Vanhanaikaisia liikkeitä

Miltei 20 vuotta sitten kouluun oli tulossa vuosijuhla. Minun piti järjestää 60-luvun ohjelmanumero. Pienille tytöille pantiin baskerit vinoon, ja he tanssivat Feverin. Tai ei se oikeastaan tanssi ollut. He vain kävelivät musiikin tahtiin ja ottivat poseerausasentoja minihameissaan. Jonna vastasi 70-luvusta. Hän valitsi ABBAn ja Gimme, gimme, gimmen. Jonna teki tanssiin koreografian. Kun hän esitteli koreografian oppilaille, nämä sanoivat, että tanssi oli huono: Jonnan suunnittelemat liikkeet olivat vanhanaikaisia. Koska minä olin vielä vanhempi kuin Jonna, joka oli alle 30-vuotias, en ymmärtänyt, mitä vanhanaikaista liikkeissä oli. Mutta oppilaat tiesivät, ettei käsiä voi pitää niin tyhmissä asennoissa. Juhla sujui kuitenkin mallikkaasti. Minullakin oli minihame ja baskeri. Kun luuttusin käytävää, jonne joku oli roiskuttanut mehua, apulaisrehtori tuli sanomaan, ettei minun nyt sellaista tarvitsisi tehdä. Epäilen, että hän äänestää eri puoluetta kuin minä.

Koska olen jo oppinut, miten kirjoitan, tiedän, mihin suuntaan tässä kappaleessa lähden. Kirjoittamisellani on kaava, jota minun ei tarvitse ajatella. Ensimmäisen kappaleen tarina pulpahtaa mieleen päivän aikana. Naputtelen sen, vaikka en ymmärrä, miksi olen ajatellut juuri sitä sinä päivänä. Ensimmäisestä kappaleesta nousee kirjoittaessani esiin yksityiskohta, yleensä jokin repliikki, huvittava sana, yksittäinen kuva. Pysähdyn siihen, ja samalla mieleni alkaa tuottaa toisia tarinoita. Katkaisen tarinat alkuunsa. Syntyy toisistaan irrallisia kappaleita. Blogitekstin lopussa on vain kasa langanpätkiä, joista pitäisi syntyä yhtenäinen kudelma. Ei synny, mutta ei se haittaa. Pidän unistakin.

Ensimmäisestä kappaleesta nostan tänään esiin vanhanaikaiset liikkeet. En usko päätyväni kertomaan retrokaupoista. Niissä on kuitenkin rekvisiittana vanhanaikainen vaaka. Voisin puhua niiaamisesta, joka on niin vanhanaikaista, ettei kukaan enää tee niin, paitsi minä joskus ja muuan Hulda, joka oli nuoruudessaan ollut palvelijattarena herraskaisessa perheessä. Hulda oli potilas sairaalan kroonikko-osastolla. Huoneeseen astuessaan hän niiasi, joka kerran. Ei hän tarkoittanut sillä mitään. Liike vain oli jäänyt häneen. Huldaa ei enää ole, sillä niistä niiauksista on yli 30 vuotta aikaa. Kumarrus ei ole samalla tapaa kuollut. Muita vanhanaikaisia liikkeitä en nyt keksi.

Siksi kerron taksimatkasta. Oli syksy 1996, ja minä olin palaamassa kirjallisuuspiirin saunaillasta. Opettajani N (valitettavasti ei enää keskuudessamme, kuten Neil Hardwick kirjoitti hauskasti muistelmissaan jokaisen kuolleen perään) istui takapenkillä vieressäni. Toki voisin sanoa, että hän oli myös rakastettuni tai tuona syksynä jo entinen sellainen, ainakin käytännössä, vaikka sielullinen luopuminen on hitaampaa. Kesken taksimatkan N pani kätensä helmani alta jalkojeni väliin. "Tää on tällainen vanhanaikainen", hän sanoi. En tehnyt mitään. Istuin paikallani. Saatoin jähmettyä. Ainakaan en pyytänyt häntä asuntooni. Siellä oli remontti kesken. Tuoksui maalilta. Olin raskaana, joten maalin hajun muistan selvästi.

Iän myötä tuollaiset vanhanaikaisuudet harvenevat. Haluan ajatella, että jos joku vieras ihminen bussissa panisi yllättäen kätensä helmani alle, huutaisin kovaa ja närkästyneellä äänellä: "Mitä sinä teet? Miksi helvetissä sinä koskettelet sisäreittäni?" Silti olen varma, että en vieläkään tekisi niin. En ymmärtäisi sellaista mahdolliseksi. Huutaminen ei tulisi mieleenikään. En tahtoisi loukata kädenhivuttajaa. Olen jäänyt siihen maailmaan, jossa nuoruuteni elin. Kenties vain katselisin bussin ikkunasta ulos. Siirtäisin vaivihkaa reisiäni toisiaan lähemmäs.

Neil Hardwick kirjoitti taudista tai oireyhtymästä, jonka nimen olen unohtanut. Se on harvinainen tauti. Oleellista taudinkuvalle on, että ihminen unohtaa, miten suoritetaan tietty tuttuakin tutumpi liikesarja, toiminta, jota on tehnyt vuosikymmenet. Kun Ismo Alangon huilistiveli Petri sai kyseisen taudin, hän unohti, miten huilua soitetaan. Koordinaatio ei vain toiminut. Hardwickin mukaan Alangon piti siirtyä opettamaan huilun soittamista, kun ei enää kyennyt itse soittamaan. Juttu on niin omituinen, että uskon sen. Toisinaan mietin, millaista olisi, jos jonakin aamuna en muistaisikaan, miten kahvinkeitintä käytetään.

Sitten on niitä liikkeitä, joita ei ole koskaan opetellut mutta osaa silti. Kun ottaa itkevän vauvan syliin, jostain tietämättömästä tiedosta tulee lihaksiin liike, vaistonvaraisesti oikeanlainen heijaus, tuuditus, jolla vauvan saa rauhoittumaan. Ei minulle kukaan opettanut sellaista, mutta silti minä äidiksi tultuani tiesin, että Aina rauhoittuu, kun pidän häntä sylissäni ja hyräilen hiljaisella äänellä sanattomia lauluja, pehmeämmin kuin muille, ja hänen korvansa on lähellä minun sydäntäni.