Jälkilämpö

Minulla on kaksi vaatetta, joista tulee mieleen isä. Ostin molemmat viime talvena kirpputorilta ja käytin niitä usein, kun kävin sairaalassa. Toinen on musta villatakki, jossa on löysät hihat ja edessä itäeurooppalaistyyppistä kirjailua. Toiselle vaatteelle en tiedä nimeä. Se on eräänlainen yhden koon poncho, jossa on kyllä käsille aukot. Se päälläni hiippailin saattohoito-osaston käytävällä yöllä, kun menin etsimään hoitajaa. Isä oli oksentanut mustaa mönjää tauotta pitkään. Minä istuin hänen vieressään, pidin kättä olkapäällä ja lopulta kysyin, menisinkö hakemaan hoitajan. Hoitaja antoi pistoksen ja vaihtoi isälle puhtaan sairaalapaidan. Se oli isän neljänneksi viimeinen yö. 

Pidän villatakista ja ponchosta. Niihin on jäänyt viimeisten viikkojen lämpöä. Joskus isä nousi sängystä ja käveli rollaattorin avulla ikkunan viereen ja katseli tovin ulos. Luulen, että maailma näytti hänelle loppuun asti kauniilta.

Eilisaamuna näin kolme valkohäntäpeuraa. Vai valkohäntäkauriitako ne nykyään ovat? Nättejä olentoja joka tapauksessa. Ne ilmestyivät metsästä pellon reunaan ja kulkivat jonossa kohti pellon toista laitaa. Sitten ne katosivat näköalueeltani. Mietin, missä ne olivat mahtaneet viettää yönsä ja palelivatko ne, sirot eläimet.

Tänään koskettelimme lusikoita: metallista, muovista ja puista. Oppilaiden oli vaikea uskoa, että niiden lämpötila oli sama, vaikka metallilusikka tuntui kylmimmältä. Lämpö siirtyy lämpimämmästä kylmempään, minä sanoin, ja me olemme kuumempia kuin tämä huone."Jos lämpötila kerran pyrkii aina tasaantumaan, miksi ihminen ei jäähdy huoneenlämpöiseksi?" kysyi Kalle.

Minä ajattelin isää, jota en nähnyt enää kuolleena vaan vähän ennen sitä, ja miten hänen ruumiinsa sitten kylmeni vähitellen. Äiti sanoi, että isä oli vielä ihan lämmin, kun hän viimeisen kerran suuteli tämän silmäkuoppia ja laski rinnalle punaisen kukan. Eihän kuollut kylmemmäksi pääsekään kuin se huone, jossa hän makaa. Se on minusta oikein ja kohtuullista.