Kun ei tarvitse pelätä

Aulis kysyi, haluanko nähdä nätin tytön kuvan. Sitten hän etsi naapurituolilla lojuvan takkinsa povarista lompakon ja sieltä kuvan. Nätti tyttö näytti käsitellyltä, olisin voinut pitää sitä tekoälyn luomuksena. Mutta ilmeisesti hän olikin korealainen K-poptähti. "No niin", sanoin Aulikselle, koska en osannut sanoa muuta. Mietin, täyttikö K-poptähden kuva enemmän tyttären vai tyttöystävän tyhjän paikan. 

Aulis kertoi, että hänellä on joka viikko yksi tapahtuma. Edellisellä viikolla hänellä tosin oli ollut flunssa, joten silloin ei ollut tapahtumaa. Minä olin tämän viikon tapahtuma. Seuraavalla viikolla tulisi siivooja. 

Tämän viikon tapahtuma kesti 70 minuuttia. Oli siinä toki matkat ympärillä, joten ehkä kokonaisuus ylsi kahteen tuntiin. Seuraavan viikon tapahtuma saattaa olla samaa luokkaa. Minä join latten ja söin croissantin, kyselin kesästä, sen vastoinkäymisistä. Aulis ei ollut enää moneen vuoteen pitänyt syysbileitä, joissa syötiin sipsejä ja viinirypäleitä ja käytiin saunassa. Edellisissä syysbileissä, joissa minä olin, oli neljä vierasta. Heistä kaksi lähti Auliksen kanssa saunaan. Minä en mennyt. En osaa sanoa syytä siihen. Alastomuus vieraitten seurassa ei ole minulle kauhistus. Ehkä en halunnut olla ainoa alaston nainen, jonka Aulis näkee sinä vuonna.

Ennen Auliksen tapaamista söin Kaisaniemen tunnelikäytävän kahvilassa suuren kulhollisen phokeittoa. Myyjä kysyi, haluanko sen tulisena vai sopivan tulisena. Koska en osannut vastata riittävän nopeasti, myyjä päätti puolestani, että haluan keittoni sopivan tulisena. Keitto ei ollut millään muotoa tulinen, mutta se oli kuumaa ja hyvää, niin että kun katsoin tunnelin ihmisiä, kukaan ei näyttänyt lohduttoman yksinäiseltä. 

On yksinäisyydessä ainakin se hyvä puoli, kirjoitti Arvi, että ei tarvitse pelätä puhelimen soivan yöllä. Kun ei ole ketään, sairaalasta ei voida soittaa, että valitettavasti rakkaasi on joutunut onnettomuuteen ja menehtynyt.

Huomenna aamiaistan Elon kanssa. Hän kertoo varmaan tekeillä olevasta artikkelista ja elokuvakerhosta, tulevista keikoista ja projekteista, hakee santsikupin kahvia, jatkaa pöytään palattuaan, puhuu ehjin virkkein. Minä puhun Pirkko Saision uudesta romaanista mutta katselen Elon silmiä ja yritän nähdä, miten onnellinen minun lapseni on, kuinka paljon hän jättää kertomatta minulle. 

Aina lähetti idyllisiä kuvia Italiasta. Heitä on monta ja he ovat asettuneet osaksi kaunista maisemaa kuin softrockbändi levyn kannessa. He syövät yhdessä ja nauravat, jollakulla on pahvikipossa enää muutama lusikallinen jäätelöä, mistä voi aavistaa, että he ovat istuneet siinä jo hyvän tovin toistensa kanssa, ennen kuin ovat alkaneet kuvata sitä, miten mukavaa heillä onkaan.