Kieliharjoittelija halusi kai sanoa, että minulla on kaunis villatakki. Hän kuitenkin osoitti minua ja sanoi: "Sinä olet kaunis tuote." En korjannut. Muistin luokan, jonka panin miettimään, mitä kaikkea tarvittaisiin, jos haluttaisiin perustaa kumiankkatehdas.
Tunnen ihmisen, jolla on maailman pienin puukko. Niin hänen tuttavansa ainakin esinettä kuvasi. Ihminen kulki ulkona ja taskussaan hänellä oli maailman pienin puukko, jonka hän otti esiin, jos ympäristö tuntui pelottavalta.
Youtubesta olen kuunnellut jo kaksi kertaa Aija Puurtisen laulamana Vanhaa surua. Siinä kertojaminä kyselee, mikä sinän mieltä painaa ja miksei tämä vastaa viesteihin eikä tule sovittuun tapaamiseen. Ja minä esittää sinän hiljaisuudesta saman tien hupaisan arvelun:
sama suru, joka on sun äidillä,
se vanha vanha suru,
joka oli sun äidinäidillä?
Äiti ei mahtunut sururyhmään. Hän oli leikannut Kirkosta ja kaupungista ilmoituksen talteen ja lähettänyt sururyhmän vetäjälle tiedustelun, mahtuisiko hän mukaan. Ei hän mahtunut: ryhmä oli jo täynnä. Niin paljon surua niin monilla, että pitää jäädä jonoon, jos haluaa puhua omastaan. Ei äiti erityisen musertuneelta vaikuttanut, vaikka ei päässytkään ryhmään. Nyt vain eletään sitä viiden viikon jaksoa, jonka isä oli sairaalassa vuosi sitten.
Maailman pienin puukko saattoi olla hedelmäveitsi, sellainen samanlainen, jolla minut opetettiin lapsena kuorimaan appelsiineja ja omenoita. Appelsiinin kuoresta leikattiin ensin kummastakin päästä kalotti pois ja sen jälkeen viilleltiin kuori pituussuunnassa suikaleiksi ja revittiin ne irti. Ihailin aikuisia, jotka osasivat kuoria appelsiinin siististi. Kun minä kuorin, mehua pirskahteli pöydälle ja hedelmänlihaa jäi kiinni kuoreen. Omenankuoret olivat tyydyttävämpiä. Joskus minäkin sain kuoren yhtenä katkeamattomana kiehkurana irti omenasta.
”Onk se se vanha suru,
VastaaPoistasama suru, joka on sun äidillä,
se vanha vanha suru,
joka oli sun äidinäidillä?”
Aluksi ajattelin, että aika kaukaa haettu, eikä tuo kysymys taatusti kosketa minua… mutta sitten mieleeni nousikin äitini, mummuni ja pappani - ja äkkiä kosketuspintaa löytyikin.
Minun kohdallani se ei ole ”suru”, vaan jokin muu outo tunne, joka saa elämään tietyllä tavalla.
Niin, minua nuo sanat ensi kuulemalla naurattivat. Että olipa absurdia yhteismitattomuutta, huikeaa ironiaa puhetavoista tai jotain sellaista. Sitten äkkiä koko juttu alkoikin tuntua osuvalta. En kykene nyt tekemään sellaista enkä tällaista, kun minulla on ... no öö... tota noin... miten sitä nyt selittäisi, ei mitenkään... no sitä vanhaa surua vissiin.
PoistaMietin mikä minulle olisi ”maailman pienin puukko”, ja päädyin linkkuveitseen. Selitän, miksi.
VastaaPoista17 -vanhana olin palaamassa liftimatkalla Pariisista kohti koti-Suomea ja olin päässyt jo Etelä-Ruotsiin. Oli myöhäinen ilta. Samalla puolella tietä mitä kävelin, seisoi viisi naista, odottivat, että pääsevät tien yli, tien toisella puolella kun oli iso huoltoasema/ravintola. Juuri kun olin heidän kohdallaan, he lähtivät ylittämään tietä. Liikenne oli niin vilkasta, että yksi heistä epäröi ja pysähtyi hetkeksi keskelle tietä, vasta sitten jatkoi matkaansa... jolloin auto törmäsi siihen helvetin lujaa ja se eukko lensi ainakin 2-30 metriä ennen kuin jäi asvaltille makaamaan, liikkumattomana myttynä. Auton kuski, nuori poika, ryntäsi autosta ulos, oli niin shokissa ettei osannut tehdä muuta kuin juosta kaksi kertaa oman autonsa ympäri, sitten sekin lyyhistyi siihen tielle. Liikenne oli pysähtynyt, oli ihan hiljaista, epätavallisen hiljaista, se siinä kammottavinta olikin... Kaikki tämä tapahtui silmieni edessä, hyvin lähellä. Ja mitä minä sitten tein...? Ajattelin, etten minä tässä mitään voi tehdä, vähiten selittää kellekään mitä tapahtui… höh. Joten jatkoin matkaani, en kauas, koska oli jo pimeää Minulla oli repun lisäksi makuupussi, jossa olin yöni viettänyt, ja nyt kun tuon pussin sisälle etelä-Ruotsin metsässä kömmin, kaukana tuosta tiestä, minua pelotti niin että otin esille linkkuveitsen, ainoan aseen mikä minulla oli, ja käänsin terän esille. Se kädessä yritin nukkua... mutta sitten ajattelin, että jos nyt nukahdan, niin minä sillä linkkuveitsellä vahingoitan vain itseäni. Niinpä napsautin terän takaisin veitsen sisälle.
Ps. Aamulla sain liftin yhteen hyvin prameaan edustusVolvoon. Ukkokin oli niin äveriään näköinen että ihmettelin miksi hän tällaisen kulkurin kyytiinsä poimi? No, olin nuori ja nätti poika ja hän kanske homo... ehkä siksi? Tiedä häntä. Eikä sev vbäliä, koska hänen epäonnekseen olin reissussa niin rähjääntynyt, likainen ja haisin homeelle, että ei hän... nyrpisteli vaan nenäänsä koko matkan ajan eikä mitään ehdotuksia tehnyt, vaivaantunutta smal talkia vain ne muutama sata kilometriä puhuimme, kunnes tiemme Tukholmassa erkaantuivat. Huh, huh.
Näen sinut siellä Etelä-Ruotsin illassa, tien laidalla. Kamalien asioiden näkeminen on vielä kamalampaa, jos on yksin.
PoistaKun tapahtui ensimmäinen kouluampuminen, se Jokelan tapaus, minä olin töissä niin kuin tuhannet muutkin opettajat. Välitunnilla rehtori tuli puhumaan opettajainhuoneeseen. Tilanne oli silloin vielä kesken, tai ainakaan uutiset eivät olleet päivittyneet niin, että olisi tiedetty kovin paljon. Kuolleita tiedettiin jo olevan. Muistan, että yksi opettaja meni vessaan ja itki siellä. En minä hänelle osannut sanoa mitään. Eihän sellaisiin asioihin ole mitään lohtua.
Minä, joka vihaan puhelimia, menin opettajainhuoneen puhelimeen ja soitin O:lle. Sanoin, että minulla ei ole mitään hätää. Ei hän ollut siinä vaiheessa edes kuullut uutisesta. Ja niin kuin minulla nyt muutenkaan olisi ollut hätää, jos toisessa koulussa ammutaan ihmisiä. Mutta tuli outo tarve ilmaista ääneen, että minä olen hengissä.