Ihmisruumiit

Taiteilija tuntematon. 

Katselin halvaantuneen miehen Instagramia. Uusin kuva oli kuuden vuoden takaa. Ei hän silloin vielä ollut halvaantunut. Nyt hän makaa sängyssä eikä yksikään raaja toimi. Instagramissa oli kuvia koirasta ja kesähuvilasta. Ihmisiä ei ollut. Ehkei minunkaan Instagramissani olisi ihmisiä, jos siellä olisi jotain. 

Sanni näytti minulle muitakin kuvia halvaantuneen miehen kesähuvilasta. Niissä kuvissa oli ihmisiä ja mansikkakakkua, ihmiset siristelivät silmiään, kun aurinko häikäisi. "Kaikilla on suru ainakin yhdestä perheenjäsenestä", sanoi G, ja se tuntui painokkaalta ja klassikkoromaanilliselta, vaikka en heti keksinytkään, ketä minun suruni koskisi. Halvaantunut mies on I:n veli. I:tä en ole nähnyt vuosiin, mutta hänellä on tätä nykyä niin paljon suruja, ettei hän suurinta jaksa enää edes ajatella. Näin G minulle sanoi. Minä sekoitin lusikalla latten jääpaloja. Keskustelu liikkui jotenkin toisin kuin yleensä. G:llä oli paljon aforistista virkettä ja tunteille vahvoja nimiä. Ehkä hän oli toisen kirjansa myötä alkanut tuottaa kehystetympää puhetta.

Kun luin uutisen nuorista, joiden päälle rattijuoppo ajoi, ajattelin ensimmäiseksi Ainaa ja Eloa. Ei kai olisi mahdollista, että heitä sanottaisiin kolmikymppisiksi, jos he eivät vielä ole 30-vuotiaita? Ei kai olisi mahdollista, että vanhemmat lukisivat kuolinuutisesta lehdestä eikä kukaan olisi soittanut sitä ennen? Ei kai olisi mahdollista, että olisi mökillä Savonlinnassa ja jäisi auton alle Helsingissä? Silti ajattelin ensimmäiseksi Ainaa ja Eloa. Ehkä useimmat vanhemmat tekevät niin, kun lukevat onnettomuusuutisia. Ikuinen huoli on vanhemmuuden hinta. 

Luin myös toimittajasta, joka oli saanut esteettistä pistoshoitoa. Hänestä pistoshoidot olivat rationaaliselta tuntuva ratkaisu ongelmallisessa maailmassa. Hän arveli, että jos olisi vakaassa taloudellisessa asemassa ja rakastavassa parisuhteessa, kritisoisi itsekin ulkonäkötyötä. Kirjoitus herätti minussa hämmennystä ja keveää kauhua. Uskoakseni kauhun syynä ei ollut vastenmielisyys yleistyviä kauneustoimenpiteitä kohtaan vaan fundamentaalinen kokemus siitä, etten tiedä, miltä kaunis ihminen minusta näyttää. En osaisi kertoa kauneuskirurgille, miltä haluaisin näyttää. 

Kävelin Käpylän poikki ja yritin tulla tietoiseksi siitä, minkälaisia kasvoja ja ruumiita minä pidän viehättävinä. Epäilemättä minullakin on jonkinlainen maku, vaikka en olisikaan siitä tietoinen. Pohjolankadulla alkoi tuntua, että saatan usein pitää sukupuolettomilta tai androgyyneiltä näyttäviä ihmisiä viehättävinä. En osaa sanoa, onko politiikalla tässä vaikutusta siihen, mikä minua miellyttää. Olen taipuvainen uskomaan, että tietty sukupuolettomuus on kiehtonut minua jo lapsena. Toki pidän muunkinlaisista vartaloista, kasvoista ja kampauksista. Mutta sukupuolettomuus on ehkä ainoa piirre, jonka kykenen tunnistamaan omista esteettisistä mieltymyksistäni. Katson sellaisia ihmisiä mielelläni. Ihailen heitä. Saatan tuntea jopa fyysistä vetoa. Kuvittelen harhaisesti, että he ovat myös älykkäitä.

Pistoshoidoilla ei kai pyritä ensisijaisesti "kauneuteen" vaan nuoruuteen. Se tosin on onnettoman huteraa nuoruutta. Ihmisen ikä näkyy monesta muustakin kuin kasvojen ihosta, jo tavasta liikkua. Näin vuosia sitten Pinterin näytelmän, jossa nuori näyttelijä esitti vanhaa naista. Hänellä oli taitava meikki ja harmaa peruukki, mutta hän liikehti niin kuin nuori ihminen. Se oli yllättävän häiritsevää. Saatan pitää ihmisissä harmoniasta.

Muun vuoro

Latokahvila on auki kerran viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia. Me olimme siellä tänään oikeaan aikaan. Äiti sai seljankukkamehua ja juustokakkua, minä jäätelön. Ennen kahvilan aukeamista me olimme kierrelleet siirtolapuutarhan kävelyteitä ja käyneet katsomassa sitäkin mökkiä, joka oli joskus ollut meidän. Suuri omenapuu oli paikoillaan, pienemmistä toinen oli kadonnut. Aidasta en ollut varma, oliko se entinen.

Mutta siirtolapuutarha-alue tuntui täyttyneen pioneista. En usko niitä olleen 70-luvulla niin paljon. Nyt miltei joka palstalla kukki hehkuvanpunaisia pioneja. Pensasaidat olivat muuttuneet tiheämmiksi ja korkeammiksi. Ehkä yksityisyyteen suhtaudutaan nykyään toisin kuin minun lapsuudessani. Kesän kukkeutta oli joka tapauksessa ilo katsella. Tunsin äkillistä onnea siitä, että ihmiset kasvattavat rönsyileviä kukkia ja portinkaaria kiipeileviä köynnöksiä, kylvävät, harventavat, kitkevät ja kastelevat ahkeasti kasvejaan ihan vain siksi, että sen hyödyttömän kauneuden katsominen tuottaa iloa.

Latokahvilan jälkeen me ajoimme bussilla Kamppiin katsomaan, missä oli se laituri, jolle äidin pitää huomenna mennä kulttuuriretkeä varten. Äiti painoi mieleensä maamerkkejä. Näön heikentymisen myötä hän on oppinut hahmottamaan ympäristöä ihan toisin kuin nuorempana. Paluubussissa hän osoitti taloa, jossa kampaaja oli tehnyt hänelle hääkampauksen. "Sen jälkeen mä istuin tossa puistossa ja heiluttelin jalkojani, kun oli vielä niin paljon aikaa", äiti sanoi. Kysyin, mistä hän oli hankkinut huntunsa ja häämekkonsa, mutta sitä hän ei enää muistanut.

Viimeiset 18 kuukautta äiti on ollut minun elämässäni vahvemmin ja konkreettisemmin kuin kertaakaan aikuisikäni aikana. Se on ehkä yllättävä käänne elämässäni, mutta tavallaan tunnen palanneeni kotiin. Minusta on tullut uudestaan se kiltti Tee, joka koulusta tultuaan tiskasi ja kävi kaupassa, ettei äidin tarvitsisi. Välissä on ollut etäisempiä vuosia, moniakin. Nyt tämä yhteys tuntuu oikealta ja mutkattomalta. Minulla on aikaa. Kukkeat vuodet menivät jo. Hetken olemme kauniita, juhlittuja ja itsekkäitä. Sitten on muun vuoro.

Äiti lähetti äsken sähköpostin. On katastrofi. Astianpesukone ei mene pois päältä, ei mene, vaikka luukku on auki. Saattaa jäädä äidin kulttuuriretki väliin, koska pitää aamulla soittaa huolto paikalle.

Päivän sana

Davide Bonazzi

Hillevi: "Ootteko kuulleet, että nyt on sellainen kampanja, että Suomessa ei saa enää tappaa naisia?" 

Liittymät

Santiago Ramon y Cajal

Tänään aamupäivällä käsitin, että ihoni on vanhentunut. Siksi kantapäästä jää helpommin painaumajälki reiteen ja haavat umpeutuvat hitaammin. Olin asiasta hetken surullinen. Sitten aloin lukea Oksana Vasjakinan esikoista ja katsoa venäläistä saippuasarjaa, näitä vuorotellen, ja niitä ennen tein Duolingon harjoituksia. Saippuasarjasta tunnistin sanan кухарка. Stalinin kuvia oli kaikkialla, ja ihmiset joutuivat vankilaan tai puolueen tärkeisiin tehtäviin, kuka minnekin, sattumanvaraisesti. Saattoi siirtoihin olla syitäkin, mutta minä en ymmärrä niitä alkeisvenäjälläni. Sen sijaan on helppo ymmärtää, kuka rakastaa ketäkin ja mitä siitä seuraa, sillä on merkitseviä katseita ja lohdutonta intohimomusiikkia, eikä kellekään käy kovin hyvin, vaikka olenkin vasta siirtymässä viidenteen jaksoon. Venäläiset sivelevät toisiaan yllättävän paljon tai tulevat lähelle ja tarttuvat leukaan tai poskiin ja moiskauttavat suukkoja huulille kuin olisivat lapsia, joille on annettu omena harjoitusihmiseksi.

Lasten tiedekysymyksissä kolmivuotias tahtoi tietää, miksi kaikki liittyy johonkin. Vastaajaksi oli valittu filosofi, joka puhui syistä, vastakohdista ja sillasta, jonka on yllettävä molempiin rantoihin. Filosofilla oli monta muumiesimerkkiä. Kai hän ajatteli, että liittymisasia tulisi niitten avulla selvemmäksi. Kun minä kerroin Ainalle, Alinalle ja Elolle lapsen esittämän kysymyksen Cafeliton pöydässä, he kaikki alkoivat nauraa. Nauru tuntui kumpuavan yhteisestä pohjasta, jostakin, mitä he ovat oppineet, kun ovat eläneet tietynlaisen lapsuuden ja saaneet määrätyn määrän dekonstruktiota ja ironiaa. Isla ei ollut nauramassa, sillä hän on Italiassa. Tarjoilija toi pöytään O:n chorizo-omeletin, ja minä ajattelin, että me olemme henkilöhahmoja elokuvassa, josta ei tule kassamagneettia. 

Elo ja Alina lähtivät Rosebudiin, Aina kuntosalille ja me O:n kanssa kadun toiselle puolelle bussipysäkille. Päätin, että Cafelitoon olisi tultava uudestaan. Voi olla, ettei se johtunut ruoasta, joka oli hyvää, vaan siitä, miten me kaikki nauroimme, heiluttelimme käsiämme ja puhuimme toistemme päälle niin kuin espanjalaiset tai muut eteläeurooppalaiset, niin kuin ihmiset, jotka ovat nuoria ja joilla on paljon sanottavaa maailmasta.

Malmin juna-asemalla oli eilen ihminen, joka siellä on ennenkin ollut, monta kertaa. Istuimme samalla penkillä. Ihmisen lahkeet olivat rispaantuneet ja toinen kengänpohja oli puoliksi irti. Vartijapari pysähtyi eteemme. Vanhemmalta näyttävä vartija sanoi, että täällä ei saa juoda. "Mene johonkin muualle juomaan", ohjeisti nuorempi. Kengänpohjaihminen ei sanonut mitään mutta siirsi kaljatölkin taskuunsa. Vartijat seisoivat hetken paikallaan ja odottivat, ilmestyykö tölkki uudestaan esille. Ei se ilmestynyt. He lähtivät pois, ja me jäimme penkille kahden. Äkkiä kengänpohjaihminen kääntyi katsomaan minua. Hän katsoi minua hyvin pitkään ja tiukasti. Ehkä hän arvioi minut tapaukseksi, joka saattaisi kutsua vartijat takaisin, sillä hän ei ottanut tölkkiä esiin. Olisin halunnut sanoa, etten minä tekisi niin. Minun junani tuli sitten. Hän ei junaa odottanutkaan.

Friidut

Rob Gonsalves

Tiistain kesäkerhossa joku oli sanonut äidin puseroa pariisinvihreäksi. Äiti selvästi piti juuri oppimastaan värisanasta. Hänellä oli pariisinvihreä pusero ja lierihattu. Me istuimme odottamassa pikaratikkaa, jolla pääsisimme Keilaniemeen. Meidän oli määrä tutkia, pystyisikö Hillevi seuraavalla viikolla kulkemaan sen matkan vai olisiko liikaa korkeuseroja, kun liikkui rollaattorin kanssa.

Pysäkille tuli mies, jolla oli violetti huppari ja kädessään energiajuomatölkki. Hän oli minua pari vuosikymmentä nuorempi. "Onko kova dagen efter?" mies aloitti keskustelun. Minä olisin tyytynyt vastaamaan, että eipä tuo ole kummoinenkaan, mutta äiti oli jutustelevaisempi. Hän sanoi, että siitä on kuule vuosikymmeniä, kun viimeksi oli sellainen. Hän kysyi, mikä hupparimiehen oma krapulatilanne on. Mies kertoi, että lopetti alkoholin käyttämisen 12 vuotta sitten kokonaan. Sen jälkeen hän oli kyllä käyttänyt kannabista, mutta lopetti senkin kaksi vuotta sitten, koska testosteroniarvot menivät niin heikoiksi. "Sehän on sitten hieno juttu", kehui äiti, ja mies nyökkäili. "Nyt on testot tapissa", hän sanoi, silmäili meitä ja totesi, että me olemme vetävännäköisiä friiduja. Äiti vilkaisi minua, mutta onnistuimme olemaan nauramatta. Toivotimme hupparimiehelle mukavaa kesäpäivää ja nousimme ratikkaan.

Katselimme ratikassa, missä Hillevin olisi paras istua ja mihin hän saisi rollaattorin. Keilaniemessä meidän oli tarkoitus pistäytyä ravintolassa, jossa äiti oli syönyt herkullista lohikeittoa ja joka soveltuisi myös Hilleville ruokapaikaksi, koska se oli ihan pysäkin vieressä. Lohikeittoravintola oli kuitenkin kiinni, joten ajoimme Leppävaaraan. Menimme tutkimaan, mistä vaatekaupasta Hillevi voisi ostaa mustan takin ja mustat housut. Hän oli sanonut, että sellaiset olisi hyvä olla varmuudeksi, jos "jotain ikävää tapahtuu". 

Ikävän tapahtuman mustia takkeja oli tarjolla paljon, ja äiti käski minun sovittaa muutamaa, koska olin enemmän samaa kokoa Hillevin kanssa kuin hän. Äiti otti mielestään parhaista takkiehdokkaista valokuvat Hilleviä varten. Hänellä itsellään oli mustia vaatteita kyllä. Ei äiti sanonut sitä ääneen, mutta olihan hän käynyt aika monissa hautajaisissa viime vuosina.

Viikkoa aiemmin olimme menneet kylään Almalle ja istuneet valtavalla parvekkeella katsomassa merta. Sen jälkeen Alma oli saanut keuhkosyöpädiagnoosin. Hän oli päässyt sairaalasta vielä kotiin. Luulen, että hän istuu nyt paljon parvekkeella, istuu siksikin, että istuminen on helpompaa kuin makaaminen. Hän katsoo merta ja lapsia, jotka onkivat rannassa tai leikkivät pihalla, ja kaikki se näyttää erilaiselta kuin ennen, sillä päiviä ei ole enää monta jäljellä.

Kysyin äidiltä, mitä hän itse haluaa ruumisarkkuun päälleen, sitten joskus. Äiti sanoi, ettei oikeastaan tiedä. Lupasin huolehtia siitä, ettei hänelle pueta liian kireitä sukkia. Pannaan vaikka ne, jotka hän oli saanut jalkahoitajalta. Äiti hymyili ja sanoi, että se on hyvä, oikein hyvä. 

Aamiaisia

Nimismies oli soittanut Almalle: "Sinun isäsi on kuollut. Tuotko kaupungista mukanasi ruumisarkun?" Näin Alma asian ainakin muistaa. Nyt hän on itse sairaalassa. Keuhkoissa on vettä. Puolitoista litraa on jo punktoitu pois. Hän oli pyytänyt äitiä välittämään minullekin terveisiä. Hänellä on piironginlaatikossa vihko, johon hän on kirjoittanut pelkkiä kauniita muistoja. Rumia muistoja hän ei ole halunnut kirjoittaa, sillä niistä ihmiset tulisivat vain surullisiksi.

Tiistaina aamiaistin Elon kanssa. Söimme tuorepuuroa ja bageleita ja keskustelimme miekkakalasta, väkivallan esittämisestä musiikkivideoissa, majakkakappaleesta elokuvassa Jossain on valo joka ei sammu, sanaväleistä, joita ei aina ole ollut, ja siitä, milloin olla-verbi ei ole tyhjä kopula. Kävelimme Vallilasta Tokoinrantaan syömään sorbettia ja Töölönlahden ympäri Kaisaniemen puistoon, Espalle ja lopulta Kappeliin. Huomasin olevani niin vanha, että virkistyn itseäni nuorempien seurasta. Elon kanssa oleminen on samanlaista kuin O:n kanssa nuoruudessa. Kohtaamisten etenemät ovat suunnittelemattomia, keskustelut intensiivisiä, kaupungin kadut loputtomia. On oltava hereillä. Tulee onnellisella tavalla ravisteltu olo.

Aina soitti, mikä oli yllättävää, koska minun läheiseni eivät soittele vaan kirjoittavat. Nyt hänellä oli kuitenkin niin paljon yksityiskohtaista selostettavaa huomisesta, että hän ei jaksanut kirjoittaa. Amygdalalta on poistettu hampaita. Minun pitää osata antaa sille kipulääkettä. Aina lähti hakemaan Amygdalaa eläinlääkäristä. Ajattelin pientä pehmeää olentoa, joka avaa silmänsä kissaheräämössä eikä ymmärrä, missä on. Toivottavasti se tokenee huomiseksi. Kissaruoka on onneksi niin pehmeää, ettei siinä paljon hampaita tarvitse.

Varasin kirjastosta Vasjakinan trilogian ensimmäisen kirjan, sen, joka on nyt määrätty tuhottavaksi Venäjällä. Katselin Youtubesta venäläistä telenovelaa. En lue kyrillisiä kirjaimia niin nopeasti, että ehtisin lukea tekstit kokonaan. Välillä jätin tekstit lukematta ja yritin keskittyä ymmärtämään puheesta edes jotain. Sotilasasuinen mies haki orpokodista lapsen ja vei tämän vaimonsa luokse. Vaimo riemastui, kun mies palasi elävänä sodasta, jossa oli ilmeisesti ollut vuosia. Vaimo vaihtoi nopeasti ylleen herkullisemman mekon. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi pian, sillä orpokodista tuotu lapsi oli miehen. Lapsen äiti oli kuollut. Vaimo on jo niin vihan täyttämä, että pian hän varmaan alkaa hakata vieraan naisen lasta. Tarina on kestänyt vasta vartin, joten käänteet lienevät suuria ja aikakaari pitkä, koska tunnin mittaisia jaksoja on luvassa 25. Vielä en ole ymmärtänyt edes sitä, mitä vuosikymmentä nämä intohimoiset venäläiset elävät ja mistä sodasta mies on palannut. Nyt tarinassa on aamu ja vanha mies, jonka suhdetta kehenkään en ymmärrä, paistaa pannulla jotakin, joka näyttää enemmän kaalilta kuin munakkaalta. Sotilasasuinen mies juo metallisesta taskumatista mutta ei syö mitään.

Indonesialaista saippuasarjaakin katsoin. Siinä huippukokki sai nenänielun syövän ja menetti makuaistinsa. Kyllä hän kuolikin, mutta makuaistin menettäminen oli dramaattisempaa. Huippukokki lapioi ruokiin lusikkakaupalla suolaa, sillä ne eivät maistuneet miltään, ja asiakkaat jättivät liikasuolaiset annoksensa syömättä. Se oli tietysti vähän höpöä ja sarjakuvamaista, mutta ruoasta syntyy helposti syvätunteisiakin kuvia. Kun Vasjakinan romaanissa täti kuoli, äiti käski minäkertojan tarjota naapureille blinejä. Kertoja teki vahingossa liikaa blinitaikinaa ja lettuja tuli valtavasti. Hän jakeli niitä ihmisille kertomatta jakelun syytä. 

Heräsin neljältä. Puoli seitsemältä kävelimme O:n kanssa bensa-asemalle hakemaan kirjapakettia. Minä söin siellä puuroa. Olin päivän ensimmäinen puuroasiakas: kauha oli vielä puhdas.

Auringot

 

Peilikuvia

M. C. Escher

Tein niin kuin nuorena: leikkasin tuorekurkun pituussuunnassa kahtia, ripottelin puolikkaiden päälle sitruunapippuria ja söin. Silloin joskus en juuri muuta syönytkään. Kurkusta tuli täysinäinen olo, mutta kaloreita ei kovin monta, mikä oli syömishäriöiselle oleellista. Kurkku on suureksi osaksi vettä. Mahtoiko olla joku biologi tai runoilija, joka sanoi, että ihmisessä ja kurkussa ei ole paljonkaan eroa. Kun isä viimeisinä sairaalaviikkoinaan kutistui ja kuihtui, mietin, minne kaikki neste soluista lopulta katoaa. Haihtuu?

Eilen opetin Unille, mikä on keskuskuoppa. Istuimme hiekkalaatikolla ja minä kaivoin lapiolla hiekkaan syvän onkalon. "Katsohan, Uni", minä sanoin, "tämä tässä on Daniil Harmsin keskuskuoppa ja sinne sysätään kaikki meluavat lapset." Uni seurasi tarkkaavaisesti, kun heitin keskuskuoppaan punaisen ankan, sinisen kissan ja keltaisen muffinin. Sitten hän alkoi pelastaa niitä kuopasta. Mirva kysyi, mitä minä leikin Ainan ja Elon kanssa, kun nämä olivat pieniä. Ensimmäiseksi muistin kaupungit, joita rakensimme monenvärisistä puukalikoista Muusassa. Me teimme kaupunkia kauan ja huolellisesti. Kun se lopulta oli valmis, kiipesimme pirttipöydän päälle ja pommitimme kaupunkia suurella rantapallolla. Koko kaupungin tuhouduttua rakensimme taas uuden. Ei niissä kalikkataloissa asunut leijonia eikä muitakaan suloisia eläimiä, joten pommittaminen kävi suruttomasti.

Olen kuljeskellut äidin kanssa. Kerran kävimme Kivenlahdessa Almalla, opettelemassa matkaa, niin kuin äiti sanoi, opettelemassa, jotta hän osaisi mennä sinne seuraavalla kerralla yksin. Metro kulki koko matkan maan alla, ja minä muistin, miten Elo pienenä vilkutti metrovaunun ikkunalle ja sanoi: "Hei hei, peilikuvani!" En enää tiedä, sanoiko hän heihein silloin, kun siirryttiin tunnelista maan päälle ja kuva katosi, vai silloin, kun kuva ilmestyi pimeässä näkyviin. Vai kummassakin tapauksessa? Ehkä se oli varhaisen lapsuuden riemastunut havainto siitä, kuinka lähellä ensi kohtaaminen on hyvästelyä. 

Alma muisteli isäänsä, joka oli kuollut nuorena, ja kai sitä nyt kuoli, eihän se ollut ihmekään, kun aina piti saada tirripaistia, vaikka Pekka Puska kertoi televisiossa sydänterveyden yhteydestä ruokavalioon. Isä otti keväällä sian ja syksyllä suri, kun kaveri piti tappaa, mutta tirripaisti oli tärkeää. Me katselimme Alman parvekkeelta merta. Pikkupojat käyvät tuolla ongella, Alma sanoi ja osoitti kädellään suuntaan, jossa ei nyt ollut ketään. Ihan veden tuntumassa oli penkki. Siinä saisi suolaisia pärskeitä kasvoilleen.

Kun kävelimme kohti metroasemaa, äiti huomasi kampaamon ja sanoi, että mennäänpä kysymään, olisiko tuolla oikeanlaista hiuskiinnikettä. Äidillä oli käsilaukussa pieni pullo sellaista kiinnikettä, jota hän halusi. Kampaaja tuli takahuoneesta ja alkoi tutkia äidin pulloa. Hänellä ei ollut juuri sellaista mutta ihan vastaavaa oli. Hän avasi ehdottamansa purkin ja äiti tihrusti kiinnikkeen koostumusta niin tarkasti kuin kykeni näkemään. Minä katsoin mustaa pianoa, joka oli kampaamon nurkassa. Sen kansi kiilsi. Kysyin kampaajalta, soittiko hän sillä asiakkailleen. Kampaaja vastasi, että ei hän soita asiakkaille mutta joskus itselleen. Ja asiakkaat toki saivat soittaa, jos halusivat. Emme soittaneet. Äiti osti kiinnikkeensä, ja ovi kilahti, kun me menimme ulos.

Sadepäivänä

Algoritmi suositteli minulle videota, jossa kerrottiin, kuinka 50+-ikäisten naisten tulisi pukeutua. Puhuja oli syväasiantuntija, ranskalainen nainen, epäilemättä erittäin chic. Joidenkin asukokonaisuuksien päällä oli punainen rasti ja toisten päällä vihreä hyväksymismerkki, minkä tähden minäkin ymmärsin, kumpaa tuli välttää. Ohjeita oli niin paljon, etten jaksanut katsoa niitä loppuun asti. Mieleen jäi vain se, että yksivärinen vihreä mekko oli parempi kuin se, jossa oli levottomia kuvioita. Ja useimmat ruumiinosat oli syytä kätkeä. Olisi ollut myös ohjevideo 60+-naisten pukeutumisesta, mutta sen jätin väliin.

Kävin hierojalla. Danny hieroi minua viimeksi muutamaa päivää ennen isän hautajaisia. Silloin hieronta sattui enemmän kuin ennen. Eilen sujui paremmin. Yllätyksekseni Danny kertoi, että selkäni on aika hyvässä kunnossa. Hän kuitenkin suositteli minulle ylläpitohierontaa elokuun alkuun. Lisäksi minun kannattaisi kokeilla alaraajahierontaa, jos en kerran ollut koskaan aiemmin hierotuttanut jalkojani ja pakaroitani. Sanoin, että ei minun jaloissani kyllä ole koskaan ollut ongelmia. "Kyllä minä löydän niistä ongelmia", Danny lupasi. Mikäpä siinä sitten: varasin sekä ylläpitohieronnan että alaraajahieronnan. Ehkä Danny on köyhä ihminen ja syö iltaisin pelkkiä papuja.

Sataa. En jaksa lukea Jyrki Lehtolan romaania kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Se on outo havainto, sillä lähtökohtaisesti pidän Lehtolan tavasta käyttää kieltä. Mutta romaani ei ole kolumni. Sarkasmiin väsyy. Syön aprikooseja. Kun O herää, kysyn häneltä, olisiko meillä sellaista romaania, jossa ollaan vähäsanaisia ja apeita ja katsellaan harmaata merta. Ehkä tuossa vieruspinossa odottava Oksana Vasjakina osuisi tähän kategoriaan. Hylkään Lehtolan, otan Vasjakinan.

Venäjän ja arabian päiväohjelmat tein jo. Suomenkielisen ihmisen pitää jo virkkeen alussa suunnilleen tietää, mitä sanoo. Jos hän sanoo, että Turku on hyvin vanha suomalainen kaupunki, kaupungin attribuutit pitää asettaa paikoilleen ennen kaupunkia. Arabiankielisellä on helpompaa. Hän sanoo ensin, ilman kopulaa, että Turku kaupunki ja lisää vasta sen perään suomalainen, vanha ja hyvin, tässä järjestyksessä. Arabiankielinen voi jatkaa virkettään ja lisäillä jälkiattribuutteja niin pitkään kuin sielu sietää. Mutta pääsana on nakutettu paikoilleen jo virkkeen alkupuolella. Kun minä teen arabian kuunteluharjoituksia, muistan virkkeestä vain alun: subjektin ja predikatiivin pääsanan. Määritteet ymmärtääkseni minun pitää klikata kilpikonnan kuvaa. Silloin virke luetaan minulle hitaasti, sana sanalta, ja ehdin käsittää lopun attribuutitkin.

Mainosten suossa

Gerard David

Nyt kun ihmisen kuoret ovat herättäneet kiihkeähköä keskustelua, palaa mieleeni kahvila-aamupäivä yli 20 vuoden takaa. Aina ja Elo olivat pieniä vielä, O liikuntakykyisempi kuin nykyään. Oli sunnuntai ja me olimme kävelleet monen kilometrin matkan kahvilaan. Keskustelimme siellä Hassisen koneen kappaleesta Muoviruusuja omenapuissa, jossa "tyhjät ihmisen kuoret tuossa / hymyillen uinuvat mainosten suossa". Minä halusin tietää, millaiset ihmisen kuoret kenenkin mielikuvissa olivat. Olivatko ne niin kuin munan kuoret vai ehkä appelsiinin? Lenkkimakkaran syötäväksi kelpaamattomat kuoret? Luonnonsuolikuoret? Vai karamellin käärepaperin kaltaiset? Pakkauslaatikon? Älppärin kansikotelon? Keskustelu oli vilkasta, ja me kaikki olimme eri mieltä ihmisen kuorista. 

Minä kysyisin Koko Hubaralta, onko hän kuunnellut Ismo Alankoa ja millaisilta ihmisen kuoret hänestä näyttävät. Sitä en aivan ymmärrä, miksi kukaan someihminen pillastuu, jos häntä kutsutaan kuoreksi. Minusta minäkin olen täällä blogissa ihmisen kuori. Näyn siten kuin olen valinnut näkyä. No, luultavasti näyn toisinaan toisin kuin toivoisin, mutta yhtä kaikki olen tekstiolentona lattea ja litteä kuin paperinukke. Se ei johdu kirjoitustaidon puutteista vaan ilmaisukanavasta. Ihmisellä on äänenkorkeus, kävelytapa, haju, maku, lempiruoka, otsaryppy ja ihohuokoset. Minulla täällä on vain sanoja ja lauserytmi.

Muutama päivä sitten huomasin blogiasetuksissa kohdan, jota voisin klikata, jos haluaisin alkaa ansaita mainostuloja blogillani. Se nauratti minua. Kun ajattelee blogini lukijakuntaa, joka on suppea eikä kovin nuori, mitähän täällä kannattaisi mainostaa? Kesäkaljaa? Puukkoja? Entistä pehmeämpiä tyynyjä? Kirjanmerkkejä? Jotakin puoluetta? 

Olen joskus osannut opettaa biologiassa elimistön puolustusjärjestelmistä. Yksityiskohtia en ehkä hallitsisi enää. Mutta sen muistan, että eräissä rokotteissa ihmiseen ei piikitetä kokonaisia taudinaiheuttajia vaan vain niiden pintaproteiineja. Näiden kuorten perusteella valkosolut tunnistavat taudinaiheuttajan. 

Ajatellaan, että blogini on taudinaiheuttajan pintaproteiini. Vaikka en teekään kaupallista yhteistyötä, minä täällä olen pelkällä olemassaolollani mainos. Edustan tiettyä elämäntapaa, tiettyjä arvoja, tiettyä musiikkimakua, tiettyjä poliittisia näkemyksiä. En jaksa nyt suorittaa maailmankatsomuksellista itse-erittelyä, mutta luulen, että minun kuplani ääret tunnistuisivat kohtalaisen pienellä vaivalla. 

Ja tahdoinpa tai en, minä tyrkytän maailmaani täällä lukijoille. Se ei ole suunnitelmallista eikä aina tietoistakaan. Silti minä teen niin. Myyn Teepussia. Ettekä te osta tai ole ostamatta minua järkiperusteella. Ette ehkä pidä poliittista näkemyksistäni, mutta luette blogia silti, koska minulla on niin hauskoja sanoja tai ällistyttäviä musiikkivideoita. Samalla minä saan myytyä teille ns. elämääni. En sanoisi itseäni influnaiseksi vaan influhenkilöksi tai influkuoreksi, mutta joka tapauksessa olen todellisuudesta irrallani. Repikää siitä.

Kanootilla vai tynnyrin sisällä

Ostin Citymarketista heleän kesäkimpun. Äiti sanoi, että ei olisi tarvinnut: hän olisi voinut irrottaa eilen ostamastaan ruusukimpusta kolme kukkaa mukaan. Minusta vainajille ei pitänyt viedä omia irroteruusuja. Päätimme sitten yhdistää äidin kolme ruusua minun kesäkimppuuni. Löysin äidin kuivauskaapista sopivankokoisen lasipurkin, josta äiti oli syönyt suolasieniä tai suolakurkkuja, ja istutin kukat siihen. Eevi soitti pihalta, että he olivat Aatun kanssa jo tulleet, vähän etuajassa.

Ojensin Aatulle käteni. Hän halasi minua, mistä vähän yllätyin, sillä viimeksi näin hänet 43 vuotta sitten emmekä silloinkaan olleet kuin luokkakavereita. Eevi sanoi, että olipas hyvä, kun toin kukkia, hän olikin miettinyt, pitäisikö sellaisia hankkia. Minusta oli mukavaa, että lasipurkkikimppu muuttui luontevasti meidän yhteiseksemme. Aatu asetteli sen pystyyn tyhjään kylmälaukkuun ja toppasi tyynyillä, ettei se kaatuisi moottoritiellä.

Minä kerroin Aatulle, että kerran matkalla koulusta kotiin hän oli kysynyt minulta, laskisinko kosken mieluummin kanootilla vai tynnyrin sisällä. Eevi ja äiti nauroivat. Aatu punastui, enkä tiennyt, johtuiko se koskimuistosta vai siitä, että olin vieras nainen. Lähestyimme Näsinmäen hautausmaata. Aloin tutkia kuvia, jotka olin ottanut alueen kartasta. Kortteli 14 on jossain kappelin ja Runebergin haudan välissä, minä sanoin.

Emme me joutuneet etsimään hautaa kuin hetken. Minä kaivoin kukkapurkille kuopan hautasoraan. Aatu haki kastelukannulla lisää vettä kukille. "Kyllä se Maj-Lis sitten oli hyvä ihminen", Eevi sanoi. Seisoimme hetken hiljaa, koska haudoilla tulee tunne, että niin pitää tehdä. Kiviristi oli vähän murtunut. Haudan vieressä oli puu ja toisella puolella kappeli, aurinko paistoi. Se oli kaunis paikka, sellainen, jonka minäkin mielelläni soin Maj-Lisille. Hänestä jokainen muisti vain hyvää. Se ehkä tarkoitti, että kukaan ei tuntenut häntä. Maj-Lisillä ei tiettävästi ollut rakastettua. Nuorena hänellä oli ollut joku vähän aikaa, tiesi äiti. Ehkä Maj-Lis tuli liian monta kertaa torjutuksi tai loukatuksi tai hän antoi itsestään kaiken ja kuivui ja mureni olemattomiin, tai mitä nyt suhteille yleensä käy, kun annetaan lehdistölle lausunto: "Me kasvoimme erillemme." Eihän surua selitä auki, vaikka miten yrittäisi.

Surin hetken hyviä ihmisiä, jotka elävät yksin koko ikänsä, auttavat vanhempiaan ja naapureitaan, luovat toisten lumet ja leipovat sukulaisten lapsille jouluksi piparkakkutaloja, kutovat maton ja savustavat kalkkunaa kaikille. Sitten kävelimme kohti parkkipaikkaa. Aatu tutki hautakivistä, kuinka vanhana kukakin oli kuollut. "Tyhjä syli", niin luki yhdessä kilvessä ja sen yläpuolella ja alapuolella jotain muuta. Tyhjä syli? Tuntui kummalliselta, että vauvavainajat nimetään surijoittensa perusteella. Sankarivainajat ovat aktiivisia toimijoita, tyhjän sylin vainajat pelkkä poisto. He olivat olemassa vain sylissä. Kun he lähtivät, jäi syli, jolle ei ollut enää käyttöä, ja aavesärky.

Me ajoimme lähemmäs vanhaa kaupunkia ja kävelimme siellä missä muutkin turistit kävelivät. Tämä kaupunki elää kesän, minä sanoin, elää sellaiset kaksi ja puoli kuukautta, ja syksyllä mikään paikka ei ole enää auki. Niin se on Savonlinnassakin, Aatu sanoi, niin se on kaikissa pienissä kaupungeissa. Nyt museon edessä oli kuitenkin soittimia ja kaksi naista ja he lauloivat, että jag tror, jag tror på sommaren. Oi mitä ihanaa musiikkia, Eevi huokaisi ja otti muutaman tanssiaskelen mukulakivillä. 

"Kyllä mutsin jalat jaksaisi", Aatu sanoi, "mutta kohta sillä piiputtaa keuhkot." Me istuuduimme ravintolan terassin pöytään, ja tarjoilija tuli avaamaan suuren varjon, jotta aurinko ei paistaisi meihin ihan suoraan. Tilasimme kolme pastaa ja yhden pitsan. Musiikki jatkui selän takana. Juttelimme kevyesti tavallisista asioista, ja minä ihmettelin, milloin minusta on tullut näin lupsakka ihminen.

Levottomuudet

Illalla luin loppuun Raija Siekkisen sisaren esikoisteoksen, jossa Raija ei syö mutta pyytää jouluksi lisää viiniä, unohtaa tyhjät pullot pöytään ja lopulta palaa, vaikka on aina ollut tarkka tulen kanssa. Oli vaikea nukahtaa, koska päässä soi Vilma Jään Humalahullu, ja piti nousta, mennä viileämpään huoneeseen, syödä pari aprikoosia, nostaa Hesari postiluukun alta, lukea Uffin epäilyttävä toiminta ja Fok_it, avata kone, tehdä päivän arabia ja venäjä, plärätä turhia sivuja. Löysin lehtijutun, jossa Vilma Jää puhui äitinsä kanssa alkoholista, mielenterveydestä ja adhd:sta. Mietin, osaisinko kirjoittaa naisten alkoholismista, ja tulin tulokseen, etten osaisi, ja sitä paitsi vihaan ongelmien sukupuolittamista. Linnut olivat hereillä jo, ehkä ne olivat olleet koko yön. Kastelin parvekekukat.

Jonakin pakkasjouluna, kun lapset olivat pieniä ja kaikki ruoat eivät mahtuneet jääkaappiin, pakkasin osan ruoasta parvekkeelle. Kun tapaninpäivänä hain sieltä perunasalaattia sisälle, parvekkeen lattialla oli eläin. Haluan ajatella, että se oli hiiri, mutta pelkään, että se oli rotta. Kesäisin parvekkeen ovi on auki yötä päivää, ja jos uni ei tule heti, kuvittelen, miten rotta kiipeää talon seinää pitkin parvekkeelle, tulee sisälle ja kätkeytyy sohvan alle tai kenkään ja kuuntelee hengitystäni.

Lapsuuteni ensimmäisiä aikuisten romaaneja oli Eva Illoisen Iltapäivällä tuli levottomuus. Lainasin sen Käpylän kirjastossa. Ehkä kirja oli nostettu sivupöytäesittelyyn tai kansi oli kutsuva. Minä halusin siirtyä pois nuortenkirjoista ja siitä maailmasta, jossa lopussa kävi aina hyvin. Koska en tiennyt, mitä kirjoja piti lukea, jotta ei tarvitsisi lukea Hurskasta kurjuutta tai Karamazovin veljeksiä mutta kävisi silti aikuisesta, olin altis viemään kirjastosta mukanani mitä tyrkyllä oli. Muistan Illoisen romaanista vain nimen ja sen, että kyse oli naisen alkoholismista. Tyhjyys, jota lapsena tuskin tunsin, valtasi naisen, ja se oli minusta sangen kiinnostavaa ja kaukaista, sillä äiti oli puuhakas olento, joka leipoi kermaomenakakkua Marja-Leenan reseptillä ja hapankaalikeittoa sukuperinteiden mukaan ja lähetti minut ostamaan Koivujuuresta tarjouskotletteja.

