Kuuntelua

Yläkerran naapuri porasi hampaitaan monta tuntia, tai ehkä hän oli kaapannut kadulta entisen puolisonsa ja otti kidutusvälinelaatikosta milloin minkäkin kovaäänisen työkalun, jolla irrotteli pöydänjalkaan sidotun puolison ruumiinpalasia hitaanlaisesti, ja veri roiskui tapettiin. Minä yritin lukea romaania, jossa runoilija lausuu vaimonsa syntymäpäivillä runon ja myöhemmät sukupolvet pyrkivät selvittämään, mistä runossa oli kyse. Välillä piti painaa sormet korviin. Mitä voimme tietää, se on romaanin nimi.

Vein äidin Itäkeskuksen kauppahalliin. Ostin Kalinkasta pari rahkapatukkaa ja oudon purkin säilykelammasta. Koska en tiennyt, oliko Kalinka venäläinen vai virolainen kauppa, menimme varmuuden vuoksi ukrainalaiseen ravintolaan syömään pierogeja, jotta emme vaikuttaisi poliittisilta russofiileiltä. Kassaihmisen puheesta kuuli, ettei hän ollut asunut Suomessa kovinkaan monta vuotta. Äiti sanoi, että me molemmat otamme pierogeja. Kun kassa katsoi meitä epävarmasti, minä sanoin, että kaksi, me haluamme kaksi pierogiannosta.

Pöydässä äiti tahtoi testata, vieläkö hän muistaa kaikki sijamuodot. Käskin hänen taivuttaa kissaa. Muuten kissa taipui oikein, mutta abessiivin, komitatiivin ja instruktiivin äiti oli unohtanut. Kysyin, tahtoisiko hän lähteä katsomaan Kallion kirkkoon Genesistä. O ei lähde, koska ei näytetä apokalypsia. 

Illan olen lähinnä katsellut musiikkivideoita. Yritän ymmärtää, miten niitä pitäisi analysoida, miten muuttaa kieleksi näkemänsä ja kuulemansa, miten osaavat ne, joiden pitää osata, kuten Elon. Minun kirjoittamiseni on aika rajoittunutta. Blogitekstini ovat enemmän kirjeitä kuin esseitä saati pamfletteja, koska minulle varhaisin ja merkittävin kirjoittamisen muoto on ollut kirje. Kirjeissä ei oikeastaan ole kyse asiasta, ei ainakaan minun kirjeissäni, vaan mielentilasta. Tässä istun ja kirjoitan, mitä pääni läpi kulkee. Tekstiin syntyy jonkinlainen sidosteisuus vain siksi, että mielen kuvat ovat osin päällekkäin, ja koska ajatusta ei koskaan saa ajattelemalla loppumaan, siihen väistämätä palaa.

Joskus koetan katsoa maailmaa tietoisesti toisin kuin yleensä. Tänään seisoin juna-asemalla ja yritin arvioida, ketkä pysäkillä seisoivista ihmisistä näyttivät minusta miellyttäviltä. Se oli yllättävän vaikeaa. En osannut päättää, mitä kohtaa ihmisestä minun pitäisi katsoa. Kukaan ei näyttänyt epämiellyttävältä, mutta kukaan ei myöskään näyttänyt merkittävästi miellyttävämmältä kuin muut. Ihmiset, jotka eivät puhu, eivät liiku eivätkä katso kohti, näyttävät pelkästään ihmisiltä. 

Junanvaunussa muuan mies istui hänelle tuntemattoman naisen kassin päälle, vähän kulmalle vain, mutta nainen reagoi välittömästi ja vahvasti: hän löi miestä kaksi kertaa nyrkillä käteen ja huusi samalla. En muista enää naisen kasvoja. Hänestä en pitänyt. Olen näin tanakasti yhteiskunnan oppiuttama. Huutavat naiset ovat ikäviä ihmisiä. Huutavat miehet ovat pikemmin pelottavia.