Välittäjä

Olimme torin laidalla jo vähän ennen kulta-autoa. Äiti kysyi, näkyykö lähettyvillä potentiaalisia ryöstäjiä. Ei näkynyt, tori oli melkein tyhjä. Kulta-auto kaarsi parkkipaikalle muutaman minuutin etuajassa. Odotimme hetken, ennen kuin kävelimme auton luo. Ovi ei auennut. Koputin. Kultamies avasi oven. Hänellä oli muovinen salaattirasia kädessään ja suu täynnä sämpylää. Hän siirsi lounaansa syrjään ja kutsui meidät sisään.

Äidin mitalista kultamies teki oitis tarjouksen. Äiti huomautti kullan hinnan nousseen kuluneen viikon aikana. Hämmästyin, että äidillä oli sellaisia tietoja, mutta ilmeisesti kultamiehellä oli sama tieto, koska hän korotti tarjoustaan. Äiti hyväksyi sen, ja paperi allekirjoitettiin. Minä olin penkonut laatikoitani ja pakannut mukaan vanhat kummilusikkani ja koko joukon muita lusikoita, joita epäilin hopeisiksi, ja katkenneen kaulaketjun. Jo lapsena vihasin hopealusikoita, sillä niistä tuli suuhun metallin maku. Myöhemmin opin kaunokirjallisuudesta, että kuoleva tuntee suussaan metallin maun. Ehkä isäkin tunsi. Ainakin hänen suutaan pyrittiin kostuttamaan. 

Kummilusikoita oli aikoinaan ollut kuusi. Nyt niitä oli enää kaksi. Loput olivat varmaan olleet Ainan ja Elon hiekkalusikoina ja unohtuneet vuosien varrella kellarikomeroon muoviämpärien sekaan. Tai kenties olin lykännyt omaan kotiin muuttaville lapsille niitä mukaan, kun heillä ei vielä ollut yhtään lusikkaa. Jäljelle jääneistä lusikoista toisella olin lusikoinut vessan lattiakaivosta sotkua pois. Se ei näyttänyt haittaavan kultamiestä. Hän latoi hopeani vaakaan ja punnitsi sen arvon. Ei-hopeiset lusikat hän tunnisti nopeasti magneetin avulla. Ne keräsin takaisin muovipussiin. Kultamies ilmoitti lusikoitteni arvoksi 40 euroa. Luettelin pankkitilini numeron, näytin passini ja allekirjoitin paperin. Mietin, minne kulta-auto vie meidän jalometallimme. Suureen keskussulattamoon?

"Sinne meni isän arvomitali", äiti sanoi, kun olimme junalaiturilla. Mitäpä sillä olisi muuta tehnyt. Äiti ei ole vitriini-ihmisiä. Isä säilytti Helsingin kaupungin mitaliaan vuosikaudet pienessä rasiassa mutta sairaalassa sanoi, että se kannattaa myydä, sillä äiti saa siitä kivasti rahaa. Kultamiehelle Helsingin kaupungin mitali oli hyvinkin tuttu, hän oli edelliselläkin viikolla tehnyt kaupat sellaisesta. Kaupunkia pitkään palvelleet työntekijät ovat ehkä nyt rahapulassa tai kuolleet. 

Helsinki oli pilvinen. Me kävelimme äidin kanssa Kansalaistorin vieritse kohti Baanaa, mutta emme voineet kulkea sitä pitkin, koska violettipaitaisia naisia juoksi massoittain vastaan. Oli meneillään Naisten Kymppi. Me menimme Mannerheimintien liikennevaloihin, ja äiti otti minua käsipuolesta. Pysähdyimme katsomaan Mauno Koiviston muistomerkkiä. Sen teräs kiilteli ja minä katsoin peilipinnasta omaa kuvaani. Muistomerkki toi mieleen siivet. Kuljimme siipien välistä. Sanoin, että illalla tämä saattaa näyttää hienolta, kun tuolla alhaalla on valot.

Kotona tutkin, että muistomerkin nimi on Välittäjä. Teräs ei niin vain ruostu, jos siinä on riittävästi kromia. Välittäjä kiiltelee siis pitkään. Minä kyllä pidän ruosteesta, siitä, että metalli palaa hitaasti ja siitä jää jälkiä.