Korealaiset

Annalla oli tänään nahkahousut ja kopisevakorkoiset saapikkaat, sillä hänet oli valittu vastaanottotoimikuntaan, joka seurusteli apulaiskaupunginjohtajan kanssa. Kaikki oli kaunista ja hyvää kuten Pohjois-Koreassa. Annan mukaan kukaan ei oikeastaan sanonut mitään. Tai toki sanoi, huulet liikkuivat, mutta kaikki oli yleistason ympäripyöreyttä. 

Kiinteistövälittäjät tietävät, että uunipellillä kannattaa lämmittää kanelia, jos haluaa saada katsojat ihastumaan asuntoon. Koristetyynyt ja hedelmäasetelmat saattavat niin ikään edesauttaa myymistä. 

Olen miettinyt poliittisen laulun rajoja. Eihän niitä ole, ei voi olla. Jokainen heterorakkauslaulukin on politiikkaa. Tänään, kun aloitin kirjallisuushistorian jakson, pistin oppilaat kirjoittamaan ranskalaisia viivoja yhteiskunnan ja kirjallisuuden suhteesta. "Kirjallisuus näyttää arvojen rajat", minä väitin. Sitten kerroin Juhannustansseista. Harva kuunteli, sillä piti seurata ikkunasta lumitilannetta ja pohtia, tuonko tänä vuonna luokkaan joulukalenterin.

Intensiivisempää osallistuminen oli terveystiedossa, kun aloin väitellä oppilaitten kanssa siitä, voivatko he tietää minun olevan hetero. "Sulla on lapsia ja mies!" Jalmari huusi. "Se ei kerro yhtään mitään siitä, ketä himoitsen ja millaisia unia näen", minä sanoin. Oppilaat mulkoilivat minua epäluuloisesti. "Kyllä sen näkee siitä, miten katsoo", yritti Miika vielä. Hän ei kuitenkaan osannut selittää, miten katson häntä heterosilmillä ja miten homosilmillä, muista suuntauksista puhumattakaan. Miika oli saanut edellisenä päivänä Ninniltä neilikkakimpun, joten hän oli leppeällä tuulella ja suhtautui seksuaalisiin mahdollisuuksiin poikkeuksellisen suopeasti. Aapo tahtoi tietää, mitä mieltä olen ihmisistä, jotka identifioivat itsensä korealaisiksi, vaikka eivät ole korealaisia.

Citymarketissa ajattelin kappaletta, jonka O soitti aamukahvini aikana, ja sitä, onko ihmisen mahdollista pitää itseään pahana. Useimmilla lienee taipumusta kuvitella, että kuuluu niihin, joilla on luontaista sisäishyvyyttä ja korkea moraali. Ainakaan minä en ole tavannut ketään, joka vilpittömästi ja painokkaasti pitäisi itseään pahana. Moni teini ja vähän vanhempikin pyrkii toki esittelemään pahoja tekojaan, koska sellainen on muodikasta tai näyttää  itsetuntemukselta. Mutta aina se pahuus kiertyy hyvyyden ympärille. Pahaksi ilmoittautuva ilmaisee olevansa ei-hyvä, jolloin hän samalla hyväksyy hyvyyden yleiset kriteerit. 

Pahuutta on yllättävän vaikea ajatella ilman hyvyyden käsitettä. Jos hylkää dikotomian, jäljelle ei jää hyvyyttäkään. On vain ihmisten tekoja, järjettömyyttä ja välinpitämättömyyttä, ja kymmenen mittatikkua laudalla. Tikut sinkoutuvat joka suuntaan, kun joku potkaisee ja muut juoksevat pakoon minkä pääsevät. 

Haarukat

Aamulla lumouduin vuosaarelaisesta aistilaboratoriosta. Hesarissa oli kuva, jossa kahvinmaistelija istui punaisessa valossa ja maisteli kahveja. Maisteluhuoneen pitää olla punavaloinen siksi, ettei kahvin väri tai muu ulkonäköseikka vaikuttaisi maistelukokemukseen. Tahdon oman aistilaboratorion!

Nyt kuuntelen tätä kirjoittaessani entisen oppilaani Hillan ASMR-videota. Hilla silittelee mikrofonia erilaisin siveltimin ja kuiskii pehmeällä äänellä rentoutuskehotteita. Hän haluaa tehdä minulle päähieronnan. Hänen takanaan on tekotakkatulta. Kymilife-sarjassa muuan kouvolalainen väitti, että ihmiset tuijottavat mieluiten tulta, vettä tai vauvaa. Tulen ja veden ymmärrän, mutta vauva yllätti minut. Omaa vauvaani voisin tuijotella pitkään, mutta en käsitä, miksi tuijottaisin vierasta vauvaa kovinkaan monta minuuttia. 

Hilla siirtyy siveltimistä haarukoihin. Hänellä on kummassakin kädessä haarukka, ja hän rapsuttelee niillä mikrofonia. Pelkään, että mikrofoni ei kestä haarukan piikkejä. "Elämä on keitto, minä olen haarukka, haarukka, haarukka", ilmoittaa Pyhimys. Luulen, että minusta ei olisi ASMR-kuiskijaksi.

Viikonloppuna kannan Islan tavaroita ja seuraavalla viikolla Elon. Ne kannetaan samaan osoitteeseen. Siten kyseessä on onnellinen muutto. Ja joskus joulukuussa Aina ja Alina muuttavat. He saavat huiman huonekorkeuden. Saa nähdä, kuljetetaanko Bébé ja Amygdala ensimmäisenä vai viimeisenä uuteen kotiin. Ne varmaan pakenevat sängyn alle tai kaapin taakse, odottavat siellä, kun huonekalukolina on loppunut, ja kurkistavat vasta sitten, minne ne on tuotu.

Jokaisessa aiemman elämäni muutossa oli mukana isä. Hän oli kärsivällinen muuttaja, ja me osasimme kantaa huonekalut asunnosta toiseen ilman tiuskimista. Huomaan, että joulun lähestyessä isä alkaa tihkua mieleeni. En muista, milloin olisin viimeksi ollut hautausmaalla jouluna. Lapsena kai. Nyt menen. Haluan viedä isälle elävää tulta. Hautausmaa lienee kaunis, liekkejä liekkien vieressä pimeän keskellä. 

Äiti sanoi Hilleville, että myy hyvä ihminen talosi, niin pääsette johonkin hoitokotiin Bertan kanssa yhdessä, ei sitä aikaa teillä enää niin pitkään ole. Olisitte yhdessä, nauttisitte vielä hetken toisistanne. "Ei taloa tuosta vain voi myydä ja muuttaa", Hillevi vastasi. Hänellä oli niin paljon papereita, pino kirjoituspöydällä ja monta pinoa lisää takahuoneessa. Ne pitäisi ensin käydä läpi, lajitella ja heittää turhat pois. Eikä niitä oikein voi heittää roskikseen, koska joku voi käydä pöntöstäkin kaivamassa ja nähdä vaikka heidän terveystietojaan. Ja mitä hän tekisi aterimillekin? Eihän sellaiseen hoitokotiin voi viedä niin arvokkaita haarukoita. 

Marraskuun musiikkia

Jälkilämpö

Minulla on kaksi vaatetta, joista tulee mieleen isä. Ostin molemmat viime talvena kirpputorilta ja käytin niitä usein, kun kävin sairaalassa. Toinen on musta villatakki, jossa on löysät hihat ja edessä itäeurooppalaistyyppistä kirjailua. Toiselle vaatteelle en tiedä nimeä. Se on eräänlainen yhden koon poncho, jossa on kyllä käsille aukot. Se päälläni hiippailin saattohoito-osaston käytävällä yöllä, kun menin etsimään hoitajaa. Isä oli oksentanut mustaa mönjää tauotta pitkään. Minä istuin hänen vieressään, pidin kättä olkapäällä ja lopulta kysyin, menisinkö hakemaan hoitajan. Hoitaja antoi pistoksen ja vaihtoi isälle puhtaan sairaalapaidan. Se oli isän neljänneksi viimeinen yö. 

Pidän villatakista ja ponchosta. Niihin on jäänyt viimeisten viikkojen lämpöä. Joskus isä nousi sängystä ja käveli rollaattorin avulla ikkunan viereen ja katseli tovin ulos. Luulen, että maailma näytti hänelle loppuun asti kauniilta.

Eilisaamuna näin kolme valkohäntäpeuraa. Vai valkohäntäkauriitako ne nykyään ovat? Nättejä olentoja joka tapauksessa. Ne ilmestyivät metsästä pellon reunaan ja kulkivat jonossa kohti pellon toista laitaa. Sitten ne katosivat näköalueeltani. Mietin, missä ne olivat mahtaneet viettää yönsä ja palelivatko ne, sirot eläimet.

Tänään koskettelimme lusikoita: metallista, muovista ja puista. Oppilaiden oli vaikea uskoa, että niiden lämpötila oli sama, vaikka metallilusikka tuntui kylmimmältä. Lämpö siirtyy lämpimämmästä kylmempään, minä sanoin, ja me olemme kuumempia kuin tämä huone."Jos lämpötila kerran pyrkii aina tasaantumaan, miksi ihminen ei jäähdy huoneenlämpöiseksi?" kysyi Kalle.

Minä ajattelin isää, jota en nähnyt enää kuolleena vaan vähän ennen sitä, ja miten hänen ruumiinsa sitten kylmeni vähitellen. Äiti sanoi, että isä oli vielä ihan lämmin, kun hän viimeisen kerran suuteli tämän silmäkuoppia ja laski rinnalle punaisen kukan. Eihän kuollut kylmemmäksi pääsekään kuin se huone, jossa hän makaa. Se on minusta oikein ja kohtuullista.

Homojuttuja

Algoritmi suositteli minulle nuoren venäläisen animaattorin lopputyötä. Klikkasin auki. Tarinassa ei ole mitään outoa. Sota on raakaa vuosikymmenestä riippumatta, lapset kasvavat asenteisiin, ja kun soitetaan flyygelistä sulosäveliä, siniset linnut lennähtelevät maailmaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, mitä olen katsonut, kuunnellut tai etsinyt, jotta minulle tarjottiin tätä animaatiota. En ole kuunnellut venäläistä musiikkia enkä katsonut mitään Ukraina-aiheista. Eilen etsin palestiinalaisen linssikeiton reseptin. Ehkä minut sen perusteella luokiteltiin ihmiseksi, joka kannattaa sinisiä lintuja. Googlasin animaattorin nimen. Hän on allekirjoittanut sodanvastaisen kannanoton. Nykyisestä asuinpaikasta minulla ei ole tietoa. 

Elo, Isla, Erkka ja Maria kävivät kylässä. Katoin pöydän niin kuin olisi merkittävä juhla, silitin liinankin ja asettelin pöytäkynttilät lasilyhtyihin. Palestiinalaista linssikeittoa oli suuri kattilallinen, se höyrysi ja yrtit tuoksuivat, ja hetken sain olla ihminen, jolla on kutsuva keittiö ja luonteva suhde korianteriin ja sormisuolaan. Istuin sivupöydällä, koska keittiön tuolit loppuivat enkä viitsinyt hakea muista huoneista (ja sitä paitsi oli ihanaa olla olevinaan pöydällä istuva nuorisokansalainen). Linssikeittokattila tyhjeni, ja vieraat olivat pidempään kuin kynttilöissä riitti tulta. He olivat teräviä ja hauskoja, siirtyivät luontevasti kuvataiteista filosofiaan ja tositeeveeseen. Olin vähällä sanoa, että juuri nyt te olette älyllisen elämänne huipulla mutta muutaman kymmenen vuoden kuluttua te muistatte kaikesta opiskelemastanne korkeintaan 50 %.

Koulussa maalattiin revontulia. Koska Elmeri ei muistanut sanaa "revontuli", hän puhui "niistä taivaalla olevista homojutuista". Siinä vaiheessa putosin roolistani ja aloin nauraa, nauroin niin, että vedet virtasivat silmistä. En päässyt selvyyteen siitä, miksi revontulet olivat homojuttuja. Ehkä Elmeri sekoitti revontulet ja sateenkaaret. Aika kivoja homojuttuja yhtä kaikki saatiin seinälle.

Kauppamatkalla kylmä tuli hihoista sisään. Kohta on joulukuu ja minä pääsen kantamaan huonekaluja kahteen asuntoon, kun molemmat lapset muuttavat. Täällä on vielä nahkapäällysteinen nojatuoli, jonka Elo teininä osti. Se ei oikeastaan olisi mahtunut minnekään, mutta yhtä kaikki hän halusi silloin sellaisen. Ei sillä kovin monta kertaa ole istuttu. Nyt hän inhoaa sitä eikä missään tapauksessa halua itselleen. Minäkin inhoan sitä, muttei ole sydäntä heittää sitä poiskaan, koska Elo osti sen aikoinaan omilla rahoillaan. Täällä se sitten seisoo, ruma nojatuoli, ja jos penkoisin sängynalustaa, voisin vetää sieltä esiin monta pölyistä pahvilaatikkoa, joihin on säilötty rakkauskirjeitä, tarpeettomia joululahjoja, muistilappuja, puhelinpiirroksia, pääsiäismunista saatuja koottavia leluja, koko teini-ikä, jota kukaan ei enää hallinnoi.

Viime yönä näin unta, jossa olin sairaalassa töissä. Minun piti auttaa Ann-Marieta – reaalimaailmassa en tunne ketään sennimistä – kantamaan ulos pieniä ruumisarkkuja. Kun kannoin yhtä, horjahdin ja arkku lävähti auki. Siellä ei maannutkaan kuollut lapsi vaan elävä vauva, joka avasi silmänsä. Ann-Marie hätkähti, mistä ymmärsin, että hän yritti rikastua myymällä sairaalan vauvoja. Tässä vaiheessa herätyskello soi enkä ehtinyt pelastaa myytäviä vauvoja. 

Sivistyneitä ihmisiä

Patrick Caulfield

Sivistys on katoamassa. Tämän opin kirjoituksesta, jossa Maaria Ylikangas kertoi, mitä mieltä Silvia Hosseini oli. Enää ei kuulemma lueta vaan esitetään lukemista ja lukeneisuutta, lukufiilistellään yleisön edessä, mikä on oire sivistyksen rappiosta. Ja sivistyksen rappio on askel kohti fasismia. Näin tiedotti Hosseini, jota en ole lukenut mutta sentään kuullut toisen referoimana, joten rappioni saattaa olla vain osittainen. Fasismia kohti epäilemättä luisun joka tapauksessa.

"Oisko hauskaa, jos mä kiinnittäisin ulko-oveen tarran TÄÄLLÄ LUETAAN?" minä kysyin O:lta. O mietti hetken, olisiko se hauskaa. Muistaakseni se olisi ollut hauskaa, vaikka saattoi hän vastata jotain muutakin, sillä meillä oli vireäkielinen aamu. Minä en kyllä lue juuri mitään, paitsi oppilaiden kirjallisuusanalyyseja Myrrys-romaanista, mutta ehkä TÄÄLLÄ LUETAAN -tarran alle saisi saman ilmoituksen imperfektissä. 

Tai jos perustaisin tänne fiilistelypiirin! Istuisimme piirissä, ja jokainen sanoisi vuorollaan, että hei, minä olen NN, lukija. Minä olen Tee Pussi, raitistunut lukija mutta silti lukija. Sitten hypistelisimme kirjojen kansia, nuuhkisimme vanhan paperin jumalallista tuoksua ja sanoisimme, että on se kirja kyllä jo esineenä ihana, melkein itkettää. Koskaan emme lukisi kaunokirjallisuutta näytöltä. Äänikirjoja vähän ymmärtäisimme, koska onhan näkövammaisia ja lukivaikeuksisia, mutta korostaisimme, että ei äänikirja ole sama asia, tietenkään, se on vain yhden näyttelijän tulkinta siitä tekstin ihmemaailmasta, jonka fyysinen kirja meille suo. Välillä joisimme kahvia ja söisimme eettisesti valmistettuja sesonkileivonnaisia. Sitten taas sanoisimme kirjoista, että upea kerronta ja tärkeä aihe.

Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten tunsin lapsen, L:n, joka alkoi lähetellä rakkauskirjeitä kolme vuotta vanhemmalle lapselle, E:lle. L ujutti pieniä rakkauslappusia E:n naulakkolokeroon tai käski ystäviensä ojentaa niitä tämän käteen. Yhden pitkän kuorikirjeen hän kävi pudottamassa suoraan E:n kotioven postiluukusta sisään. Joskus hän läiskäisi tätä pyllylle. Kun näitä asioita sitten selviteltiin, L korosti, että hänen tunteensa oli suuri ja siksi se oli pakko ilmaista. Hänellä oli oikeus ilmaista tunteensa! E istui hiljaa ja näytti ahdistuneelta.

En pidä tunteista, jotka on pakko ilmaista verbaalisesti. En pidä kulttuurista, joka korostaa tunteiden ilmaisemisen oikeutta ja tärkeyttä. Miksi kaikki tunteet pitäisi ilmaista? Tunneilmaisuhan on usein itsekästä toimintaa, vaatimus, jolla pakotetaan toinen reagoimaan. Rakkaudentunnustukset ovat minusta erityisen vastenmielisiä. Niissä on aina performatiivin sävyä. Kuningatar kalauttaa pullon laivan kylkeen ja sanoo, että kastan tämän laivan Afroditeksi. Sitten se on Afrodite, yleisölle, ja nimi maalataan kylkeen. Eivätkö laivat saa taivaan tähden seilata ilman nimeä? 

En minä sentään L:lle kertonut, että hän oli suurine tunteineen vähän kuin raiskaaja, perhesurmaaja ja lukupiiriläinen. Kehotin hillitsemään tunneilmaisua. Onneksi hänellä oli kuukauden kuluttua jo uusi suuri rakkaus. 

Vessajuttuja

Lapsia oli viisitoista. Anni meni joskus äidin mukaan vessaan, että saisi olla hetken tämän kanssa kahden. Äiti kakkasi ja Anni istui lattialla.

Tämän kuulin viikonloppuna Keski-Suomessa. Meitä oli yksitoista ihmistä. Mökki oli kuin lasilaatikko, eikä pimeässä nähnyt, kuinka lähellä järvi oli. Jarin kriisit olin kuullut jo menomatkalla autossa. Hän haki minut koululta. Löysimme toisemme, koska olin kertonut, että minulla on musta takki ja punainen kaulaliina. Neljässä tunnissa oppii vieraastakin paljon. Autossa ei pääse pakoon. On vain tie, pimeyttä ja sanoja, joita yrittää järjestää ymmärrettävästi, kun tuulilasinpyyhkimet siirtelevät pisaroita pois näköalueelta.

Käsilaukun tarranauha tarttui sukkahousun polveen, ja siihen tuli sellainen silmäpako, että olisin ollut vähän liian rock teatteri-iltaan. Jari painoi napista auton takaluukun auki. Pääsin kaivamaan matkalaukustani ehjät sukkahousut, ennen kuin kävelimme teatterille. Riisuin teatterin vessakopissa riekaloituneet sukkahousuni pois ja vedin uudet jalkaan. Työnsin rikkinäiset sukkahousut käsilaukkuuni, niin kuin niissä olisi ollut kätkettynä hankala asia, jota päättää ajatella myöhemmin, sillä nyt ei ehdi. Halasin Annan, halasin Annin, halasin kaikki, nekin, joita en ollut ennen nähnyt.

Teatterissa ensimmäisen näytöksen jälkeen oli väliaika. Olimme ehtineet asettua pyöreän pöydän ääreen, kun tuli kuulutus. Kaikkia katsojia pyydettiin siirtymään lämpiöön. Siellä mustiin pukeutunut nuori mies nousi seisomaan laatikon päälle ja ilmoitti, että toista näytöstä ei tule. "Esitys on peruutettu sairaustapauksen vuoksi", laatikkomies sanoi, ja me aloimme pohtia, oliko hänen äänensä vähän värähdellyt ja oliko joku kuollut tai saanut sydänkohtauksen. Ilmeisesti oli kuitenkin kyse vain toisen päänäyttelijän kurkkutulehduksesta. On vaikea laulaa, jos ääni pettää. Meiltä jäi näkemättä, kuinka onnettomalle rakkaudelle kävi New Yorkissa, eikä sitä oikeastaan voinut päätellä ensimmäisen näytöksen perusteella. Äänestimme, haemmeko lippurahamme takaisin kassalta, vaihdammeko liput uusiksi lipuiksi vai lahjoitammeko rahat teatterille. Lahjoitimme rahat, koska se oli yksinkertaisinta ja me halusimme jo päästä mökille.

Minä istuin Jarin autossa lopunkin matkan. Ajoimme letkan ensimmäisen auton perässä viimeisten satojen metrien kohdalla harhaan, pimeälle pihalle. Vihainen naapuri tuli lamppu otsassa pihalle kysymään, mitä varten kukaan ei osaa oikean talon pihaan vaan kaikki tulevat tänne. Emme osanneet vastata. Naapuri kehotti meitä olemaan metelöimättä, sillä kanat ja lampaat häiriintyvät yllättävistä äänistä. Hänen oli pitänyt hankkia niille taustanauha, jossa melu oli tasaista hurinaa. Kuuntelimme nämä kaikki asiat, ja sitten autot yrittivät kääntyä ja ajaa pois. Ne, jotka eivät mahtuneet kääntymään, joutuivat peruuttamaan. Tien enemmän aavisti kuin näki. Yksikään auto ei kuitenkaan suistunut ojaan.

Perille päästyämme Anni meni vessaan. Välittömästi sen jälkeen alkoi piipitys. Se oli sakokaivon hälytysääni. Sissi soitti mökin omistajalle, joka oli Kyproksella. Omistaja käski olla välittämättä sakokaivohälytyksestä: kyllä sinne vielä mahtuisi monen päivän kakat. Sitä paitsi voisimme hätätapauksessa käydä rantasaunan vessassa. 

Minä en uskaltanut kakata kahteen päivään. Kun sunnuntaina tulin kotiin, menin ensimmäisenä vessaan. Istuin pöntöllä ja muistin äkkiä, miten kannoin sinne Ainan  turvaistuimessa, ettei hänen tarvitsisi olla yksin sitä aikaa, kun minä olen vessassa.