Hoitaja oli sanonut isälle, että tämän puheesta kuuluu akateeminen sivistys. En ollut koskaan ajatellut isän puhetta niin. Opettajalta hän kyllä kuulosti. Hän jäsensi puhuttavansa selkeästi ja käytti ymmärrettäviä sanoja.
Kerran työkaveri sanoi kuulleensa heti, että minä olin lapsena kympin oppilas. Se oli hänestä varmaan ystävällismielinen kohteliaisuus, mutta minä vähän järkytyinkin. En puhu paljon enkä sanallista ajatuksiani erityisen taitavasti. Virkkeeni katkeilevat, ja useimmista asioista minulla ei ole minkäänlaista näkemystä. Termeistä olen kyllä tarkka. Sivistyssanat jätin nuoruuteen.
16-vuotiaana halusin kuulostaa letkeältä nuorelta, koska ihana I, ensirakkauteni, kirjoitti kirjeitä, jotka poukkoilivat puhekielisesti ja jätkätyyppisesti. Vieläkin häpeän, kun mieleen palautuu eräs kirjeeni. Aioin kirjoittaa pysähtyneeni ajattelemaan, mutta koska halusin kuulostaa katuteiniltä, kirjoitin: "Mä tossa stoppasin funtsimaan." Eihän katuteini niin sano. En osannut kuulostaa siltä, miltä olisin halunnut kuulostaa.
Kun Elo oli 16-vuotias ja soittanut kitaraa muutaman kuukauden, hän päätti ruveta rocktähdeksi ja meni esiintymään Helsinki-päivän open stagelle. Kesken esityksen plektra lensi kädestä. "No helvetti", Elo sanoi ja jatkoi esitystään. Juontaja totesi, että siinä oli ihan kuin nuori Kauko Röyhkä. Minä taputin yleisössä. Plektraa Elo ei varmaan enää käytä.
Neljännellä luokalla oli laulukoe. Minun piti laulaa Tirolin käkönen. Olin opettajan kanssa kahden luokkahuoneessa. Opettaja soitti pianolla ensimmäiset sävelet, ja minä aloitin: "Metsän synkeän mailla kaikuu kellojen lailla..." Puolivälissä laulua opettaja lopetti säestämisen ja minun piti jatkaa ilman pianoa. Olin jo päässyt kohtaan, jossa käkönen laulaa "holdria-tiria-holdria-kukkuu". Äkkiä kuulin oman ääneni. Se kuulosti vieraalta. Kuulin, kuinka hitaasti lauloin, mutta vaikka ymmärsin laulavani ihan liian hitaasti, en kyennyt muuttamaan laulunopeuttani. Oli kuin minut olisi leikattu irti äänestä, liian hitaasta etenemisestä ja niistä kammottavan noloista sanoista, jotka kertoivat Tirolin käkösen vertaansa vailla olevasta laulusta.
Parikymppisenä tein yhden kesän puhelinseksityötä. Kun puhelin soi, vastasin käheämmällä äänellä kuin omani on. "Hyi vittu mikä ääni", arvioi muuan soittaja ja paiskasi luurin korvaani. Turussa asuvalla työtoverillani Reetalla oli iloinen ja heleä ääni. Hän oli puhelinseksin ammattilainen, elättänyt sillä itseään monta vuotta. Minua hämmästytti se, että sellaisella äänellä menestyi puhelinseksialalla. Reetta kuulosti ystävälliseltä eikä vähääkään syntispaheelliselta. Hän puhui minulle koiranpennuista ja joutsenista. Hänellä oli röyhelöhame, glitterjakku ja lämmin pehmeä halaus.
Johonkin aikaan tänne tuli vähintään kerran viikossa puhelu, jossa kysyttiin turkulaista pelifirmaa. Sekä O että minä olimme samaa mieltä soittajista: he eivät kuulostaneet pilailijoilta eivätkä murtoliigan tiedustelijoilta. En tosin osaa kuvitella, miltä murtoliigan tiedustelijan tulisi kuulostaa. Silti olin vakuuttunut, että soittajat olivat rehellisiä kansalaisia, joilla olisi ollut asiaa turkulaisista peleistä. Lopulta kyllästyin soittoihin ja otin selvää, mikä turkulaisfirman puhelinnumero oli. Se ei muistuttanut lainkaan meidän numeroamme. Koska vihaan puhelimia, kului puoli vuotta, ennen kuin soitin Turkuun. Pelimies vastasi puhelimeen kotoaan. Hän kuulosti hämmästyneeltä, kun kerroin, miten monia asiakkaita he ovat luultavasti menettäneet. Jostain syystä puhelut loppuivat sen soiton jälkeen. Koskaan ei selvinnyt, missä kotinumeroni oli ollut jaossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti