Sydänääniä

Jos olisi kevät, isän voisi kärrätä ulos. Hän olisi niitä, jotka iloitsisivat perhosista ja tuntisivat lintujen ääniä, jos vielä kuulisivat niitä. Sanoin isälle, että minun suruni on sellaista hyvänlaatuista. Puuttuu katkeruus. Äiti pyysi minua täyttämään isän sairaalakaavakkeet. "Jalassa monta ruusua", kirjoitin äidin käskystä johonkin sarakkeeseen.

Yläkerran Hiitonen kantoi kerran pöytää portaita alas. Se näytti hankalalta ja hän hengästyi. Kysyin, voisinko auttaa kantamisessa. Hän kieltäytyi avusta. Kyllähän mies pöydän yksinkin saa kellariin asti. Avasin sitten vain oven. Se oli hänen elämänsä viimeisiä kuukausia. Pian häntä ei enää näkynyt pihalla. Kukaan ei hoitanut ruusuja eikä vahtinut, että portti suljetaan. Sitten jonakin päivänä lippu oli puolitangossa. Leskirouvaa alkoi näkyä ulkona useammin kuin ennen. Ilmoitustaululle tuli kutsu kahvitilaisuuteen, joka olisi talon kerhohuoneessa. En mennyt. Puhuin leskirouvan kanssa hetken pihalla. Hän muutti pois jo ennen seuraavaa kesää. Huonekaluja kannettiin alas ja ylös, tuntemattomia ihmisiä kulki portaissa, rappukäytävän nimitauluun ilmestyi uusia sukunimiä.

Mirva virkkasi vauvanpeittoon kukkia äidin luona. Hän oli käynyt äitiysneuvolassa ja pelännyt, ettei kuule sydänääniä, kuullut kuitenkin. Voin kuvitella, että sydänäänet kuulevien äitien ilmeissä on yhdenmukaisuutta. Sikiön koko ilmoitetaan nykyään hedelmänä. Mirvan vauva ei ole enää limen kokoinen vaan on jo muuttunut kiiviksi. Äiti oli sanonut isälle, että tämä voisi ruveta vauvan suojelusenkeliksi. En ole varma, missä määrin äiti itse uskoo näihin rekrytointeihinsa.

Kun Mikko ajoi meitä Meilahteen, hän sanoi, että on alkanut hahmottaa elämää sykleinä. Kun minä olin Naistenklinikalla, Mikko tuli sinne katsomaan Ainaa ja minua. Sitä ennen hän oli käynyt katsomassa Meilahdessa isäänsä, joka ei enää palannut tajuihinsa. Ne olivat lämpimiä päiviä, kesä oli tullut aikaisin, sairaalan pihalla oli helle, vaikka toukokuu ei ollut puolivälissäkään. Sisko oli käynyt ilman Mikkoa ja tuonut Ainalle kuusoittorasian. Kun veti narusta, kuu soitti Nukkuos prinssini vaan.

Isä haki Ainan ja minut Naistenklinikalta kotiin. Hän oli ostanut vauvan turvaistuimen ja kiinnitti sen huolellisesti autoon. Hän saattoi meidät eteiseen asti ja kysyi, tarvitsenko jotain. En tarvinnut mitään.

Koti oli tyhjä. Kantelin Ainaa sylissäni ja aloin selvittää, missä O on. Pistin Ainan vaunuihin ja menin kaupasta hakemaan kahvia. Aina nukkui vaunuissa pitsimyssy päässään, aurinko lämmitti. Kotona nostin hänet lattiapatjalle viereeni ja ajattelin, etten minä tarvitse mitään muuta.

Muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin sairaalasta. Ehkä se oli seuraava päivä tai sitä seuraava, kun matkustin Ainan kanssa Meilahteen hakemaan O:ta. Lääkäriä odottaessa katselin monitorilta hänen sydänkäyräänsä.