Puu soi

Menen äitiä vastaan Pasilan asemalle. Hän tulee maalta, mökiltä, joka oli 45 vuotta hänen ja isän, mutta nyt ei enää ole. Äiti kirjoitti haravoineensa pihaa ja polttaneensa roskia. Ehkä kaapeissa on vielä hänen vaatteitaan ja isän, löysiä paitoja ja sukupuolettomia takkeja, vähän liian suuria saappaita, joita vuosia sitten tarjottiin vieraille jalan koosta riippumatta. Minä menen kantamaan hänen pientä matkakassiaan. Ensin äiti oli sitä mieltä, että selviytyy kyllä itse, mutta sitten hän muisti, että kaupassakin pitää käydä, kun on ollut viisi päivää poissa. Me menemme kauppaan, ja äiti nostaa koriin lohifileen, maidon, leivän, rasian ananaskirsikoita ja yhden banaanin smoothieen. Me kävelemme reippaasti mutta katujen kohdalla pysähdymme. Kaupan ja äidin kodin välillä on vain yksi pieni katu. Yleensä äiti ylittää sen yksin. Kun minä olen mukana, hän ottaa minua käsipuolesta ja minä sanon, että nyt autoja ei tule. "Kyllähän autot onneksi pysähtyvät aika hyvin, vaikka minä en niitä näkisikään", äiti sanoo.

Äiti tahtoo, että minä katson, mitä koruja hän pakkaa pussiin, joka lähetetään arvioitavaksi jonnekin. En minä koruista ja arvometalleista ymmärrä mitään, mutta toisaalta minä olen sukulaisista se, joka suhtautuu mahdollisiin huijauksiin kepeimmin. Jos huijataan, sittenpä huijataan. Eihän niitä koruja kukaan edes käytä, suotta makaavat rasian pohjalla. Minä kieltäydyn ottamasta äidin nappikorvakoruja, koska minusta korvakorujen pitää roikkua. Saakoon huijari nappikorvakorut.

Kävelimme O:n kanssa aamulla Ärrälle kahville. Matkalla keräilin kuivahtaneita oksankappaleita maasta. Vien ne kouluun. Niistä tulee rytmikapuloita. Ne soivat kauniisti, jos osaa pitää niistä kiinni riittävän rennosti, puristamatta. Kuorin niitä. Muutamissa oksissa näkyi pieniä reikiä ja pintaa pitkin kulkevia mutkittelevia uomia. Kaarnakuoriaiset tai vastaavat olivat tiessään, lähteneet kai elävämpiin oksiin. Levitin oksat sanomalehden päälle. Siinä ne saavat kuivua torstaihin asti. Kaupassa klaveesipari maksaisi monta kymppiä. Koulun talous ei romahda, kun panen lapset soittamaan luonnonpuuta. Marakassivarastoja täydensin eilen ostamalla kirpputorilta vauvojen helistimiä. Puulaatikoita ja ämpäreitä on riittävästi. Tamburiini vielä tarvittaisiin, mutta kyllä näilläkin soi Play along Bella ciao.

Luin Sanna Karlströmin runokirjan Maanpäällinen osa. Se vietiin minulta jo pois, ettei tulisi kirjastosakkoja, joten en voi palata säkeisiin, vaikka niitä teki mieli vähän kosketella. Jollakin sivulla minä muisti sinää kuin ruostuisi. Se ilmaus jäi minuun. Muistaa jotakuta niin kuin palaisi hitaasti, näkymättömästi, ilman liekkiä, olisi pieni kappale metallia, joka on unohtunut ulos, kosteaan, ja vuosien kuluessa pintaan tulee mitättömiä punaruskeita pilkkuja, yhä enemmän, pinta muuttuu kauttaaltaan punaruskeaksi ja hilseilee, ruoste leviää, sisempien osien suoja vähenee, rakenteet murenevat. Ulospäin se näyttää kauniilta. Muistaminen, suru.

Maanpäällisen osan kannessa on puu ja sen juuret. Maanpäälliset oksaosat on tyylitelty niin, että ne muistuttavat verisuonistoa keuhkoverenkierrossa. Sydän vie verta keuhkoihin ja sieltä veri palaa sydämeen. Likaista verta sydämestä pois, niin kuin lapsille sanotaan, ja puhdasta verta sydämeen. Likainen veri väritetään siniseksi ja puhdas punaiseksi. Maanpäällinen osa on parempi nimi kirjalle kuin Ihmisen osa. Siinä on uskonnollista jyminääkin. Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan. Tosin suuri osa kastemadoista taitaa elää maan alla. Maan päälle ne tulevat vasta, kun sataa, tai ehkä joskus yöllä, kun ne näkee vain muutama yölintu.