Sivistys on katoamassa. Tämän opin kirjoituksesta, jossa Maaria Ylikangas kertoi, mitä mieltä Silvia Hosseini oli. Enää ei kuulemma lueta vaan esitetään lukemista ja lukeneisuutta, lukufiilistellään yleisön edessä, mikä on oire sivistyksen rappiosta. Ja sivistyksen rappio on askel kohti fasismia. Näin tiedotti Hosseini, jota en ole lukenut mutta sentään kuullut toisen referoimana, joten rappioni saattaa olla vain osittainen. Fasismia kohti epäilemättä luisun joka tapauksessa.
"Oisko hauskaa, jos mä kiinnittäisin ulko-oveen tarran TÄÄLLÄ LUETAAN?" minä kysyin O:lta. O mietti hetken, olisiko se hauskaa. Muistaakseni se olisi ollut hauskaa, vaikka saattoi hän vastata jotain muutakin, sillä meillä oli vireäkielinen aamu. Minä en kyllä lue juuri mitään, paitsi oppilaiden kirjallisuusanalyyseja Myrrys-romaanista, mutta ehkä TÄÄLLÄ LUETAAN -tarran alle saisi saman ilmoituksen imperfektissä.
Tai jos perustaisin tänne fiilistelypiirin! Istuisimme piirissä, ja jokainen sanoisi vuorollaan, että hei, minä olen NN, lukija. Minä olen Tee Pussi, raitistunut lukija mutta silti lukija. Sitten hypistelisimme kirjojen kansia, nuuhkisimme vanhan paperin jumalallista tuoksua ja sanoisimme, että on se kirja kyllä jo esineenä ihana, melkein itkettää. Koskaan emme lukisi kaunokirjallisuutta näytöltä. Äänikirjoja vähän ymmärtäisimme, koska onhan näkövammaisia ja lukivaikeuksisia, mutta korostaisimme, että ei äänikirja ole sama asia, tietenkään, se on vain yhden näyttelijän tulkinta siitä tekstin ihmemaailmasta, jonka fyysinen kirja meille suo. Välillä joisimme kahvia ja söisimme eettisesti valmistettuja sesonkileivonnaisia. Sitten taas sanoisimme kirjoista, että upea kerronta ja tärkeä aihe.
Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten tunsin lapsen, L:n, joka alkoi lähetellä rakkauskirjeitä kolme vuotta vanhemmalle lapselle, E:lle. L ujutti pieniä rakkauslappusia E:n naulakkolokeroon tai käski ystäviensä ojentaa niitä tämän käteen. Yhden pitkän kuorikirjeen hän kävi pudottamassa suoraan E:n kotioven postiluukusta sisään. Joskus hän läiskäisi tätä pyllylle. Kun näitä asioita sitten selviteltiin, L korosti, että hänen tunteensa oli suuri ja siksi se oli pakko ilmaista. Hänellä oli oikeus ilmaista tunteensa! E istui hiljaa ja näytti ahdistuneelta.
En pidä tunteista, jotka on pakko ilmaista verbaalisesti. En pidä kulttuurista, joka korostaa tunteiden ilmaisemisen oikeutta ja tärkeyttä. Miksi kaikki tunteet pitäisi ilmaista? Tunneilmaisuhan on usein itsekästä toimintaa, vaatimus, jolla pakotetaan toinen reagoimaan. Rakkaudentunnustukset ovat minusta erityisen vastenmielisiä. Niissä on aina performatiivin sävyä. Kuningatar kalauttaa pullon laivan kylkeen ja sanoo, että kastan tämän laivan Afroditeksi. Sitten se on Afrodite, yleisölle, ja nimi maalataan kylkeen. Eivätkö laivat saa taivaan tähden seilata ilman nimeä?
En minä sentään L:lle kertonut, että hän oli suurine tunteineen vähän kuin raiskaaja, perhesurmaaja ja lukupiiriläinen. Kehotin hillitsemään tunneilmaisua. Onneksi hänellä oli kuukauden kuluttua jo uusi suuri rakkaus.
Repesin tolle "eettisesti valmistettuja sokerileivonnaisia" 🤣
VastaaPoistaSe sisälsi jotenkin niin taitavaa piilovittuilua ettei paremmasta väliä.
Mitä tulee tunteiden ilmaisuun, niin ei kaikkea tarvitsee julkistaa ääneen tai kirjoittamalla koska kyllä se nonverbaalinen, eleisiin, ilmeisiin ja kehonkieleen perustuva ilmaisumuoto ilmaisee kaiken tarpeellisen. Ihmisen on helppo pelkällä olemuksellaan tuoda julki että vihaako se, rakastaako vaiko jotain muuta.
Näin minä ajattelen mutta mä olenkin vähän tyhmä. Ehkä se johtuu siitä että mussa on niin paljon neandertalinihmistä että mä mieluummin murahtelen ja viittoilen kun puhua pälätän, mene ja tiedä.
Juu, varmaan tuo teksti sisälsi enemmän piilovittuilua kuin tekstini yleensä. En tosin itse tiedä, mihin vittuilu tarkkaan ottaen kohdistui. Omissa kirjoituksissani harvoin pidän vittuilusta. Se on aika helppo ja jotenkin myös epärehellinen tapa lähestyä maailmaa. Vittuilu kun ei ole tunne vaan eräänlainen yleisötietoinen performanssi.
PoistaEilen muuan nuori ihminen sanoi hakkaavansa minut. Kaveri kysyi, miksen minä reagoi hakkaamisilmoitukseen mitenkään. Sanoin seuraavani enemmän äänensävyä kuin sanoja. Hakkaamisaikeinen oli melkein erehtynyt hymyilemään minulle (mitä tosin en sanonut ääneen).
Niin, ehkä mä ymmärsin väärin ja sanoin tekstin sisältävän piilovittuilua mutta mulla onkin vähän kieroutunut ajatusmaailma.
PoistaMitä hakkaamiseen tulee, olen itsekin hakannut muutamia ja olen myös saanut turpaani useita kertoja mutta asian ydin on se, että haukkuva koira ei pure. Jos jollain on tarkoitus hakata joku, niin hän tekee sen ilman ennakkoilmoitusta eikä tapahtumahetkelläkään vaihdeta yhtään sanaa, joten toimit aivan oikein, vain munattomat uhkailevat.
Työni puolesta saan aika usein rauhoittaa teinejä, jotka ovat raivon vallassa ja haluaisivat hyökätä toisen teinin kimppuun tai juosta etsimään raivoa aiheuttaneen hakatakseen, ellei tämä ole välittömässä läheisyydessä. Siinä vaiheessa kun saan edestakaisin ravaavan penskan istuutumaan, tiedän, että tästä selvitään. Vielä parempi on saada hänen makaamaan. Koska olen aika pienikokoinen, en juuri pelkää, että itse saisin turpaan. Jos olisin isokokoinen mies, minuun kohdistettaisiin luultavasti enemmän fyysistä vihaa.
PoistaKannatan LL-piirin (= Luonteettomat Lukijat) perustamista.
VastaaPoistaHaluaisin niin tunnustaa, että minä olen Luu Kas, joka lapsena viattomasti piirtää töhersi kaikki sen ajan kauppojen isot valkoisen puhtaat käärepaperit täyteen huimia seikkailuja, mutta joka koulussa houkuteltiin opettelemaan lukemaan - ja se oli menoa, herra siunaa.
Jalo piirustusharrastus kuihtui ja hämäräperäinen lukeminen vei illat ja yöt. Mikä tahansa kelpasi, tyydytin lukuhimoni pekkalipposilla ja annipolvilla, viisikoilla ja kansojenhistorioilla, jopa James Joycen Odysseuksella ja Volter Kilven Alastalon salilla, puhumattakaan Koillismaan kauhun Kalle Päätalon Iijoki-sarjalla… kovemman kaman puutteessa sortuin jopa Lydia Koidulan runoihin, jotka nautin viroksi!
Eikä raaka lukuviettini ole vieläkään sammunut, ehkä hieman rapistunut eli nauti aamuannokseni netistä, päiväannoksen netistä ja lehdistä (kaikki kelpaavat) ja vasta illan hämärtyessä antaudun lukupaheeni vietäväksi, kunnes unen haltijatar armahtaa ja sulkee silmäni.
Luit Anni Polvaa? Tämä yllättää minut. Tiina-kirjojako luit vai niitä aikuisille suunnattuja lemmentarinoita, joissa miehet ovat johtajia ja naiset kipakoita, kunnes sulavat miesten syleilyyn? Minä kuin viimeksi mainitsemiani yhden kesän. Olin ehkä 14- tai 15-vuotias ja romantiikka veti.
PoistaPäätaloa en muuten vieläkään ole lukenut.
Tiinoja. Isosiskoni kantoi niitä kotiin ja minä luin ne samalla. Ne olivat hyvin mukavia.
PoistaKotikyläni kirjastotäti oli perhetuttu ja hän joskus sensuroi lukemisiani eli ei lainannut joitakin kirjoja, lapselle sopimattomina varmaan.
En nyt muista mitä esimerkiksi, mutta muistan oman reaktioni: häpesin yritystäni (aavistin siis, että kirja oli jotenkin sopimaton).
Lapsi on aika herkkä näissä asioissa. Nykyään luen melkein vain tietokirjoja. Päätalo on kiinnostava tapaus. Hänen alkuajan romaaninsa ovat fiktiota, jopa ansaitusti haukuttuja (ihan hyviä silti), mutta Iijoki-sarja on puhdasta historiaa.
Minä olin kerran kirjastossa noutamassa O:n varauksia, joita oli korkea pino. Olin juuri löytänyt ensimmäisen hyllystä, kun kouluni historianopettaja ilmestyi äkkiä viereeni. Pitelin kädessäni Timo Soini -kirjaa. Historianopettaja luki kirjan nimen ja huudahti hämmästyneenä: "Soini! Sinulla?"
PoistaHävettävää kyllä nopeasti ryhdyin selittämään, että kirja ei ole minulle. Se oli refleksinomainen reaktio hänen kommenttiinsa. Asenteet ovat sitkeässä.
Enemmänhän minua järkyttää, että O lukee Soini-kirjaa… vaikka toisaalta se on kyllä ihan positiivista.
PoistaNo kato kun "täällä luetaan". Parhaat rivit ääneen. Jos on kyse lehdestä, tehdään mustekynämerkintä huomionarvoiseen kohtaan. Soini ei tainnut olla parhaita, koska en muista häntä luetun ääneen keittiönpöydän ääressä.
Poista(Puhelimella kommentointi on viheliäistä, tulen taas vähän jälkijunassa - niin kuin kaikessa muussakin..)
PoistaMeillä luetaan netistä lehtiä, tänne maalle lehdet tulee viikon myöhemmin kuin muualle maailmaan. Lehdistä luetaan ääneen kolumnit ja mielipidekirjoitukset, ne joissa joku on uskaltanut julkisesti arvostella jotakuta tai jonkun mielipiteitä, tekemisiä. Itse arvostelemme ihmisiä keskenämme.
Parasta huvia 24/7/365 avioparille on nykyään feissarimokat (nyt nolottaa, kun menin tunnustamaan..) Itselleni ainoa sosiaalinen media on tämä ja facessa käyn katsomassa oman kylän "uutiset": mitä tällä viikolla arvon mökkiläinen on vittuillut maalaisille. Kuten esim.: "Oletteko nyt tyytyväisiä kun satama-alueella ei enää syksyllä saa ajaa vesiskootterilla kuin 10 km/h" AAAAARRRRGGGGHHHHH.
Anteeksi. Meni tunteisiin.
En minäkään ketään (= puita/puhelinpylväitä/asemien yksinäisiä ihmisiä) spontaanisti halaile, enempi olen vain korrekti nyökkäilijä. Sanaa 'rakas' tulee myös harvemmin käyttäneeksi… no ainakin harvemmin kuin sanoja ”mitä nöpönasu” tai ”senkin kumipää”… tms. ystävällistä. (Paitsi nyt puhun aksioomejani vastaan: aivan vastikään sanoin eräässä blogissa ”rakas Apotti” ja ”rakas Pöllö”… ilman että tunsin tästä mitään syyllisyyttä. Voi minua, voi.)
VastaaPoistaLukeminen on ollut koko elämäni käsittävä pahe. Jo ennen kuin edes osasin lukea, siis 4 -v, istuin kotimme kirjahyllyn vieressä ja poimin sieltä kirjoja ja pälpätin "plaada bliid plääd pleep plääp"… jonka jälkeen katsoin kuvat - jos niitä oli, ja sitten käänsin sivua ja jatkoin "pleed pliip pluup plaam lääp"... (Kun kerroin tästä eräälle runoilijaystävälleni, sanoi hän: "Samalla laillahan sinä nykyisinkin kirjoja luet". Eli ei mitään piilovittuilua ollut se.) Mut sitten kun oppi lukemaan, tuli luettua kaikki mitä käsiinsä sai... paitsi koulukirjoja ei. Myöhemmin kun tuli muita harrastuksia (shakki, viinanjuonti, harhailu ja paneskelu) lukemiseen jäi vähemmän aikaa, ja kävi kronkelimmaksi. Laatu löi Määrän tennistuloksin 6-4, 3-6, 6-2. No, se siitä. Ja vaikka nykyisin luen lähinnä faktaa, pakko mainita, että juuri nyt kaikkein innostunein oon fiktiivisestä romanista: Ričardas Gavelis: ”Vilnan pokeri”. Jestas kun järisyttävä kokemus, kirjaa kuvaa hyvin termi ”fantasmagoria”… (Kyllä! en ollut ennen kuullutkaan ko. termistä.) Mutta nyt ymmärtää että Kafka, Blake, Joyce, Sartre… ovat saaneet hengenheimolaisen. Tosin, no, kirjan syvempi ymmärtäminen (kyllä! tunnustan etten välillä ymmärtänyt siitä mitään) edellyttää että on kiinnostunut myös yhteiskunnallisista asioista, tässä tapauksessa Liettuan todellisuudesta 1970 -luvulla… joka on enemmän kuin Baltian (sisältää myös Liettuan) todellisuus 1944 – 1990. Paljon enemmän.
Ps. Minulle jos jotain kirjaa joku erehtyy tyrkyttää luettavaksi, vitut, en yleensä lue. Poikkeuksiakin toki on; eräältä minulle hyvin läheiseksi käyneeltä kirjailijalta opin mm. sanan ”pylssy”… Ja paljo muuta. Kyllä!
Tsiisus teidän kanssanne. Yritin ottaa Teepussin postauksen vakavasti ja etsiä kyseisen Ylikankaan-mikä-se-nyt-oli kirjoituksen, jotta voisin paheksua sitä.
VastaaPoistaMutta jo heti Teepussin fiilistelypiirin leivokset toivat mieleen muiston, joka on ollut jossain mieleni kirjastossa vuosia. Joku sen sieltä silloin tällöin kaivaa esiin ja nyt se olit sinä, Teepussi. Muisto ei liity mitenkään lukemiseen, mutta kerron sen silti:
Oli vuosi 1987 ja Salpausselän kisojen aika. Olin silloin töissä kaupungin liikuntatoimistossa ja ko. kisojen järjestelyistä vastaava rouva tuli kisojen päätyttyä toimistoon, huokaisi dramaattisesti ja sanoi "Taidan mennä kahvilaan ja tarjota itselleni jonkin leivoksen, ehkäpä jopa bebén". Jos toimistossa ei olisi ollut kokolattiamattoa, hänen korkonsa olisivat kopisseet kiivaasti ja olisimme kuulleet milloin voimme nauraa - nyt yhden piti pitää vahtia, ettemme jää kiinni moisesta huonosta käytöksestä....
Mitä lukemiseen taas tulee... Luin Mursulle otteen Mikiksen kommentista ja hän vahvisti sen (minun muistini kun ON vähän huono), että kaikilla meillä on jakso, jolloin Mikiksen mainitsemat asiat ohittavat lukemisen. Onko varma, kysyin. On, koska jos en olisi lopettanut lukemista edes hetkeksi, meillä ei olisi Poikaa, jonka juuri kääntämä kirja tulee keskeyttämään mainittuja tekemisiä tulevan vuoden alusta alkaen...
(Pitäisikö kustantajalle laittaa viesti, että painavat kirjan alkuun varoituksen, että ko. toiminnot saattavat keskeytyä pitkäksikin aikaa, sillä kirjassa on 516 sivua 🤔)
Alastalon salissa on itse asiassa hyvä kirja, sen kuuntelemiseen meni 36 tuntia ja se oli ihan viihdyttävää.
Olisiko kommentissa pitänyt olla jotain asiaa?
Teepussi ja Luukas; olen kaivannut teitä - Mikikseen sain yhteyden Luostarissa. Ette saa enää kadota tuolla tavalla.
Tai anteeksi, minä se taisin olla joka en käynyt kommentoimassa täällä.
Menen pois, ennen nolaan itseäni enempää.
*ennen kuin... voi p..ska...
PoistaKyllä minäkin Luostarissa ja Pöllönkulmalla käyn edelleen. Pitäisi vain olla tietyssä mielentilassa, että sanoisin niillä suunnin jotain. Tai edes tässä omassa Pussinperässäni. Sen verran liikaa ollut viime aikoina ns. elävää elämää, etten ole ennättänyt tärkeämpiin juttuihin.
PoistaMutta mitä muuhun lukemiseen tulee, minulla kyllä aktiivisimmat harhailu- ja paneskeluvuodet (shakki sijoittuu eri vuosiin ja viinaa en ole juonut milloinkaan) olivat myös aktiivisimmat lukuvuodet. No, minä harhailinkin kirjaihmisiä.
Minäpä etsin käsiini Pojan kääntämän kirjan!
Alastalon salissa - siinä on kaiken maineensa ansaitseva opus! Luin sen vasta varttuneessa iässä, hitaasti ja hartaasti, kerronnan tahtiin, ja nautin joka hetkestä.
PoistaTai en minä sitä kerronnan tahtiin lukenut, sillä sehän kuvaa vain kuuden tunnin tapahtumia, vaan mukana eläen. Se ei oikeastaan ole romaani, vaan puhdasta runoutta. Sen merkitys ja arvo on kielessä, kerronnassa.
Luukas; olen ehdottomasti sitä mieltä, että Alastalon salissa on nykyaikana aivan liian aliarvostettu (onko tuollaista sanaa olemassakaan?) kirja. Myönnän kyllä, että alku oli vähän takkuista, mutta sitten kun kaikki vieraat olivat lopulta päässeet sinne saliin, alkoi tapahtumaan.
PoistaLempihahmokseni kirjassa muodostui, muodostuipa hyvinkin, hyvinkin niin, kyllä hyvinkin muodostui, kirjassapa hyvinkin, itse Pukkila. Pukkilapa itse, Pukkila poikansa Evaldin kanssa, Evaldin kanssa oli Pukkila tullut paikalle, poikansa Evaldin.
Ääneen puhui Pukkila, ääneenpä hyvinkin, mutta myös ajatteli, itsekseen ajatteli.
Pukkila on mielenkiintoinen, jopa nykyaikainen hahmo. Hän ei ollut ihan isojen isäntien veroinen, mutta halusi olla.
PoistaAlastalo on suomalaisessa kirjallisuudessa omassa yksinäisyydessään. Hans Selo ei yltänyt lähellekään, suunta oli väärä.
Niin ja sitä piti sanomani, että väittävät laivan olevan sieluton, jos ei sillä ole nimeä. Se, miksi laivalla pitää olla sielu, ei selvinnyt.
VastaaPoistaMursu oli merimies ennen kuin kohtasi maakravun.
Minun appiukkoni oli merimies eli vaimoni on merimiehen tytär… siinä on hyvät ja huonot puolensa, ehkä hyviä enemmän.
PoistaAmmateissa on puolensa: olen tarvittaessa merimiehen muija tai autonasentajan tytär = KYLLÄ MINÄ tiedän.
PoistaToisaalta, kun joku ihmettelee miksi luen (kuuntelenkin) niin paljon. No totta helkkarissa, olenhan kirjanpitäjä 😉
Ei äiti turhaan minua ole kouluttanut, pakko niitä kirjoja on pidellä, kun kerran on koulutus siihen....
Luultavasti lukuhimo on synnynnäistä. Olen työläisperheestä, jossa kaikki lukivat. Naapurin emäntä ihmettelikin, että kun muualla kakarat riehuu ja tappelee, niin meillä jokainen istuu omassa nurkassaan kirja kädessä.
PoistaEn muuten halua lukea kirjaa näytöltä tai kännykästä, en edes pädiltä. Haluan elävän kirjan kouriini likisteltäväksi.
Minä olin (kotoa muuttamiseen asti) ainoa lapsi ja teini-ikään asti asuttiin "keskellä ei mitään" - oikeasti. Ei siis ollut paljon muuta tekemistä kuin lukea.
PoistaLuen oikeita kirjoja, ainoastaan silloin kun kudon sukkia tai lapasia, kuuntelen kirjoja. Mutta kyllä kirjan pitää olla oikea kirja, siksi puolustan kirjastoja henkeen ja vereen.
Kirjastot… voisin kirjoittaa romaanin nimeltään Elämäni kirjastoissa. Olen myöhästynyt junastakin, kun aseman vieressä sattui olemaan kirjasto.
PoistaOlen asunutkin kirjastossa. No, entisessä kirjastossa jossa kävin itsekin. Tai niin päin se taisi ollakin, että siitä tuli kirjasto muuttomme jälkeen. Tulin sinne aina kuin kotiini.
Kysyin miksi laivoilla on naisen nimi: Naisen nimi laivalla tuo onnea, mm. Kristoffer Kolumbuksen laivat olivat Santa Maria, Niña ja Pinta. Sen sijaan nainen laivassa toi epäonnea, siksi laivoissa ei entisaikaan ollut naisia - kunnes ruvettiin rakentamaan risteilyaluksia.
PoistaJa vielä, laivoilla kielenä, myös suomalaisilla, on kuulemma englanti ja laivaa puhutellaan pronominilla "she" - hän on siis Nainen.
Tämän opin sain tänään merimiehen muijana, kun kyselin.
Minulle kirjastot eivät ole koskaan olleet lukupaikkoja. (Luin nuorena kahviloissa.) Vahvoja tunnekeskuksia ne kyllä ovat.
PoistaLukiolaisena ja vähän myöhemminkin kävin usein Itäkeskuksen kirjastossa, jossa saattoi kuunnella musiikkia. Eräitä kuukausia kuuntelin siellä Beatlesin "While My Guitar Gently Weeps" ja olin kiimainen. Moniin muihin kirjastoihin olen paennut jäätävää säätä, kun olen lähtenyt treffeille liian aikaisin tai on muuten vain ollut ikävää olla ulkona yksin. Kirjaston hiljaisuus on lempeää ja lohduttavaa.
Minä en oikeastaan ollut lukeva lapsi. Ehkä alkuluokkien opettaja luuli, että olin. Enemmän kuitenkin kuuntelin ja leikin äänettömiä mielikuvitusleikkejä. Minulle luettiin paljon, mutta siitä, kun lakattiin lukemasta, oli monen vuoden tauko siihen, että todella itse aloin rakastaa kirjoitettua kieltä.
VastaaPoistaTunnen ihmisen, jolla oli kaksi kissaa. Kissoilla ei ollut nimiä. Kun kysyin syytä, miksi ei ollut, Ihminen vastasi: "Miksi olisi? Mitä ne nimillä tekisivät?" Sieluista en sitten tiedä. Tokko nekään järin tarpeellisia ovat.
Meillä oli kissa, jonka nimi oli Inkku, ja se tunnisti nimensä, tuli kutsusta. Eli kyllä nimi tärkeä on.
PoistaMinä piirsin siihen asti, kun opin lukemaan. Piirsin seikkailuja ja loin maailmoja. Lukeminen hieman hidasti sitä, viimein se hiipui pois. Lasten synnyttyä sekin jälleensyntyi.
Kulkeeko muuten kirjoitus- ja piirustustaito käsi kädessä? Minulla kulki.
Minäkin piirsin nuorena paljon, etenkin sarjakuvia. Pari sellaista on säilynyt, esim. se missä "isi ampuu tykillä ryssiä". - Myöhemmin, paljon myöhemmin kopioin lehdistä vihkooni voipaperin avulla naistenkuvia , joille piirsin tissit ja tussun. - Tiedä häntä mitä lahjakkuutta - jos mitään - ko. piirustelu osoitti, kun en koskaan niitä kellekään kriitikolle esittänyt, päin vastoin, pidin huolen siitä ettei kukaan niitä nähnyt. Myöhemmin (alastomien naisten piirrosten sijaan) aloin kerätä postimerkkejä, joka lienee hyväsyttävämpää. Ja sitä myöhemmin aloin kerätä perhosia. Ja vielä sitäkin myöhemmin kovakuoriaisia. Ja sitäkin sitäkin vielä ja vielä myöhemmin luteita (Heteroptera), kun sain stipedin (250 Smk), joka oli iso raha koulupojalle siihen aikaan. (Esim. Rönnin kioskilla sai 10 pennillä kinuskia. Ja Lammin uimarannan kioskilla myytiin irtotupakoita, Bostoneita, kans 10 pennillä.)
PoistaNaapurin kissalla on nimi, mutta ei se meidän pihaan tullessaan sitä tarvitse. Se tunnistaa ulko-oven äänen ja tietää, että nyt on paras kadota, suunta voi olla mikä tahansa.
PoistaKirjoitus- ja piirustustaito, käsi kädessä? EN OSAA piirtää, en pätkän vertaa. Joskus osasin kyllä kopioida esim. Aku Ankasta kuvia, mutta ne ovat kaikki kadonneet.
Kirjoittaminen 🤔🤔 Pöllönkulmalta löytyy erikseen Krapula - 100 sanan tarinoita sekä tunnisteella "Pöllön tarinat" ihan vain tarinoita. Mursu on se raukka, joka joutuu ne oikokuuntelemaan ja antamaan julkaisuluvan. Joskus kuvittelen, että voisin kirjoittaa jotain ihan oikeastikin (näin juuri vähän aikaa sitten unta, että kirjoitan dekkaria!)
Voi helvata. Minäkin keräsin postimerkkejä joskus, missähän ne on. Varmaan kaatopaikalla. Lammin uimaranta...Onko se jossain siellä missä on se Biologinen tutkimusasema?
Äiti luki meille veljeksille (= 4 kpl, noin vuoden välein maailmaan putkahtaneita) paljon, etenkin iltasatuja. Harmi että ovat mielestä kadonneet, hämärästi muistan vain yhden Jääkuningattaren, se oli niin kylmä ja pelottava… H. C. Anderseniahan se. Ja miksi se jäi mieleen? no siksi kun en saanut unta, ja sitten kun sain, pissasin sänkyyni (= kaksikerroksinen heteka, alapunkka). Kotimme (= pikkuporvarillinen) kirjahyllyssä lukemista riitti. Lisäksi meille tuli 3 sanomalehteä: Forssan-, Turun- ja Parikkalan Sanomat plus erilaisia lehtiä, kuten 'Opettaj-lehti' ja 'Reserviupseeri' ja 'Lounais-Hämeen Luonto' ja 'Maailma ja Me' yms. yms. Lukemista oli joka puolella mutta ruokapöydässä (joka mua vitutti vaikken siihen aikaan tiennyt koko v-sanaa) ei saanut lukea; kun yritin, isä sanoi (eli ärjäisi) että "sitten kun itse maksat ruokasi niin saat lukea mutta sitä ennen..."! No, olin viidenvanha eikä minulla ollut niin paljon rahaa (oikeastaan ei ollenkaan) että olisin pystynyt murkinani (OTK, SOK, T-kauppa) itselleni ostaa. Niinpä syödessä piti sitten vaan lukea mitä maito- tai ketsuppipurkin kyljessä lukee ja haaveilla muuten vaan haarukka tai lusikka suussa... Joo. Koska asuimme koulurakennuksessa niin kodista oli lyhyt matka (= 1 oven aukaisu) luokkahuoneeseen, jossa oli kirjastokaappi. Se oli aarreaitta, mutta varsinainen lottovoitto (vaikkei Lottoa siihen aikaan ollut) oli kun löysin - olin kova löytämään kaikenlaisia asioita – opettajille tarkoitetun kirjakaapin. Siellä nimittäin, paksujen historiaa ja muuta hölynpölyä käsittävien ja pirusti painavien (jumatsukka kun painoivat!) kirjojen takana oli erilaisia lääkärikirjoja… ja kirjoja, joissa alastomat naiset ja miehet voimistelivat keskenään… joita sitten ihmettelin, etenkin niitä naisia. - No, myöhemmin kun olin vähän vanhempi ja sain oman lainauskortin (tosin vain lastenkortin) Kauppalan kirjastoon, olin mielestäni silti jo konkari, varsinainen Kirjastojen Kauhu, eli kettu Mikko Repolainen.
VastaaPoistaPs. Meri, merestä olis kans kiva keskustella.
Ei hyvänen aika sentään, eihän nyt ruokapöydässä luettu!
PoistaNykyään meillä ei edes syödä ruokapöydässä 😄 Paitsi Poika, sen kerran kun tulee käymään - about kaksi kertaa vuodessa.
Korville tuli, isältä tai vaarilta, jos jäit kiinni Aku Ankan lukemisesta ruokapöydässä.
Koulun kirjasto oli pienestä ekaluokkalaisesta taivas, kun oli vasta oppinut lukemaan! Kuudessa vuodessa ehdin lukea koko kirjaston, sen lisäksi että kävin mummon kanssa kirjastoautolta hakemassa lisää luettavaa.
Ja kun siirryin kaupunkiin yläasteelle ja ruokalassa oli ei-hyvää ruokaa, juoksin lastenkirjastoon ruokatunnin ajaksi, se oli sopivan lähellä.
Merestä tulee mieleen Heta, joka miehensä kuoltua oli sanonut, että ajatteli joka päivä kävellä järveen. Kun kuulin tarinan viitisen vuotta myöhemmin, minua huvitti se järvi. Että ei mikään rannaton ja pohjaton meri vaan pieni kotimainen järvi, jossa on särkiä ja liejupohja.
PoistaNykyään se ei enää huvita samalla tapaa. Mitä sitä ihminen yliromantisoidulla merellä. Voihan sitä olla tunteikas vaikka lätäkköveden äärellä. Asettuu makaamaan naama lätäkön pohjaa vasten, niin ennen pitkää hukkuu kyllä.
Oliko äitisi karjalainen, Mikis, vai miksi teille tuli Parikkalan Sanomat?
PoistaMeille tuli sanomalehdistä vain Suomen Sosialidemokraatti, Pohjolan Työ ja Kainuun Sanomat. Mummolaan tuli Kaleva ja Raahen Seutu, joita sitten kesäisin luin.
Mummolan aitan vintti oli tupaten täynnä vanhoja aikakauslehtiä - eniten Apuja ja Seuroja - joiden parissa sadepäivät kuluivat rattoisasti. Niitä oli jo ajalta ennen sotia, joten historian ymmärryskin kehittyi hiljalleen.
PS. Mitä ujouteen tulee, niin minähän olen edelleen ujo.
Isä oli Parikkalasta, äiti Piikkiöstä (= Turun läheltä), eli kivan kaukaiset geenit toisistaan heillä. Koska synnyin Forssassa, pidän itseäni hämäläisenä.
PoistaMuistan teini-iästä kun kerran olin lähdössä ulos ”pokamaan giltsejä” – niin peilin edesssä kun kampasin tukkaani Brylcreemillä ("Brylcreem-tyyli on tyttöjen mieleen) niin äitini touhujani katseltuaan totesi että "olisi se ollut hyvä kun teidän poikien joukossa olisi ollut edes yksi tyttö"... Niin kai. Näin jälkeen päin ajateltuna olisihan se kivaa ollut jos mulla sisko olisi ollut, tai mieluummin seitsämän siskoo, suhtautumiseni ns. vastakkaiseen sukupuoleen olisi varmasti luontevampaa ollut. Vaan olin toivottoman ujo. En minä kartsalla muuta tehnyt kun kävelin vaan katuja edes takaisin, ja yritin näyttää kiireiseltä (että on matkalla salaiseen paikkaan jossa ei muuta tehdäkään kuin nussitaan vaan…). Voi, voi. Jos tapasi tutun, Maran tai Pecos-Billin tai Katajan Jaskan, heitettiin huulta ja vedettiin röökit ja kerrottiin mehukkaita
VastaaPoistapilluvitsejä. Tai mentiin Meijerin Baariin kuuteleen Renegadesia tai Beatlesia. Ja kun rahat oli tuhlattu Coca-Colaan tai pillilimpsaan, moikattiin. (Moi, moi! Moi! Moikka!) Illemmalla hipsi kotiinsa kuin mikäkin pahantekijä, vaikka iljettävien tekojen tekemisestä oli korkeintain vain uneksinut, ja viikkasi siististi ne pyhäkledjunsa (= Lewis farkut ja musta poolopaita) tuolille ja painui maate. Hyvää yötä.
Minä tienny tollasesta mitään ennen kuin olin jotain 16 ja naapurin tyttö täytti 18 ja sai ajokortin ja auton, että päästiin keskustaan. Siis asuttiin kaupungissa, mutta meillä kulki bussi kahtena päivänä viikossa, oikeesti 😄 Jos lähdit perjantaina kaupunkiin, pääsit kotiin vasta tiistaina...
PoistaSiellä sitten käveltiin yhtä ja samaa korttelia ympäri, sitä mitä käveli ne, jotka ei kuuluneet mihinkään jengiin. Välillä käytiin kattomassa kun "teddyt" otti torilla turpaansa - huonolla kelillä poliisit katteli autosta vieressä, jos ei sattunut mitään pahempaa.
Minulla kaupunkilaislapsena oli varmaan villimpää. 70-luvun puolivälissä, kun en ollut vielä edes koulussa, Hanna jengeineen saattoi pysäyttää kymppipihalla ja kysyä, olenko diinari vai hämy. En tiennyt, mitä ne olivat ja kumpi olisi kannattanut olla. Tervon puistossa oli iltaisin nuorisoporukoita ja joskus joku soitti sinne poliisit. Ikkunasta kurkin. Imppaaminen oli muotia niihin aikoihin. Yhtä vakiopoikaa me kutsuimme Tinneristiksi.
PoistaMitä lemmen ja ruumiin kaipuuseen tulee, minä kävin limudiskoissakin yksin. Murhetta oli, jos joutui seisomaan hitaan ajan yksin. Muutamaa vuotta myöhemmin opin, että kapakoissa kännisimmät miehet ovat usein kivoimpia. Ja ne olivat siellä loppuun asti. Ottivat kiitollisina kaiken hellyyden vastaan.
”…kännisimmät miehet ovat usein kivoimpia…”
PoistaSuurkiitos hieman myöhässä tulevasta lempeästä palautteesta omasta ja Mikiksen puolesta.
Minulle kävi kerran niinkin yhtenä juhannuksena Kalajoella, että havahduin hereille ja huomasin istuvani isossa soittohallissa pitkällä penkillä - toisella puolella ei istunut ketään, mutta toisellapa istuikin joku mimmi, ja hänen vieressään kyllä muitakin.
Nytpä olinkin ison ongelman edessä, sillä en sillä hetkellä millään muistanut olimmeko tulleet tanssin jälkeen siihen yhdessä vai oliko hän ihan vieras.
Kysyä en kehdannut, vaan yritin vilkuilla salaa häneen päin, mutta mimmi vain istua törötti hievahtamattakaan.
Viimein välähti: venyttelin vähän ja nousin seisomaan ikään kuin lähtöaikeissa… ja niin nousi mimmikin!
Loppuilta oli pelastettu.
Tapsa, HIENO novelli!!
Poista