Tarinat

Hughie Lee-Smith

O:n isä on suvussaan legenda. Hän piirsi, rakensi, teki lapsille pelit ja kuljetti näitä Euroopassa, järjesti näyttäviä kemian demonstraatioita, oli loistava esiintyjä ja poikkeuksellinen ihminen, perheensä peruspilari. Legendan suhdetta todellisuuteen en ole voinut arvioida. En ehtinyt tavata O:n isää. Hän kuoli, kun O oli 21-vuotias. 

Kysyin kerran O:lta, millaista hänellä oli isän kuoltua. "Valtavan helpottavaa", vastasi O. Hetan ja Linnean mukaan taas O "kävi surua läpi pohjamutia myöten". Luulen, että he kaikki olivat oikeassa. Suru on harvoin paljas ja oikuton. Ja mitä tekeekin, kun menettää läheisen, käyttäytyminen joka tapauksessa tulkitaan kätketyksi suruksi.

O oli Stockmannin pakastealtaalla. Tarina ei kerro, tutkiko hän siellä syyskaritsoita vai boysenmarjapusseja, mutta joku puolituttu tuli siihen viereen ja käski soittaa kotiin. Ehkä O soitti puhelinkioskista, äiti vastasi. Niin kuolinviesti saattoi kulkea 90-luvun alkupuolella, jos ei ollut puhelinta eikä sähköpostia.

Jossain kirjapinossa täällä lienee Timo Hännikäisen Ilman. En viitsi tehdä kaivauksia siteeratakseni tarkasti, mutta muistan, että sen esipuheessa hän vertasi itseään sydänkirurgiin, joka leikkaa omaa sydäntään. En ole varma, viittasiko hän saksalaiseen lääkäriin Werner Forssmanniin vai olenko lukenut tämän lääketieteellisestä toiminnasta myöhemmin. Forssmann joka tapauksessa katetroi oman sydämensä 1929. Hän asetti käsivartensa verisuoneen ohuen putken ja ohjasi sen sydämeensä asti. Siten hän todisti epäilijöille, että toimenpide on mahdollinen. Nykyään tällä menetelmällä etsitään ainakin verisuonitukoksia. Katetrointia ei sentään tarvitse tehdä itse itselleen.

Pidän oppilaistani muun muassa siitä syystä, että heidän on erittäin vaikea sanoittaa omia tuntemuksiaan. Usein minä olen se, joka ehdottelee, miltä nyt mahdollisesti tuntuu. Kun ehdotus tuntuu sopivalta, oppilas tarttuu siihen kiinni ja omaksuu minun sanani omikseen, alkaa kuvata tunnettaan siten. Sanat helpottavat kommunikointia merkittävästi. Riidat saadaan sovittua, kun päätetään ensin yhdessä, millainen on tunnetarina. Yleensä minulle jää tunne, että kosketettiin vain pientä osaa heidän emotionaalisesta sekamelskastaan. Minä rakensin tarinan, joka on siisti ja ymmärrettävä, ja he allekirjoittivat sen. Eivät nämä tapaukset toki kovin nopeita ole ratkaista. Tarinan pitää olla monipolvinen, paneutunut ja riittävän uskottava. Verbaalisimman valta on suuri. 

O:n isä kuoli sydänkohtaukseen. Hän oli nuori ja Heta vielä paljon nuorempi. Vuosia myöhemmin Heta kertoi, että monta viikkoa ajatteli kävelevänsä järveen. Tunne oli epäilemättä kertakaikkinen. Ehkä hän ei ajatellut sitä kotiseutunsa matalaa järveä, jossa olisi pitänyt kävellä kymmeniä metrejä, että vesi ulottuisi edes reiteen asti. Muusan järvessä olisi sentään ollut mutapohja ja heti laiturin jälkeen olisi alkanut äkkisyvä. Sinne ei olisi ollut niin koomista kadota.

Ei hän tietenkään kävellyt järveen. Hän tutustui uuteen mieheen, muutti Amerikkaan, tuli takaisin ja jätti miehen, otti uuden, mutta tämäkin kuoli. Kerran kysyin Hetalta, ketä hän miehistään kaipaa eniten. Hän väitti kaipaavansa kaikkia ihan tasaisesti. Ehkä he ovat muuttuneet yhdeksi kiisseliksi.