Ho'oponopono

Pablo Picasso

Menin äidin mukaan terveyskeskukseen. Jos hän ei kuulisi kaikkea, mitä lääkäri sanoo, minä voisin sitten kertoa. Paluumatkalla kävimme ostamassa Citymarketista kukkakimpun. Olisi pitänyt tukea lakkoa, mutta äidin mielestä sairaalaan oli nyt hyvä viedä kukkia. Ehdotin tulppaaneja. Äiti ei halunnut tulppaaneja, sillä ne eivät kestäisi. Piti saada sellainen kimppu, josta voisi tarvittaessa taittaa kuolinkukan isän rinnan päälle. Ostimme viininpunaisia kuolinkukkia. Ne tuoksuivat hyvältä. 

Isä ei tänään ollut erityisen kuoleva. Fysioterapeutti oli testaillut häntä ja havainnut, että hän pysyy vielä pystyssä, vaikka huimaakin. Isä sai oman pyörätuolin, josta iloitsi. Hän nousi tuoliin ja minä työnsin häntä käytävää pitkin osaston toiseen päähän, pianohuoneeseen, jonne Heikki tulee huomenna soittamaan, ja käytävää takaisin pienempään oleskeluhuoneeseen. Siitä olisi päässyt parvekkeelle. "Ai niin, mutta nythän on talvi", sanoi isä, ja päätimme jättää parvekereissun toiseen kertaan. 

Kuolinkukat toivat huoneeseen väriä ja kodikkuutta. Levitin äidin lähettämän shaalin toiselle sängylle. Käänsin sälekaihtimia niin, että isä näki ikkunasta ulos. Hän katseli pitkään lumisia puita ja ihmisiä, joita meni sairaalan ovista sisään ja ulos. Lääkäri kävi huoneessa. Isä söi jäätelöä ja kysyi, onko lääkärillä mitään käsitystä, kauanko tässä vielä. Lääkäri sanoi, että luultavasti kuolema ei tule ihan nyt mutta kohta. Jahah, sanoi isä ja lusikoi jäätelöä. Hänen oli pitänyt kuolla jo kaksi tai kolme kertaa kahden edellisen viikon aikana. Pulssikin oli kertaalleen hukassa.

Lähtiessäni kysyin, haluaako isä, että autan hänet sänkyyn, mutta hän halusi jäädä pyörätuoliin. Oli niin paljon katseltavaa.

Olen ajatellut N:ää. Hänen kuolemastaan on kymmenen vuotta. Jarkko lähetti minulle sähköpostia, kun N oli jo kuollut. Enhän minä voinut tietää, että hän oli ollut saattohoidossa. Eikä Jarkko voinut tietää, että minä olisin saattanut vierailla N:n luona, jos olisin tiennyt. Ilmeisesti N oli miltei loppuun asti tajuissaan. 

Eräässä lääkärisarjassa vanha isä on kuolemassa ja aikuiset lapset ovat vuoteen äärellä. Tytär on ahdistunut eikä haluaisi antaa lupaa lopettaa hoitoja. Häntä hermostuttaa sekin, että kuolinhuoneen seinillä on maalattuja eläinten kuvia. Lääkäri katsoo hetken ahdistunutta tytärtä ja sanoo sitten oman mentorinsa opettaneen havaijilaisen rituaalin, josta voisi olla apua. Rituaalin nimi on ho'oponopono. Ahdistunut tytär katsoo lääkäriä, odottaa kai jotain ihmeellistä, kun rituaalilla on niin hämmästyttävä nimikin, mutta lääkäri sanoo, että rituaali on hyvin yksinkertainen. Kuolevalle pitää sanoa neljä asiaa: Kiitos. Rakastan sinua. Annan anteeksi. Anna anteeksi.

En ole varma, mitä olisin sanonut N:lle, jos olisin ennättänyt sanoa. Luulen, että hänellä olisi ollut minulle jotain sanottavaa. Ehkä se on vain luulo. Elämän loppuvaiheessa kaikki painava saattaa äkkiä keventyä ja suhteellistua. Ikkunan takana näkyy puita ja taivasta, ja siinä kaikki.