Neean kotona oli toisenlaista. Hänen isänsä oli harvoin kotona. Neea sanoi, että isä lähti "poikien" kanssa mökille, ja minusta oli määrittelemättömällä tavalla häiritsevää, kun hän käytti ilmausta "pojat" miehistä, joista muutamalla oli partakin. Silloin me leivoimme mokkapaloja. Neean äiti oli ostanut meille tarvittavat aineet. Näin häntä harvoin, silloinkaan, kun hän oli kotona. Jos molemmat vanhemmat olivat yhtaikaa kotona, Neea pani huoneensa oven kiinni. Silti kuulin oven läpi, miten hänen isänsä huusi. En pitänyt Neean isästä, vaikka hän oli minulle ystävällinen. Hän nimitteli Neeaa lihavaksi ja kysyi, miksei tämä voisi olla niin kuin Tee. Mutta me teimme mokkapaloja, ja minä tiesin, että munia ei saa rikkoa suoraan kulhoon, sillä joukossa voi olla mätä muna. 

Neean häistä muistan kolme seikkaa. Ensimmäinen on se, että sulhasen veljen solmiossa oli Mikki Hiiren kuvia. Toiseksi muistan sen, että loppuillasta rintani olivat täynnä maitoa ja niitä pakotti. Kolmanneksi muistan Neean äidin, jonka vieressä istuin kaikkialla, kirkossakin. Minä puhuin hänelle, muut eivät, ja koska hän oli joskus ollut pullaa leipova äiti ja minä hänen tyttärensä mukava ja hyvätapainen ystävä, me löysimme niistä rooleista vielä rippeitä ja osasimme olla siinä. Minä saatoin hänet taksiin, kun hänen puheensa kävi epäselvemmäksi ja kovemmaksi, ja sukulaiset olivat helpottuneita, että kaikki meni niin hyvin eikä kukaan ehtinyt huutaa eikä lyödä. Neean isä tuli henkilökohtaisesti kiittämään ja kehumaan minua, ylimitoitetusti, kuin olisin tehnyt Suomen ennätyksen yleisurheilussa. Ehkä se oli neljäs seikka, se, jota en haluaisi muistaa.

Kopulat

Olen tehnyt Duolingossa venäjän ja arabian harjoituksia reilun kuukauden ajan, noin kymmenen minuuttia päivässä kumpaakin. Luultavasti ei ole järkevää opiskella kahta kieltä perä perää, mutta juuri niin minä teen. Niin sääntöorientoituneelle ihmiselle kuin minä kielen oppiminen ilman rakenneopasta on hermostuttavaa mutta myös hedelmällistä. Sääntöjä voi vain arvailla, kun niitä ei opeteta. Ilmeisesti ei venäjässä eikä arabiassa käytetä kopulaa. Suomenkielinen sanoo, että Urpo on poliisi ja ruusu on kaunis, mutta venäjää ja arabiaa puhuvat eivät sido subjektia predikatiiviin olla-verbillä. En tiedä vielä mitään kummankaan kielen menneistä aikamuodoista, mutta oletan, että predikaatti tarvitaan, jos kerrotaan, että Urpo oli poliisi ja ruusu oli kaunis. Venäjässä nollakopulan paikalla on preesensissä joskus viiva. En ole käsittänyt, milloin viivaa käytetään ja milloin ei.

Yritän ymmärtää, millä tavoin maailmani hahmottuisi eri tavoin, jos äidinkielessäni ei käytettäisi kopulaa. Joku kielitieteilijä sanoi, että kielten oleelliset erot eivät synny niinkään siitä, mitä ne kykenevät ilmaisemaan, vaan siitä, mitä ne tavallisesti ilmaisevat ja mitä ohjaavat ilmaisemaan. Äkkiä minusta on murheellista se, että puhun kieltä, joka käyttää kopulaa. Olen varma, että ruusun kauneus olisi kokonaisvaltaisempaa ja kiistattomampaa, jos olisin venäjän- tai arabiankielinen. Tyhjä olla-verbi etäännyttää. 

Kello on nyt puoli viisi aamulla. Linnutkin ovat hereillä. Muutaman tunnin kuluttua minä kävelen kilometrin tai pari lähimpään kukkakauppaan. Ostan Annalle surukukkia. Kukkakaupan täsmällisempi termi taitaa olla "osanottokimppu". Niille on alaotsikoitakin, myyntinimiä, jotka määräävät kimpun väriskaalan. On lempeä ajatus, hiljainen myötäelämä, rauhallinen läsnäolo ja muita adjektiivin ja substantiivin hillittyjä yhdistelmiä. Näistä voi valita pienen, keskikokoisen tai suuren osanoton. Ehkä kukkakauppias suostuu myymään minulle osanottokimpun, jossa on viininpunaista. Sellaisen haluan Annalle. Me menemme syömään. Anna haluaa maistaa uuniperunaa. Se on oikein sopiva sururuoka: pitkään hautunut ja auki leikattu.

Tämä kirjoitus katkeilee. Kävin välillä tekemässä kieliharjoituksia. Nykyään voi käydä toisaalla, vaikka istuu kaiken aikaa paikallaan. Osaan jo muodostaa lauseen, jossa Judy on fiksu amerikkalais-tunisialainen professori. Pitää ymmärtää feminiinimuotoja ja sanajärjestystä. Ehkä Aina osaisi kertoa minulle, miten aivoni toimivat toisella tavalla, kun joudun käyttämään opiskelun tukikielenä englantia enkä äidinkieltäni. Hän kirjoitti, että hänen tutkimuksensa posteriesitys oli hyväksytty Tanskan konferenssiin. Minä kuulin ensimmäistä kertaa, että maailmassa on posteriesityksiä. Ehkä niitä ei ollut vielä silloin, kun minusta olisi voinut tulla tutkija.