Aamiaiseni aikana tuli puhetta autosta. O sanoi, että Terapeutin uudessa autossa ei ole cd-soitinta, joten ei sillä voi matkustaa. Minä hämmästelin sitä, onko Terapeutilla tosiaan auto, oma auto.
– No, riippuu siitä, miten "oma" määritellään. Ootko sä mun "oma"?
Kuvittelin Terapeuttia autokaupassa. Ei hän olisi mennyt sinne niin kuin Seija Selja, joka käveli kauppaan, osoitti Mersua ja sanoi: Yksi tuollainen. Luultavasti Seija Seljakaan ei toiminut aivan näin, sillä tämän jutun olen kuullut äidiltä, joka ei ollut autokaupassa mukana, mutta näin juttuja kerrotaan rikkaista. Terapeutti tuskin meni autokauppaan. Hän selaili myynti-ilmoituksia netistä, etsi edullista käytettyä autoa, vertaili hintoja ja bensankulutusta, laskeskeli, mihin hänellä olisi varaa. Värillä ei ollut väliä, mallilla vähän enemmän. Sitten hän soitti yhteen numeroon, meni katsomaan, koeajoi muutaman kilometrin, palasi takaisin, tinki satasen tai kaksi hinnasta ja sanoi lopulta, että joo, kai minä tämän otan.
Ja minä ajattelin O:ta kevättalvella 1996. Minä istuin täpötäydessä Engelissä odottamassa häntä ja join pienen potan kokoisesta kupista maitokahvia. O ilmestyi kahvilan oviaukkoon, hilpeässä humalassa ja rymistellen, huomasi minut ja kajautti kuuluvasti kahvilasalin poikki:
– Tee Pussi, tulevien lasteni äiti!
Auto on Terapeutin oma siinä mielessä, ettei se ole kenenkään muunkaan ja hän käyttää sitä. Se on ostettu pankin myöntämällä lainalla ja lainasta on kolme neljännestä maksamatta. Cd-soitin ei kuulu kalustoon eikä ole hankintalistallakaan. Siksi O:n ja Terapeutin perinteinen kesämatka saattaa jäädä tekemättä.
Me kävimme O:n kanssa tänään Arabianrannassa. Siinä, missä ennen oli Arabian tehdas, on nyt Arabiakeskus. Kävimme puolityhjässä kirpputorikaupassa ja paperikaupassa, josta O osti muistivihkoja ja minä äidille orvokkikortin ja Kehvolan kysymyskorttipakan ruoasta ja juomasta. Sitten menimme syömään nepalilaisravintolaan. Meille lounaat myynyt työntekijä taisteli pitkään kassakoneen kanssa ja minä mietin, millä kielellä häneltä pitäisi kysyä, onko hän orja, jotta hän ymmärtäisi kysymyksen, vaikkei osaisikaan vastata siihen. Ikkunasta näki raitiovaunujen katot. Sanoin, etten ehkä ole koskaan aiemmin katsonut raitiovaunujen kattoja tästä kulmasta. O sanoi katsoneensa raitiovaunuja lukemattomia kertoja yläpuolelta, esimerkiksi Fredrikinkadulla omalta parvekkeeltaan hän oli katsonut. Ja kun minä kohotin kulmakarvojani tai hymyilin tai tein jonkin muun tunnistettavan ilmeen, O sanoi, että asunto tietenkin oli vuokra-asunto mutta parveke oli hänen omansa. Ja minä nauroin, sillä tiesin kyllä, millaista aikaa se oli ollut, Johannan kanssa, kun ei voinut avata ovea, koska siellä olisi saattanut olla vuokranantaja.
Me nousimme raitiovaunuun ja jäimme pois, kävelimme kohti bussipysäkkiä. Kaupunki oli täynnä vaaleanpunaisia kirsikkapuita, ja me puhuimme siitä, miksei niitä ollut meidän lapsuudessamme. Minä näin ensimmäisellä etelänmatkallani kukkivat puut, jotka olivat huumaavan kauniita, koska Suomessa puut eivät kukkineet, mitä nyt pihlaja vähän. Bussissa yritimme muistaa, milloin leimattavat bussiliput katosivat. Vielä me sanoimme "leimaavamme" bussilipun, vaikka vain näytimme sitä koneelle. Bussi kulki vanhan kouluni ohi, sen pysäkin, jonne olin vetänyt monta kertaa matkalaukkuani, kun tulin kissanhoidosta. O sanoi, että puhuin matkalaukusta kuin olisin ollut evakko. Minä en kyllä ole kuullut yhdenkään evakon puhuvan matkalaukusta. Ei heillä ehkä sellaisia ollut. En tullut kysyneeksi isältä koskaan matkalaukuista. Tokko hän olisi tiennytkään. Eivät pikkulapset pohdi tavarankuljetusvälineitä.
Jonakin lapsuuden kesänä mökin ohi ajoi mopedilla usein vanha pappa. Emme tienneet hänen nimeään, mutta koska mökkitiellä näkyi päivässä kolme tai neljä autoa, mopedista riitti kahvipöydässä puhuttavaa. Äiti, Sisko ja minä päätimme, että mopedipapan nimi oli Onni, sillä jotenkinhan meidän oli nimitettävä ihmistä, josta puhuimme ja jolle keksimme kokonaisen elämäntarinan. Kerran kävi niin, että Onnin mopedi sammahti juuri mökkimme kohdalla. Hän talutti sen talomme pihaan. Isä riensi heti vastaan ja jo kaukaa huikkasi: "Morjens, Onni!" Tarina ei kerro, kuuliko mopedipappa uutta nimeään ja mitä siitä ajatteli. Hän tuli joka tapauksessa isän pyynnöstä sisään kahville. En muista, saatiinko mopedi kuntoon vai veikö isä papan autolla jonnekin. Onni oli oikeasti nimeltään Viljo Rytkönen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti