Äiti oli eilen paistanut kalaa. Kun sanoin, että minua vähän liikutti kalan paistaminen, hän tuijotti minua muutaman sekunnin ymmärtämättä, mitä liikuttavaa siinä oli. Autoin. Sanoin, että jos on tehnyt koko ikänsä joka päivä ruokaa, ei kai sitä hetkessä lopetakaan, sillä tavat tuovat turvaa. Äidin kala oli ollut nieriä. Hän oli ostanut nieriän tarjouksesta mutta joutunut maksamaan vähän ylimääräistä, koska kalatiskin ihminen myös fileoi sen. Osan kalasta äiti keitti ja pakasti. Ja tänä iltana hän leipoisi pullaa. En kysynyt, kuka ne pullat söisi. Ehkä hän pakastaa nekin ja tarjoaa hautajaisissa.
Meilahdessa kysyin, muistatteko, kun kuvittelimme, että Hipsulla oli vesikauhu. Se oli tullut huonovointiseksi ja isä ja äiti olivat lähteneet viemään sitä maalta Mikkeliin eläinlääkäriin. Isä oli pitänyt Hipsua eläinlääkärissä sylissä. Äkkiä se oli puraissut häntä sormesta ja kuollut melkein saman tien. Isä meni ihmislääkäriin saamaan antibioottireseptiä. Häneltä otettiin verinäyte siltä varalta, että Hipsu oli kuollut vesikauhuun. Jos sen tartunnan olisi saanut, kuolema olisi nopea eikä sille voisi mitään.
En muista, mihin näyte lähetettiin analysoitavaksi, mutta tulosta piti odottaa viikonlopun yli. Me istuimme parvekkeella ja joimme päiväkahvia. Joku meistä keksi, että pitäisi ottaa isästä edustava viimeinen kuva vesikauhun varalta. Äidin mielestä arvokkaassa kuvassa piti näkyä myös hänen hyvävoimaiset parvekekasvinsa, joten isä meni istumaan pelargonialaatikon viereen ja otti sopivan viimeisen ilmeen. Minä kai sen kuvan otin. Se oli hyvän kesän aurinkoinen päivä ja meitä naurattikin. Maanantaina selvisi, että Hipsu ei ollut kuollut vesikauhuun vaan sydämensä tähden. Silloin minä olin jo kaupungissa. Pelargoniakuva liimattiin vieraskirjaan.
Ehkä joku on ottanut isästä nytkin kuvia. Minä en ole. Hänellä on mintunvärinen sairaalapyjama, rohtuneet huulet ja posket kuopalla. Silmät vielä tuikkivat, kun hän hymyilee. Eteisen kirjahyllyn päätyseinässä minulla on täällä vuoden tai parin takainen kuva isästä ja äidistä. He tanssivat. Isän kasvoja ei näy, mutta äidin kasvot ovat kuvaajaa kohti. Äiti on nojautunut isää vasten ja hymyilee. Hän näyttää onnelliselta. Tänään isä sanoi, että kun hän aikoinaan tapasi äidin, oli kuin olisi tullut kotiin. Ehkä se tunne oli myöhempi, liimattu totuudeksi menneen päälle, kun vuodet olivat jo kuluneet ja oli alkanut näyttää siltä, että tämä tästä ei katoakaan. Mitäpä siitä. Äiti se kuitenkin pitää hänen kädestään viimeisinä hetkinä.
Joka perheellä on kuolemattomat vitsinsä. Meillä yksi niistä liittyi englanninopettajan kevätkorttiin. Minä halusin viedä kolmannella luokalla englanninopettajalleni kukkia ja kirjoittaa korttiin jotain englanniksi. Istuin pöydän ääressä ja mietin, mitä osaisin kirjoittaa. Kolmasluokkalaisen kielitaito ei ole kummoinen. Äiti tuli minun kanssani miettimään. Hetken päästä tuli isäkin, joka lupasi, että hän kyllä keksii sopivan tekstin korttiin, kun vähän miettii. Meni tunti, kaksi tuntia, koko ilta. Aamulla kysyin isältä, keksikö hän korttiin jotain hienoa. Kurkistin isän luonnospaperia, jossa oli monia yliviivauksia. Jäljelle oli jäänyt vain yksi toivotus, kieltämättä ytimekäs: "Good summer!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti