista suunnista tulevat junat useimmin kohtaavat. Minun asemallani niin tapahtuu tämän tästä, ainakin silloin, kun seison odottamassa omaa junaani. Juna etelästä ja juna pohjoisesta pysähtyvät asemalle yhtaikaa, ja minä voisin vaunun ovella seistessäni tehdä äkkikäännöksen ja juosta viereisen raiteen junaan. Ehkä lukiomatematiikallakin kykenisi keksimään laskukaavan, jolla laskisi junien yleisimmän kohtaamispaikan tietyllä lähijunareitillä. Tosin asia muuttuisi mutkikkaammaksi, kun lähtöajat ja vuorovälit eivät olisi joka tunti samoja. Viikonloppu sekoittaisi laskemista entisestään. Pitäisikö laskea mukaan myös keskimääräiset viivästymiset ruuhka-aikoina? Ja entä sitten radalle loikkivat itsemurhakandidaatit? Olisiko heitä niin paljon, että se vaikuttaisi merkittävästi kohtaamispaikan laskemiseen?

Tekoäly selvittäisi asian kukaties hyvinkin nopeasti. Tulos olisi varmasti väärä, mutta se perustelisi laskunsa uskottavasti. Ehkä en kuluta taas puolta litraa maailman vesivaroista kysymällä ChatGPT:ltä junien kohtaamisesta.

Junassa kuuntelin keskustelua, joka käytiin käytävän toisella puolella. Puhujat olivat ulkonäöstä päätellen äiti ja tytär. Tytär kysyi äidiltään, mikä olikaan se paskajunttikauppa, josta sai ostaa kaikkea scheissea. Ennen kuin äiti ehti vastata, tytär arveli muistavansa ja huudahti: "Telia, se on Telia!" Äiti pudisteli päätään. Ei, ei se ollut Telia. Hän alkoi arvailla muita vaihtoehtoa. Lopulta selvisi, että paskajunttikauppa olikin Temu. Minä ajattelin Telian mainosta, jossa nuori mies ei uskalla mennä taloon sisälle. Hän istuu autossa ja katselee talon ikkunaa. Sitten äkkiä pihan jouluvalot syttyvät, nuori mies rohkaistuu ja menee soittamaan ovikelloa. Oven avaa vanhempi mies, isä varmaan, ja he katsovat toisiaan pitkään. Sitten hän päästää nuoren miehen sisään. Kohtaus katkeaa ja näytetään tonttua, joka istuu kuulokkeet päässä ja sanoo lempeällä äänellä: "Yksi yhteys kerrallaan."

Käytävän toisen puolen tytär oli harkinnut, ostaisiko paskajunttikaupasta hameen. Se oli aika nätti ja sitä voisi käyttää pikkujouluissa, mutta mistä sitä tiesi, mitä aineita kiinalaiset olisivat ruiskuttaneet siihen, varmaan kaikkia syöpäkemikaaleja. Äiti sanoi, että älä osta, se ratkeaa kuitenkin, ratkeaa heti ensimmäisessä käytössä. He jäivät pois samalla asemalla kuin minä mutta lähtivät laiturilla eri suuntaan. 

Minä menin Tokmannille ostamaan hautakynttilät ja kirjastoon palauttamaan kaksi kassillista O:n kirjoja. Palautusjonossa minun edelläni oli nuori nainen pienen lapsen kanssa. Lapsi pudotteli kirjoja palautuslaatikkoon hartaasti ja nainen auttoi kirjoja oikeaan asentoon. Lapsi kurkisti jokaisen pudotetun kirjan perään. Minä olin kokeneempi palauttaja. Tunsin heitteleväni ruumiita joukkohautaan ilman siunausta.

Kirjastosta kävelin hakemaan äitiä. Marraskuun aamupäivä oli raikas kävellä. Hautausmaalla oli yllättävän paljon ihmisiä, ehkä isiensä tähden hekin. Kynttilöiden sytyttämisessä minulla kesti. En ymmärtänyt, mistä suunnasta tuuli, koska oksat eivät heiluneet, ja tikut sammuivat heti sytyttyään. Neljän kynttilän sytyttämiseen käytin viisitoista tikkua. Tupakoija olisi sytyttänyt kynttilät taitavammin.

Iltapäivällä olimme Triplassa. Äiti halusi ostaa Ellille lahjakortin kuumakivihierontaan ja Unille kirjan, josta tämä voi näyttää, missä on kissa ja missä mansikka ja mitkä kaikki eläimet ja hedelmät ovat vihreitä. Minulle hän oli ajatellut antaa HSL:n lahjakortin, jotta voisin matkustaa bussilla ja junalla minne halusin, jos nimittäin halusin vain lähelle.