Neil Hardwickin Poistetuista kohtauksista olen oppinut, että englanninkielisten elokuvien joukkokohtauksissa avustajat hokevat raparperia, jotta näyttäisivät puhuvilta. Hardwick ei tosin usko väitettä todeksi. Hänestä avustajille kannattaa antaa vain yksi neuvo: kun he äänettöminä taustaihmisinä ovat kuuntelevinaan, heidän ei pidä nyökkäillä. Muuten he näyttävät myymälälliseltä lelukoiria. Avustajat luulevat näyttävänsä kuuntelevilta nyökkäillessään.
Katselin Hesarin kuvista äitien vatsanahkoja. Millähän vuosikymmenellä synnyttäneiden naisten ruumiillisista muutoksista tuli jutun arvoinen asia? Vaikea uskoa, että sata vuotta sitten naisen suhteesta omaan vatsanahkaansa olisi tehty haastatteluja. Ehkä tämä on yltiökuvallisen ajan hedelmiä. Olin sanoa "ongelmia", mutta jos sanoisin niin, pitäisi kai olla vakuuttunut, että naiset eivät ennen murehtineet vatsanahkojaan. Mistäpä minä tietäisin heidän murheistaan. Mutta en pidä vatsanahkoja käsittelevistä voimaantumisjutuistakaan. Voimaantuminen on murheen kääntöpuoli. Media tarjoaa kohteet, joita voi surra tai joista voi voimaantua.
Katsoin vatsanahkajutusta vain kuvat. Sitä ennen luin, miten vaihdevuosi-ikäisten naisten sisäelinten ympärille alkaa kertyä rasvaa. Rasva kuulosti alienilta, joka on laskeutunut avaruudesta ja pyrkii valloittamaan maailman ujuttautumalla naisruumiisiin. Kenties jutussa oli ohjeita, joiden avulla rasvaa voi torjua. Kiinnostavampi oli kirjoitus siitä, kuinka sisäelimet vanhenevat eri tahtiin. Jollakulla nuorella voi olla vanhuksen maksa tai haima, vaikka sydän sykkisi ikätasoisesti. Heti aloin miettiä, mikä minun elimistäni olisi minua vanhempi. Maksa lienee päässyt aika vähällä. Keuhkoissa näkyy kaupunkielämä, vaikkei tämä mikään Tokio olekaan. Munuaisista, haimasta ja pernasta en osaa epäillä mitään. Sydämestä keksin lähinnä runollisia seikkoja. Mielelläni sanoisin, että se on vanhin elimeni. Tosin aivotoiminnan muutokset huomaan itse selvimmin. Muisti ei ole enää tarkka ja ärhäkkä.
Eilen olimme Tannerissa brunssilla. Kävin kassalla ja sain seitsemän painavaa lautasta. Jaoin ne. Minä kuljin äidin mukana, että hän löysi vessan ja sen välikön, jossa pienet leivokset, croissantit ja jugurtti olivat. Lapset olivat aikuisia. Sen ymmärsi halatessa. Heidän ruumiinsa eivät olleet enää sylikokoisia. He olivat nopeita, älykkäitä ja ajantasaisia, päähenkilöitä, he liikkuivat luontevasti ihmisjoukoissa ja reagoivat heti, kun kerroin soittaneeni oppilaille Bella ciaon: "Eikö siitä tullut vanhemmilta palautetta? Sehän on poliittinen laulu!"
Jatkan nyt Neil Hardwickin muistelmia. Hän makaa yhä lumihangessa. Hänellä on kakkostyypin diabetes, neuropatiaa, fibromyalgiaa ja kipua ja tunnottomuutta. Varmaan hänellä on jotain muutakin, mutten nyt muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti