Lasten tiedekysymyksissä kolmivuotias Eino tahtoi tietää, minne tuli menee, kun se sammutetaan. Fyysikko vastasi hänelle, ettei tuli minnekään mene vaan se vain lakkaa olemasta, niin kuin leikki loppuu, kun kaikki leikkijät lähtevät kotiin. Jos olisin lastenkirjailija, kirjoittaisin tarinan menneiden tulien varastosta. Sinne liekit lähtisivät nuotioista, saunanpesistä ja kynttilöiden sydämistä. Tulet vaeltaisivat pitkän matkan ja pääsisivät varastoon toisten tulien luokse. Niiden olisi hyvä olla yhdessä. Ne kertoisivat tarinoita haloista, jotka eivät tahtoneet märkyyttään syttyä, ja pienistä tuohuksista, jotka täyttivät kirkkosalin, kun tuli oli tulen vieressä, uusi edellisestä sytytettynä. Ne muistelisivat koristeellisia kynttilänniistäjiä, hyviä sydämiä ja sitä ilon päivää, kun ne saivat ystäviensä kanssa tanssia Notre-Damen kattorakenteissa. Ne paheksuisivat sähkötakkoja ja nykyajan tikkuja, jotka katkeavat raapaistaessa.
Lastenkirjailijana kirjoittaisin myös tarinan vastaamattomista. Ehkä se olisi Minne menevät -sarjan toinen osa. Minne menevät kysymykset, joihin ei vastata? Minne menevät vastaamattomat puhelut, minne kirjeet, joita ei edes avata, ja yksipuoliset tunteet? Minne surut, joita huutaa metsässä, mutta ei ole kaikua? Ja entä sitten vääryydet, liian nopeasti hajonneet elektroniset laitteet, suojalehtien salassa homehtuneet ananaskirsikat – kuka niistä vastaa? Kuka vastaa pienistä ja suurista pahuuksista? Kun ei ole ketään vastaamassa, mitä on? Tämä lastenkirja vaatisi hyvän kuvittajan, sellaisen, joka ymmärtäisi, että kyseessä on puolalaistyyppisesti alakuloinen teos. Värit olisivat vahvat mutta ääriviivat epäselvät, fontti kaunokirjoitusta jäljittelevä. Tämä on kirje sinulle, lukija, etkä sinä vastaa.
Lastenkirjasarjani iloisin osa kertoisi, minne vedet menevät. Sadepisarat menisivät ympäri maailmaa, paitsi että autiomaille ne eivät yleensä menisi. Ne tipahtelisivat asvaltille ja virtaisivat riehakkaina ryöppyinä viemäreihin. Ne kopsuttelelisivat iltateetään juovien ihmisten ikkunaruutuja ja ilahduttaisivat yksinäisiä, liukuisivat kirkasväristen sadetakkien pinnalta maahan ja kaivautuivat multakerroksen läpi syvälle ja vielä syvemmälle, kohti kallioperää, pohjavedeksi asti, ja pohjavetenä ne virtailisivat hitaasti kohti jokia, järviä ja meriä. Osa pisaroista ei ehtisi syvällekään, sillä niistä tulisi nopeaa pintavettä. Päijänteen pintavesi saisi tehdä jännän matkan. Se kulkisi vedenpuhdistamolla ja sitä siivilöitäisiin, saostettaisiin, suodatettaisiin, selkeytettäisiin ja lopuksi desinfioitaisiin, jotta se olisi puhdasta ja kirkasta ja kelpaisi vaativille ihmisille. Pienet vesimolekyylit järvessä vähän itkisivät, kun niiden ystävä haihtuisi ilmaan, sillä ne luulisivat, etteivät ne enää koskaan kohtaisi. Jälleennäkemisen riemu olisi suunnaton, kun ne vuosien kuluttua äkkiarvaamatta löytäisivät toisensa kanadalaisen pikkukylän pihakaivossa tai albanialaisen vanhuksen sateeseen unohtuneessa sukassa.
Minne menevät sanat, jotka löytävät toisensa? Senkin voisin kirjoittaa. Sitä ei kuvittaisi kukaan puolalainen vaan joku pragmaattinen ja aiemmilla töillään mainetta saavuttanut nimi, jolle sanakirjani olisi välikauden rahatyö. Lapset oppisivat yhdyssanoja. Herne ja pussi löytäisivät toisensa, ottaisivat toisiaan kädestä kiinni ja menisivät sinne, minne kaikki yhdyssanat menevät. Herne hyppäisi pussin sisään, monistaisi itsensä eikä enää yrittäisi pussista ulos. Kuorma ja auto osuisivat toisiinsa paritusjonossa, mutta ihan kiinni toisiinsa ne eivät pääsisi. Niiden väliin jäisi yhdysmerkki, sillä samanlaisuuskohdasta sulautuminen aiheuttaisi epäselvyyttä. Takkatulessa takka olisi koko ikänsä vain odottanut tultaan, mutta tuli olisi elänyt muuallakin. Takka määrittäisi tulen olemassaolon paikan, mikä olisi ihmeellistä, sillä hernepussissa paikan määräisi jälkimmäinen osa. Useimmat toisensa löytävät sanat voisivat elää yksinkin ja ne repäisisi toisistaan irti kevyesti. Mutta sitten olisi myös taivaanvuohi, kuolemankello ja linnunrata, jotka olisivat ihan muuta kuin osiensa summa. Sanojen välillä olisi pieni n, jota voisi luulla omistussuhteen merkiksi. Taivas ei kuitenkaan omistaisi vuohta eikä kuolema kelloa, ja lintu olisi yhtä paljon radan oma kuin rata linnun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti