Tein niin kuin nuorena: leikkasin tuorekurkun pituussuunnassa kahtia, ripottelin puolikkaiden päälle sitruunapippuria ja söin. Silloin joskus en juuri muuta syönytkään. Kurkusta tuli täysinäinen olo, mutta kaloreita ei kovin monta, mikä oli syömishäriöiselle oleellista. Kurkku on suureksi osaksi vettä. Mahtoiko olla joku biologi tai runoilija, joka sanoi, että ihmisessä ja kurkussa ei ole paljonkaan eroa. Kun isä viimeisinä sairaalaviikkoinaan kutistui ja kuihtui, mietin, minne kaikki neste soluista lopulta katoaa. Haihtuu?
Eilen opetin Unille, mikä on keskuskuoppa. Istuimme hiekkalaatikolla ja minä kaivoin lapiolla hiekkaan syvän onkalon. "Katsohan, Uni", minä sanoin, "tämä tässä on Daniil Harmsin keskuskuoppa ja sinne sysätään kaikki meluavat lapset." Uni seurasi tarkkaavaisesti, kun heitin keskuskuoppaan punaisen ankan, sinisen kissan ja keltaisen muffinin. Sitten hän alkoi pelastaa niitä kuopasta. Mirva kysyi, mitä minä leikin Ainan ja Elon kanssa, kun nämä olivat pieniä. Ensimmäiseksi muistin kaupungit, joita rakensimme monenvärisistä puukalikoista Muusassa. Me teimme kaupunkia kauan ja huolellisesti. Kun se lopulta oli valmis, kiipesimme pirttipöydän päälle ja pommitimme kaupunkia suurella rantapallolla. Koko kaupungin tuhouduttua rakensimme taas uuden. Ei niissä kalikkataloissa asunut leijonia eikä muitakaan suloisia eläimiä, joten pommittaminen kävi suruttomasti.
Olen kuljeskellut äidin kanssa. Kerran kävimme Kivenlahdessa Almalla, opettelemassa matkaa, niin kuin äiti sanoi, opettelemassa, jotta hän osaisi mennä sinne seuraavalla kerralla yksin. Metro kulki koko matkan maan alla, ja minä muistin, miten Elo pienenä vilkutti metrovaunun ikkunalle ja sanoi: "Hei hei, peilikuvani!" En enää tiedä, sanoiko hän heihein silloin, kun siirryttiin tunnelista maan päälle ja kuva katosi, vai silloin, kun kuva ilmestyi pimeässä näkyviin. Vai kummassakin tapauksessa? Ehkä se oli varhaisen lapsuuden riemastunut havainto siitä, kuinka lähellä ensi kohtaaminen on hyvästelyä.
Alma muisteli isäänsä, joka oli kuollut nuorena, ja kai sitä nyt kuoli, eihän se ollut ihmekään, kun aina piti saada tirripaistia, vaikka Pekka Puska kertoi televisiossa sydänterveyden yhteydestä ruokavalioon. Isä otti keväällä sian ja syksyllä suri, kun kaveri piti tappaa, mutta tirripaisti oli tärkeää. Me katselimme Alman parvekkeelta merta. Pikkupojat käyvät tuolla ongella, Alma sanoi ja osoitti kädellään suuntaan, jossa ei nyt ollut ketään. Ihan veden tuntumassa oli penkki. Siinä saisi suolaisia pärskeitä kasvoilleen.
Kun kävelimme kohti metroasemaa, äiti huomasi kampaamon ja sanoi, että mennäänpä kysymään, olisiko tuolla oikeanlaista hiuskiinnikettä. Äidillä oli käsilaukussa pieni pullo sellaista kiinnikettä, jota hän halusi. Kampaaja tuli takahuoneesta ja alkoi tutkia äidin pulloa. Hänellä ei ollut juuri sellaista mutta ihan vastaavaa oli. Hän avasi ehdottamansa purkin ja äiti tihrusti kiinnikkeen koostumusta niin tarkasti kuin kykeni näkemään. Minä katsoin mustaa pianoa, joka oli kampaamon nurkassa. Sen kansi kiilsi. Kysyin kampaajalta, soittiko hän sillä asiakkailleen. Kampaaja vastasi, että ei hän soita asiakkaille mutta joskus itselleen. Ja asiakkaat toki saivat soittaa, jos halusivat. Emme soittaneet. Äiti osti kiinnikkeensä, ja ovi kilahti, kun me menimme ulos.
tämä tarina liittyy eloon: olimme sinin ja sadun kanssa sörnäisten teollisuusalueella sijaitsevassa elannon leipätehtaassa kesätöissä, vuosi oli noin 1970. yöpaistosta tulleita sämpylöitä kulki hihnalla ja meidän piti lajitella ne ulkonäön perusteella. kelpaamattomat olivat täysin syömäkelpoisia, mutta hiukan epämuodostuneita. ajattelimme että tälle nimenomaiselle tehdastyön vaiheelle pitäisi keksiä ihan oma nimi, mutta sopivan käyttönimikkeen löytäminen tuotti vaikeuksia. vuosikymmeniä myöhemmin löysin sinun blogistasi sellaisen sanan kuin sämpylänhylkääjä. elo oli halunnut tulla isona sämpylänhylkääjäksi.
VastaaPoistaNiin olisi halunnut! Hauskaa, että muistat sen. Minä pidin Elon ylioppilasjuhlassa puheen, jossa arvelin, ettei hänestä kuitenkaan taida tulla sämpylänhylkääjää.
PoistaLeipomoissa on minun mielikuvissani kummaa lumoa. Ne ovat jotenkin lohduttavia. Minä olin lukioluokilla töissä pienessä kahvilassa Aleksin ja Espan välissä, nykyisen Mummotunnelin tietämillä. Siellä leivottiin kaikki itse. Aamuvuoro alkoi sillä, että piti tehdä pullataikina ja sämpylätaikina, jotta olisi aamukahville saapuville raksalaisille syötävää. Jos oli nopea, ennen raksalaisten saapumista jäi pieni hetki, jolloin etsi itse syödä tuoreen juustosämpylän ja juoda kupin kahvia. Se oli onnellinen hetki.
Pikkupoikana eksyin kerran Forssan kauppalan toiselle laidalle, joka oli ihan outo minulle. Hädissäni menin yhteen isoon rakennukseen, kun sieltä leijaili niin hyvä haju. Se oli Näkkileipätehdas.Tädit ihmettelivät kuka minä olen ja mitä minä siellä teen, mutta antoivat minulle sitten juuri uunista tullutta näkkileipää, joka ei ollut ehtinyt kovettua, oli lämmintä ja pehmeää ja maistui hirmu hyvälle. Ajattelin, että varmaan sen näkkärin takia ne kiltit täditkin itse olivat niin pullean sorttisia.
PoistaKun olin lapsi, kutsuimme näkkileipää ratuleiväksi. Vasta muutettuamme kaivoskylään, olin 6-vuotias, opin tämän omituisen nimen - näkkileipä.
PoistaOmituisen siksi, että tiesin kyllä mikä on näkki.
Ratuleipä? Ihan vieras sana minulle. Onko se kotiseutusi murretta, Luukas?
PoistaÄitini lapsuudessa ranskanleipää kutsuttiin junttapullaksi. Kun junttapullan sisusta repi irti ja sekoitti kermaan, siitä tuli möllöä. Sitä äiti söi lusikalla suurena herkkuna.
Todennäköisesti, koska vaimoni eteläisempi suku ei sitä tunne. Eli pohjoisen pohjanmaan murretta, muistelen Päätalon Kallenkin ratuleipää rouskuttaneen.
Poista