Levottomuudet

Illalla luin loppuun Raija Siekkisen sisaren esikoisteoksen, jossa Raija ei syö mutta pyytää jouluksi lisää viiniä, unohtaa tyhjät pullot pöytään ja lopulta palaa, vaikka on aina ollut tarkka tulen kanssa. Oli vaikea nukahtaa, koska päässä soi Vilma Jään Humalahullu, ja piti nousta, mennä viileämpään huoneeseen, syödä pari aprikoosia, nostaa Hesari postiluukun alta, lukea Uffin epäilyttävä toiminta ja Fok_it, avata kone, tehdä päivän arabia ja venäjä, plärätä turhia sivuja. Löysin lehtijutun, jossa Vilma Jää puhui äitinsä kanssa alkoholista, mielenterveydestä ja adhd:sta. Mietin, osaisinko kirjoittaa naisten alkoholismista, ja tulin tulokseen, etten osaisi, ja sitä paitsi vihaan ongelmien sukupuolittamista. Linnut olivat hereillä jo, ehkä ne olivat olleet koko yön. Kastelin parvekekukat.

Jonakin pakkasjouluna, kun lapset olivat pieniä ja kaikki ruoat eivät mahtuneet jääkaappiin, pakkasin osan ruoasta parvekkeelle. Kun tapaninpäivänä hain sieltä perunasalaattia sisälle, parvekkeen lattialla oli eläin. Haluan ajatella, että se oli hiiri, mutta pelkään, että se oli rotta. Kesäisin parvekkeen ovi on auki yötä päivää, ja jos uni ei tule heti, kuvittelen, miten rotta kiipeää talon seinää pitkin parvekkeelle, tulee sisälle ja kätkeytyy sohvan alle tai kenkään ja kuuntelee hengitystäni.

Lapsuuteni ensimmäisiä aikuisten romaaneja oli Eva Illoisen Iltapäivällä tuli levottomuus. Lainasin sen Käpylän kirjastossa. Ehkä kirja oli nostettu sivupöytäesittelyyn tai kansi oli kutsuva. Minä halusin siirtyä pois nuortenkirjoista ja siitä maailmasta, jossa lopussa kävi aina hyvin. Koska en tiennyt, mitä kirjoja piti lukea, jotta ei tarvitsisi lukea Hurskasta kurjuutta tai Karamazovin veljeksiä mutta kävisi silti aikuisesta, olin altis viemään kirjastosta mukanani mitä tyrkyllä oli. Muistan Illoisen romaanista vain nimen ja sen, että kyse oli naisen alkoholismista. Tyhjyys, jota lapsena tuskin tunsin, valtasi naisen, ja se oli minusta sangen kiinnostavaa ja kaukaista, sillä äiti oli puuhakas olento, joka leipoi kermaomenakakkua Marja-Leenan reseptillä ja hapankaalikeittoa sukuperinteiden mukaan ja lähetti minut ostamaan Koivujuuresta tarjouskotletteja.

Neean kotona oli toisenlaista. Hänen isänsä oli harvoin kotona. Neea sanoi, että isä lähti "poikien" kanssa mökille, ja minusta oli määrittelemättömällä tavalla häiritsevää, kun hän käytti ilmausta "pojat" miehistä, joista muutamalla oli partakin. Silloin me leivoimme mokkapaloja. Neean äiti oli ostanut meille tarvittavat aineet. Näin häntä harvoin, silloinkaan, kun hän oli kotona. Jos molemmat vanhemmat olivat yhtaikaa kotona, Neea pani huoneensa oven kiinni. Silti kuulin oven läpi, miten hänen isänsä huusi. En pitänyt Neean isästä, vaikka hän oli minulle ystävällinen. Hän nimitteli Neeaa lihavaksi ja kysyi, miksei tämä voisi olla niin kuin Tee. Mutta me teimme mokkapaloja, ja minä tiesin, että munia ei saa rikkoa suoraan kulhoon, sillä joukossa voi olla mätä muna. 

Neean häistä muistan kolme seikkaa. Ensimmäinen on se, että sulhasen veljen solmiossa oli Mikki Hiiren kuvia. Toiseksi muistan sen, että loppuillasta rintani olivat täynnä maitoa ja niitä pakotti. Kolmanneksi muistan Neean äidin, jonka vieressä istuin kaikkialla, kirkossakin. Minä puhuin hänelle, muut eivät, ja koska hän oli joskus ollut pullaa leipova äiti ja minä hänen tyttärensä mukava ja hyvätapainen ystävä, me löysimme niistä rooleista vielä rippeitä ja osasimme olla siinä. Minä saatoin hänet taksiin, kun hänen puheensa kävi epäselvemmäksi ja kovemmaksi, ja sukulaiset olivat helpottuneita, että kaikki meni niin hyvin eikä kukaan ehtinyt huutaa eikä lyödä. Neean isä tuli henkilökohtaisesti kiittämään ja kehumaan minua, ylimitoitetusti, kuin olisin tehnyt Suomen ennätyksen yleisurheilussa. Ehkä se oli neljäs seikka, se, jota en haluaisi muistaa.