Näin unta, että minun piti perustaa bändi Donald Trumpin kanssa. Hän kai sitä ehdotti, noin vain kysäisi ohimennen takkia riisuessaan, kiinnostaisiko minua. Puhuimme suomea. Minulla ei ollut mitään bändiä vastaan, ainahan musiikki on mukavaa, joten suostuin ehdotukseen. En ehtinyt kuulla, mitä soitinta Trump olisi soittanut ja mitä minä ja millaista musiikkia meille olisi syntynyt, sillä heräsin.
Katselen toisinaan videota, jossa Wendy McNeillin rumpali soittaa peltistä roskapönttöä. Se on hieno soitin. Rumpali avaa pöntön kannen ja paukauttaa sen kiinni, naputtaa sormillaan peltiä ja välillä läiskäyttää sitä koko kämmenellään. Luulen, että Trump ei olisi suostunut rumpaliksi. Vaikka rumpu antaa sykkeen koko musiikille, sillä ei soiteta melodiaa. Trump on taatusti melodiapainotteinen ihminen. En minäkään kyllä olisi ollut rumpalina erityisen taitava. Olen rytmitajuinen, mutta motoriikkani ei riittäisi siihen kaikkeen, mitä käsillä ja jaloilla pitää tehdä rumpusetin eri osille. Hi-hatit, virvelit ja basarit menisivät sekaisin jo peruskompissa. En tahtoisi koko bändin kärsivän vääristä iskuista.
Vuosien takaisessa pikkujoulujuhlassa Eppu, joka harrastaa paritanssia, veti naisia vuorotellen ravintolasalin nurkkaan kokeilemaan jotakin tanssia. "Susta voisi tulla tanssija", Eppu sanoi minulle. Sillä hän tarkoitti minun pysyvän rytmissä. Moitteita hän antoi käsistäni, jotka vastustivat liikaa sitä, että hän vei.
Jos soittaisimme Trumpin kanssa jazzia, hänellä olisi jokin puhallin, mahdollisesti saksofoni. Trump vetelisi saksofonisooloja posket lommolla kuin Ornette Coleman, joskaan en tiedä, menevätkö Ornette Colemanin tai kenenkään saksofonistin posket lommolle vai täyttyvätkö ne pikemmin ilmasta. Minulla olisi Roya Bahramilta lainattu santur, jota kilkuttelisin välisäveliä katsomatta Trumpia. Mikäli en saisi santuria lainaksi, soittaisin tavallisen maallista ksylofonia. Siskolla oli lapsena sellainen. Hän vasaroi pienellä pehmustetulla vasaralla metallikieliä, ja joskus minäkin kokeilin, kuinka kielet helähtelivät. Kun leikimme muovisilla pikkueläimillä villiä luontoa, irrottelimme ksylofonista kieliä. Paikalle jääneiden kielten väliin syntyi sopivia rotkoja, joihin pentueläimet saattoivat pudota. Sieltä leijonanpoikasia oli sitten pelastettava.
Trump varmaan tahtoisi, että bändimme soittaisi countrya tai rivitanssimusiikkia, mutta siihen en suostuisi, vaikka muuten olisinkin joustava muusikkotoveri. Saattaisimme päätyä pitkän neuvottelun kompromissina klezmermuusikoiksi. Siinä tapauksessa minun olisi opeteltava pikaisesti viulunsoitto, sillä sitä soitinta en antaisi Trumpin käsiin. Hän saisi haitarin. Soittaisimme murheellisia lauluja markkinoille vietävistä vasikoista, kansanmurhista ja kurjista ihmiskohtaloista. Kansat hurraisivat ja pyytäisivät meitä maailmankiertueelle, mutta minä sanoisin Trumpille, että emme me nyt lähde minnekään täältä, matkustaminen on raskasta ja yleisö vaativaa ja sitä paitsi pienissä kapakoissa on intiimimpi tunnelma.
Ajattelin koko ajan, että sinun ja Trumpin bändi on kuolleena syntynyt idea jopa unena - mutta tuo lopun ajatus, että sinä soittaisit viulua ja Trump haitaria (istuen) toimiikin yllättävän hyvin.
VastaaPoistaEhdottomasti teidän on soitettava nimenomaan murheellisia viisuja markkinoille vietävistä vasikoista ja ehkäpä kurjista pienistä ihmiskohtaloistakin, joskus jopa kuolemasta - mutta ehdottomasti ei kansanmurhista. Ne tapahtuvat liian kaukana, teidän maailmanne on lähellä.
En osaa lähestyä tällaista ajatusta miettimättä samalla, mikä teidän bändinne nimi olisi… ei liian raflaava, ei liian moderni, ei liian fiksu.
Ukko & Akka
Höpö höpö, mitään sukupuolinimiä emme ottaisi. Me olisimme T & T. Siis Trump ja minä. Vasikkalauluista saatat kyllä olla oikeassa - niihin keskittyisimme. Korkeintaan yhdessä säkeessä viittaisimme varovasti armenialaisten kansanmurhaan.
PoistaAikoinaan keskikoululaisikäisenä soitin rockkibändissä rumpuja. Rumpalin rooli sopi minulle koska olen (sen ovat muutkin sanoneet kuin minä itse) rytmitajuinen ja kädet ja jalat toimivat minulla luontaisesti itsenäisesti. (Taito, joka on välttämätön myös nyrkkeilyssä pärjäämisessä. - latojan huomautus.) Pidän kovasti jazzista, ja siitä miten rummut ja basso luovat sen rytmipohjan, svingin, mistä muu musisointi lähtee lentoon (jos lähtee). Tässä on hienoa jammaamista ja vaikea komppi:
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=tT9Eh8wNMkw
(5/4-tahtilajissa viisi iskua tahdissa ja neljäsosanuotti saa yhden iskun. - latojan huomautus)
Ps. Minäpäs yhtenä yönä näin unta Putinista… olin ilmeisesti illalla syönyt jotain sopimatonta? No, hänkin puhui sujuvaa suomea, mutta en nyt muista mitä, tuskin me mitään balalaikkabändin silti suunniteltiin? En usko. Sillä vähän ennen heräämistäni hän, etusormeaan kutsuvasti heiluttaen, pyysi minua samaan sänkyyn ’lepäämään’... siihen onneksi se uni loppui ja keitin teetä ja söin kaksi voileipää, yhden tumman ja yhden vaalean. Kun vedin verhot syrjään, uusi päivä kurkisti ikkunasta sisälle.
Hauskaa, Mikis, että puhut rummuttamisesta ja nyrkkeilystä, sillä rummuista kirjoittaessani ajattelin sinua. Kävi mielessä, että nyrkkeilyssä varmaan tarvitaan osittain samoja ominaisuuksia.
PoistaÄlä mene Putinin sänkyyn lepäämään. Tule Trumpin ja minun bändiin luomaan rytmipohjaa. Aloitamme tällä feikkivanhalla kappaleella:
Trump laulaa T:n kanssa
Mekin perustimme keskikoulussa feikkibändin ja soitimme beatlesia, minä olin rummuissa ja siitä hyvästä minua kutsuttiin puoli kevättä Ringoksi
PoistaHarmikseni syksyllä kukaan ei enää muistanut koko juttua. Ja minua kutsuttiin edelleen vain vanhalla lempinimelläni, jota ette kyllä arvaa (ellette tiedä ja mistä helvetistä te sen tietäisitte).
Miten ollaan feikkibändi? Ollaan soittavinaan, mutta musa tuleekin nauhalta?
PoistaMinulla ei ole koskaan ollut pysyvää lempinimeä, jos ei lasketa niitä, joita raivostuneet oppilaat päästelevät suustaan (Huora! Mummo! Vittupääneekeri!). Kerran yksi kosovolaistaustainen musikaalinen 15-vuotias sanoi etunimeni niin ihanan sointuisasti, että olin sulaa juustoa ja pyysin häntä toistelemaan sitä vähän aikaa.
Nimenomaan niin, oltiin soittavinamme ja taustalla pauhasi aito all my loving. Siihen aikaan se upposi yleisöön kuin trumpin paasaus jenkkeihin.
PoistaMinulla taas on ollut lempinimiä koko ikäni, yhäkin vanhat kaverini käyttävät niitä - lapsuustoverit eri nimeä kuin myöhemmät. Jopa armeijassa sain lempinimen, joka ei liity mielestäni mihinkään, eikä kukaan sitä enää käytäkään - mutta siellä minua kutsuttiin Anssiksi.
En tiedä mistä tämä nimeäminen johtuu, olen kuitenkin perusluonteeltani aika hiljainen.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista... äsch kun sekoilen... tuo profiilikuva minun piti poistaa perkele! ei se lähtenyt. en kaipaa julkisuutta. kommentissani halusin sanoa että...
VastaaPoistaKiitos sinulle noista musavinkeistä mitä tänne esiin kaivelet, ovat olleet kovin kiehtovia. Normaalisti kun (mikä muka normaalia on?) olen kuunnellut vain vanhoja suosikkejani, ja kun niitä on paljon, on kovin laiskasti etsinyt uutta. Harmi.
Pidän monenlaisesta musiikista vaikka en itse osaa soittaa mitään instrumenttia (rummut ei ole instrumentti) enkä omaa teoreettista musiikkikoulutusta, mutta minulla on korvakäytävät, joiden kautta musiikki tunkeutuu aivoihini ja saa siellä harmaat aivosolut hyräilemään ja lähettämään viestin jalalle, että ”alapas vipattaa”…
Musiikki on iloa ja muistia, koskettavimpana Johan Sebastian Bachin sävellykset.
Minähän olen musiikeista maailman neljänneksi tietämättömin olento. Siksi aina ihastelen itseäni, kun algoritmi tarjoaa minulle jotain kivaa: oi, noinko hyvämakuinen olen, että minulle ehdotetaan tällaista!
PoistaMinä olen sitten kolmanneksi tietämättömin, sillä ihan takuulla sinä minua enemmän tiedät. Musiikki ei ole minulle edes mitenkään tärkeää, en yleensä edes kuuntele sitä muualta kuin autoradiosta.
PoistaMutta tykkään kaikesta vanhasta ja rahvaanomaisesta. Muistan kun alakouluikäisenä kuulin radiosta hyvin outoa laulua, se tuli ikään kuin jostakin kaukaa... Jähmetyin kuuntelemaan sitä ja kysyin sitten, että mikä se oli… Äiti hymähti, että sehän oli yhden amerikansuomalaisen laulunrenkuttajan Salomaan Hiskin Tiskarin jenkka.
En vihjaa mihinkään mystiikkaan, mutta myöhemmin minulle selvisi, että laulun tekoaikaan Hiskin kanssa samassa Calumetin kaupungissa asui myös isoisäni Heikki.