Pastellivärejä

Sven Westberg

Sven Westberg

Luokkaa siivotessani löysin pienen kuoren, jossa oli lapsuuskuviani. Jokin mennyt luokka oli kai kysynyt, miltä minä näytin heidän ikäisenään. Useimmista kuvista muistin, kuka ne oli ottanut ja millaista oli ollut. 

Eräät muistot voi ajoittaa päivälleen. Ruotsin kuvan kesänä olin 15-vuotias. Olin käynyt rippileirin. Minulla oli reipas tukku rippijuhlarahaa, valkoiset housut ja vaaleanpunainen takki, sillä kun oli kasarilla teinityttö, ajautui helposti pastelliväreihin. Olin tehnyt Maijan kanssa hilpeän joskin varsin viattoman kesäreissun. Olimme matkustaneet junalla Jyväskylään ja asuneet Maijan kummitädin tyhjässä asunnossa. Jyväskylästä olimme jatkaneet matkaa Ouluun, jossa olimme yöpyneet youth hostelissa ja kuunnelleet torilla haitarimusiikkia. Tämä kaikki oli jännittävää, koska me molemmat olimme enimmäistä kertaa niin pitkään pois vanhempiemme luota. Vapaus oli makeaa.

Kesämatkan huipennus oli Tukholma. Luultavasti alaikäiset saivat siihen aikaan matkustaa laivalla ilman huoltajan lupalappua. Olisin minä matkustusluvan varmasti saanut, sillä minun vanhempani vastustivat vain festareita, mistä tosin en vielä tiennyt, koska festareille halusin vasta myöhemmin.

Laivamatkaa en muista. Oletettavasti tanssimme, kunnes tuli puoliyö ja alaikäiset ajettiin yökerhosta pois. Kuvittelin, että olisin tanssinut ruotsalaispojan kanssa hitaana Juice Leskisen Kaksoiselämää, mutta se kappale ilmestyi vasta vuotta myöhemmin, joten ehkä siinä taustalla soi sitten Forever Young ja poikakin saattoi olla aikuinen mies. Joku todennäköisesti puristi pakaraani tai kosketti rintaani tai teki muuta sellaista, mikä nykyään saattaisi sytyttää pienen somekohun. Silloin ei ollut somea, joten pidin useimpia koskettamisia vain myönteisenä palautteena olemassaoloni erityissaarekkeista. 

Saavuimme Tukholmaan elokuun 6. päivänä. Toki Pentti Juurela oli historiassa opettanut meille, mitä maailmassa tapahtui 40 vuotta aiemmin, mutta vasta Sergelin torin erikoisohjelmasta ymmärsin, mistä päivästä oli kyse. Me istuimme Maijan kanssa portailla, kun alkoi kuulua ujellusta. Torilla lauma ihmisiä heittäytyi maahan ja käpertyi pieneksi. Se oli performanssi, mutta minulla kesti hetken, ennen kuin ymmärsin, että se oli kantaaottavaa taidetta eikä reaalimaailman taivas täyttyisi sotakoneista. Me istuimme portailla hempeissä väreissämme ja katselimme, miten aktiiviset taideihmiset vastustivat sotaa tai ainakin ydinpommeja.

Kaksi argentiinalaista miestä tuli siihen viereen. Toisella oli yksi viinapullo takin alla ja toinen pullo muovipussissa ja molemmilla ehkä muutaman vuoden humala pohjana. Olen unohtanut heidän nimensä, mutta he olivat ystävällisiä ja heidän vieressään oli paljon helpompaa kuin yökerhomiesten vieressä. Argentiinalaiset tahtoivat juoda ja nauttia auringosta ja ottaa meistä yhteisen kuvan. Minä hymyilin ja pidin käsilaukustani tiukasti kiinni. Se kiinni pitäminen hävettää minua nyt. 

Joku puhuikin siellä torilla, mikrofoniin. Ei koskaan enää Hiroshimaa. Kovin moni tuskin vastusti. Minäkin olin kirjoittanut kotona pehmeäkantiseen runovihkoon yleviä säkeitä, joissa mainittiin Oppenheimer ja Enola Gay. Jälkimmäisen olin joutunut etsimään tietosanakirjasta, sillä en ollut järin perehtynyt sotahistoriaan.

Äsken googlasin, mitä Tukholmassa tapahtui 6.8.1985. Selvisi, että tuolloin "Den stora fredsresan" – rauhanaktivistien kansainvälinen hanke – pysähtyi Sergelin torilla. Hankkeen keskeisenä tavoitteena oli edistää ydinaseiden vientikieltoja. Den stora fredsresan -ihmiset esittivät maailman johtajille viisi kysymystä, joista jokainen alkoi sanalla "haluatteko". Haluatteko kieltää, haluatteko panostaa, haluatteko ratkaista?

Sergelin torin laidoille oli pysäköity valkoiseksi maalattuja busseja. Ehkä torille heittäytyjät kuljetettiin niissä paikalle ja pois, seuraaville toreille. Minäkö olin sitä sukupolvea, jonka nuoruutta varjosti pelko ydinsodasta? Näin saattoi olla. Jälkikäteen muistan silti vahvemmin vähäpätöisempiä asioita. Vaaleanpunaisessa takissani oli nepparit. Kenkäni pohja oli kova ja näytti koskemattomalta, vaikka korko oli jo ihan kulunut. Sitä en käsitä, miten saatoin käyttää valkoisia housuja. Nehän likaantuivat taatusti jo portailla istuessa.