Aamiaisia

Nimismies oli soittanut Almalle: "Sinun isäsi on kuollut. Tuotko kaupungista mukanasi ruumisarkun?" Näin Alma asian ainakin muistaa. Nyt hän on itse sairaalassa. Keuhkoissa on vettä. Puolitoista litraa on jo punktoitu pois. Hän oli pyytänyt äitiä välittämään minullekin terveisiä. Hänellä on piironginlaatikossa vihko, johon hän on kirjoittanut pelkkiä kauniita muistoja. Rumia muistoja hän ei ole halunnut kirjoittaa, sillä niistä ihmiset tulisivat vain surullisiksi.

Tiistaina aamiaistin Elon kanssa. Söimme tuorepuuroa ja bageleita ja keskustelimme miekkakalasta, väkivallan esittämisestä musiikkivideoissa, majakkakappaleesta elokuvassa Jossain on valo joka ei sammu, sanaväleistä, joita ei aina ole ollut, ja siitä, milloin olla-verbi ei ole tyhjä kopula. Kävelimme Vallilasta Tokoinrantaan syömään sorbettia ja Töölönlahden ympäri Kaisaniemen puistoon, Espalle ja lopulta Kappeliin. Huomasin olevani niin vanha, että virkistyn itseäni nuorempien seurasta. Elon kanssa oleminen on samanlaista kuin O:n kanssa nuoruudessa. Kohtaamisten etenemät ovat suunnittelemattomia, keskustelut intensiivisiä, kaupungin kadut loputtomia. On oltava hereillä. Tulee onnellisella tavalla ravisteltu olo.

Aina soitti, mikä oli yllättävää, koska minun läheiseni eivät soittele vaan kirjoittavat. Nyt hänellä oli kuitenkin niin paljon yksityiskohtaista selostettavaa huomisesta, että hän ei jaksanut kirjoittaa. Amygdalalta on poistettu hampaita. Minun pitää osata antaa sille kipulääkettä. Aina lähti hakemaan Amygdalaa eläinlääkäristä. Ajattelin pientä pehmeää olentoa, joka avaa silmänsä kissaheräämössä eikä ymmärrä, missä on. Toivottavasti se tokenee huomiseksi. Kissaruoka on onneksi niin pehmeää, ettei siinä paljon hampaita tarvitse.

Varasin kirjastosta Vasjakinan trilogian ensimmäisen kirjan, sen, joka on nyt määrätty tuhottavaksi Venäjällä. Katselin Youtubesta venäläistä telenovelaa. En lue kyrillisiä kirjaimia niin nopeasti, että ehtisin lukea tekstit kokonaan. Välillä jätin tekstit lukematta ja yritin keskittyä ymmärtämään puheesta edes jotain. Sotilasasuinen mies haki orpokodista lapsen ja vei tämän vaimonsa luokse. Vaimo riemastui, kun mies palasi elävänä sodasta, jossa oli ilmeisesti ollut vuosia. Vaimo vaihtoi nopeasti ylleen herkullisemman mekon. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi pian, sillä orpokodista tuotu lapsi oli miehen. Lapsen äiti oli kuollut. Vaimo on jo niin vihan täyttämä, että pian hän varmaan alkaa hakata vieraan naisen lasta. Tarina on kestänyt vasta vartin, joten käänteet lienevät suuria ja aikakaari pitkä, koska tunnin mittaisia jaksoja on luvassa 25. Vielä en ole ymmärtänyt edes sitä, mitä vuosikymmentä nämä intohimoiset venäläiset elävät ja mistä sodasta mies on palannut. Nyt tarinassa on aamu ja vanha mies, jonka suhdetta kehenkään en ymmärrä, paistaa pannulla jotakin, joka näyttää enemmän kaalilta kuin munakkaalta. Sotilasasuinen mies juo metallisesta taskumatista mutta ei syö mitään.

Indonesialaista saippuasarjaakin katsoin. Siinä huippukokki sai nenänielun syövän ja menetti makuaistinsa. Kyllä hän kuolikin, mutta makuaistin menettäminen oli dramaattisempaa. Huippukokki lapioi ruokiin lusikkakaupalla suolaa, sillä ne eivät maistuneet miltään, ja asiakkaat jättivät liikasuolaiset annoksensa syömättä. Se oli tietysti vähän höpöä ja sarjakuvamaista, mutta ruoasta syntyy helposti syvätunteisiakin kuvia. Kun Vasjakinan romaanissa täti kuoli, äiti käski minäkertojan tarjota naapureille blinejä. Kertoja teki vahingossa liikaa blinitaikinaa ja lettuja tuli valtavasti. Hän jakeli niitä ihmisille kertomatta jakelun syytä. 

Heräsin neljältä. Puoli seitsemältä kävelimme O:n kanssa bensa-asemalle hakemaan kirjapakettia. Minä söin siellä puuroa. Olin päivän ensimmäinen puuroasiakas: kauha oli vielä puhdas.