Kenties sururyhmässä annetaan aihe, josta puhutaan. Tänään puhutaan kuolinpäivästä, viikon kuluttua hautajaisista, sitten ensimmäisestä kohtaamisesta. Istutaan pöydän ääressä ja jokainen saa vuoron omalle surulleen. Joku ei ehkä kuule toisen surua, koska ei kykene keskittymään tai kuulo on heikentynyt ja puhujan tuoli pöydän toisessa päässä. Voi toki käydä niinkin, että surut eivät pysy omina vaan syntyy yhteistä surusumua. Silloin ei ole niin väliä, kuka puhuu. Suru on kuin elektronimeri metallisidoksissa. Metalli-ioneilla ei oikeastaan ole omia ulkoeletroneja. Ionit vain lilluvat suuressa yhteisessä elektronimeressä.
Ehdotin Tuulialle, että hänkin etsisi sururyhmän, jossa saisi puhua entisestä miehestään. "Mutta entä jos ei kaipaa eikä tunne muuta kuin vihaa?" Tuulia sanoi. Arvelin, että ei siinä ehkä kuitenkaan niin käy. Toisten kaipaus tarttuu. Ja ilmaistu viha voi olla jollekulle toiselle tärkeää. Tuulia mietti hetken. Sitten hän alkoi pitää ajatusta hyvänä. Mutta pitäisikö miehen ensin kuolla, että voisi liittyä sururyhmään? Tätä emme tienneet. Voihan olla, että on olemassa myös epämääräisten surujen ryhmiä.
Kun O oli pieni, hän – matemaatikon lapsi – kysyi naapurin isäntämieheltä, osaako tämä määritellä janan. Tätä tarinaa Heta mielellään kertoo. Isäntämiehen vastauksesta minulla ei ole tietoa. Mutta muistin janatarinan, kun näin Youtubessa pari videopätkää, joissa Wille Rydman oli lapsi. Toimittaja kysyi pikku Rydmanilta, mitä tämä ostaisi, jos olisi rahaa eivätkä vanhemmat kieltäisi. "Suomen ensimmäisen postimerkin", Rydman vastasi. Luulen, että olisin rakastanut alakouluikäistä Rydmania.
Kyseisen toimittajan tunsin. Hän kuoli nuorena. Terveeksi luultu sydän petti. Maila varmaan putosi kentälle. Vastustaja saattoi lyödä pallon verkon yli, ennen kuin huomasi, että toinen makasi maassa. Vaimon selviytymiskeinoista en tiedä mitään.
Nuorena en voinut käsittää sitä, että ihmiset sopivat seurustelevansa, kihlautuvansa, menevänsä naimisiin tai eroavansa. Hautajaisiakin pidin kummallisina. Minusta alkujen ja loppujen julistaminen tuntui jokseenkin yhtä pöljältä kuin se, että rikotaan pullo laivan kylkeen ja sen jälkeen laivan nimi on Santa Maria tai ponnistellaan vuoren huipulle tai Kuuhun ja tökätään sinne lippu. Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää seremoniallisten performatiivien ideaa. En pidä niistä mutta ymmärrän, miksi niitä toivotaan. Mielen on helpompi käsittää jana kuin suora. Kun on alkupiste ja loppupiste, on tarina. Siellä me kohtasimme, niin me elimme, sitten sinä kuolit. Suru asettuu lopulta uomiinsa.
N:n kanssa meillä ei koskaan ollut mitään, mitä voisi kutsua suhteeksi. Ei ollut alkua, ei loppua, ei nättiä pientä kertomusta eikä edes yleisöä, joka olisi voinut todistaa, että kyllä he kerran kulkivat käsi kädessäkin. Siksi en ehkä koskaan päässyt siitä surusta yli. On sekin kielikuva: päästä yli. Niin kuin suru olisi muuri tai hiekkakasa, jonka yli on kivuttava. Mutta N oli minussa jotenkin toisin, murusina kenties, sellaisena poluille ripottuvana vanhana leipänä.
Ei, se on huono vertaus. Hannu ja Kerttu tiesivät kyllä, mitä tekivät leipiensä kanssa. Tuomas Koptilaisella on parempi kuva. Siinä naisella on jauhoruukku. Hän kulkee pitkän matkan ruukkua kantaen mutta ei huomaa, että sen kahva on murtunut. Jauhoa valuu tielle joka askeleella, naisen selän taakse. Kun hän pääsee kotiin asti, ruukku on tyhjä. Evankeliumi tosin väittää epähuomiossa, että kyse on Jumalan valtakunnasta. Ei ole. Surusta siinä on kyse.
Päivän musiikin löysin eilen. Se on käännöskappale, jylhyydessään vähän koominen. Tänä aamuna kun heräsin, Trump oli jo pommittanut Irania. Minä ajattelin Aminaa, jonka sisäkengät jäivät minun luokkaani ja sisar Iraniin. Ei hän ole tullut hakemaan kenkiään. Ehkei hän ole edes huomannut niiden unohtuneen.
Kuolema ja siihen liittyvä suru ja muut asiat on kummallisia asioita.
VastaaPoistaMummu kuoli 30 vuotta sitten ja kappelissa oman perheeni, siskon ja serkkujeni kanssa istuessa katsahdin käytävän toiselle puolelle, jossa istui Äitini sisaruksineen, iski yhtäkkiä ajatus, että he ovat nyt orpoja!
Oman isäni muistotilaisuudessa Pojan ja Mursun lisäksi minun kanssani samassa pöydässä istui ainoastaan pappi. En tiedä mitä olin tai olimme tehneet sukulaisilleni, että kukaan ei tullut edes puhumaan.
Kostoksi (pah) päätin parin tunnin päästä tilaisuuden olevan ohi ja pyysin pitopalvelua pakkaamaan tarjottavat niin, että voin ottaa ne mukaani. Joku kävi kysymässä saisiko palan täytekakkua mukaansa, kun sitä jäi niin paljon. Sanoin ei. Minähän ne maksoin, loppujen lopuksi.
Olen huono ihminen. Tai ehkä vain ihminen, kai.
Minä söin isäni hautajaisissa kirsikkakakkua. Se oli outoa, koska en oikeastaan koskaan syö mitään makeita. Mutta siellä söin ja ajattelin, että onpa hyvää kakkua. Pöydän toisella puolella istui siskontytär, joka ei saanut kakkuaan syödyksi. Mietin, johtuuko se ahdistuksesta vai raskaudesta. Yksi Kerttu pyysi puheenvuoroa. Hän halusi kertoa, että Heikki (= isäni, nimi muutettu) oli ilmestynyt hänelle sinä aamuna mehiläisenä. Silloin minun oli vaikea pysyä vakavana. Eläkkeellä ollessaan isä oli kasvattanut joitakin vuosia mehiläisiä maalla. Siksi hän kai oli Kertulle mehiläinen.
Poista”N:n kanssa meillä ei koskaan ollut mitään, mitä voisi kutsua suhteeksi.”
VastaaPoistaEikö edes seksiä? Eli se ei ollutkaan suhde, vaan tuttavuus, ihmissuhde korkeitaan? Pelkästä ”suhteesta” nykymerkityksessä kun tekee ”suhteen” seksi, ei mikään muu.
Suru… sitä on niin monenlaista, ettei sitä voi oikein määritellä. On musertavaa ja on parantavaa.
Meillä on erilaiset käsitykset "suhteesta". Minä ajattelen suhteen olevan eräänlainen sopimus. On päätetty, että meillä on tässä tämmöinen juttu, "seurustellaan". Seksiä nyt voi olla muutenkin. Yleensä olikin, silloin joskus. Oli myös N:n kanssa. Minusta se oli sivuseikka. Tunne-elämää oli vahvasti, mutta ei se vielä synnytä "suhdetta".
PoistaSeksiä ja semantiikkaa… sanat ovat niin epämääräisiä, että usein ihmettelen kuinka ylipäätään ymmärrämme toisiamme. (Usein ymmärrämmekin väärin.) Suhde-sanallakin on tietysti monenlaisia merkityksiä, mutta yhä edelleen esim. lauseen ”minulla ja X:llä on suhde” merkitys on aika yksiselitteinen.
PoistaYmmärsin kyllä tarkoituksesi, mutta pidin ilmaisua sen verran outona, että tartuin siihen. Mitä itse asiaan tulee, niin ehkä tuollaiset ”suhteettomat suhteet” ovat ihan yleisiäkin. Mitähän mieltä N olisi? Miehillä ja naisilla on ehkä erilainen näkemys asiasta… (oletan, että N on mies).
N ei ole enää mitään mieltä mistään, sillä hän on kuollut. Oli muinoin opettajani.
PoistaMinä en ole koskaan seurustellut. En edes O:n kanssa. Inhoan seurustelua, suhteita, kaikenlaista sopimista siitä, miten toisen ihmisen tulisi asettua ja miksi tätä kutsuu. Voin olla tässä tyypillinen nykyihminen.
Minusta olisi kummallista kutsua suhteeksi sellaista, että X ja Y paneskelevat kerran tai pari.
En jaksa noita "miesten" ja "naisten" näkemyksiä, jotka oletat. Tulen ärtyneeksi.
Pointtini oli se, että vaikka vihaankin aloitettuja ja lopetettuja suhteita, on mahdollista, että päättyessään sellaiset tuottavat helpommin käsitettävää ja käsiteltävää surua kuin muut, epämääräiseimmät viritelmät. On ikään kuin ruumis, jonka äärellä itkeä.
Parempi niin että jokainen itse määrittelee sen, milloin on (seurustelu)suhteessa ja milloin ei. Jos vielä kumppani on samaa mieltä, sen parempi.
PoistaPs. Kerran olin sellaisessa "suhteessa" että piti oikein ostaa sormus; ei näet saanut matkustajakodista yhteistä huonetta ilman että oli naimisissa. Ostettiin ko. kaupungin torilta messinkiset feikkisormukset, maksoivat mitä lie 1;- mk kpl. Matkustajakodin vieraskirjaan kirjoitin: Markku Markkula, toimittaja. Ja kumppanini kirjoitti: Sirkka Markkula, farmaseutti. – Hyvin nuoria oltiin mutta päästiin kun päästiinkin yhdessä nukkumaan.
Minä en luultavasti koskaan uskaltaisi kirjautua hotelliin tai vastaavaan väärällä nimellä. Varmaan se on nykyään paljon vaikeampaakin kuin ennen. O muuten kerran nuoruuden lennokkaana päivänä kirjautui matkustajakoti Mekkaan Pekka Virtasena. Se ei ole hänen nimensä, ei tosiaankaan. Olimme tunteneet silloin muutaman kuukauden. Hän soitti minulle, että tule tänne. Menin. Huone oli suuri ja upea, mutta jotenkin siellä oli silti ihan kamalaa. Sitten O sytytti huoneen takkaan papereita palamaan, mikä oli kiellettyä, ja jotain hulabaloota siitäkin syntyi. Yöksi en jäänyt sinne.
PoistaSormusta käytin nuoruudessani aina. Se oli isotädiltäni saatu. Enää en käytä. Sormukset ovat kaikki kadonneet tai hajonneet. Ja sitä paitsi pelkään, että ampiainen pistää ja sormi paisuu eikä sormusta saa enää pois.
Pekka Virtanen, julkaissut runoilija, oli työtoverini kauan sitten.
PoistaVai ampiainen pistää sormeen... heh he. Vähän haiskahtaa tekosyyltä. Tai voihan se teoriassa tietysti olla mahdollista. Kuten sekin että avaruudesta singahtaa meteoriitti ja osuu ihmistä päähän. Tai että iso hauki puree ihmistä arkaan paikkaan kun hän ui alasti ja on miespuolinen henkilö.
PoistaRunoilija Pekka Virtasesta O joskus mainitsikin. Muistaakseni tapaus oli tuttu O:lle jo Mekassa. Sittemmin Pekka Virtasia on tullut muitakin vastaan. Joka kerran meitä jaksaa naurattaa.
PoistaAmpainen oli kieltämättä liioittelua. En silti enää pidä ajatuksesta, että sormeni ympärillä on jotain. Voin vanhustua ja kaikki ruumiinnesteeni pakkautuvat sormiin. Olen kuullut kauhujuttuja siitä, miten jollakulla on jouduttu sahaamaan sormus irti, kun sormi on alkanut ikävästi jo sinertää.
Pidin sormusta jo silloin, kun olin kihloissa E:n kanssa. (Nyt se on E:n kaulakoruna.) Nykyistä hopeista aviosormustani olen pitänyt papin aamenesta alkaen eli vuosikymmeniä. Minusta on kai mukava näyttää, että olen vakiintunut kunnon mies.
PoistaMinulla ei yleensä ole käyttöä keinotekoälylle, mutta nyt kysyin hältä ”kuinka monta Pekka Virtasta Suomessa on”? Ystävällisesti hän vastasi että 209 kpl:tta. Ohoh, ajattelin, onpas heitä. Itse muistan kouluajalta yhden Pekka Virtasen; torikauppiaan pojan joka oli hyvä pelaa shakkia mutta muuten ihan velmu, vähän kuin Tuntemattoman sotilaan Rahikainen. Hänen bravuurinumeronsa voimistelutunneilla (eli nyk. "liikuntatunneilla") oli roikkua rekkitangolla pää alaspäin jalkateriensä varassa. Mitään pisteitä hän tosin ei siitä liikuntalehtorilta saanut, päinvastoin sai haukkumiset, väitti tämä opettaja häntä apinaksi.
PoistaMinun pekkavirtaseni on kirjoittanut mm. runokirjan ”Mutta nyt on päivä” (löysin sen kun vähän etsin).
PoistaPS. Luulen ettei hän ollut ihan vahvuusalueellaan kehitellessään myyviä iskulauseita traktoreille, puimureille ja lannanlevittäjille. Mikikseltä se olisi taatusti onnistunut.
Kun nyt kysyin uudestaan tekokeinoälyltä Virtasen Pekkojen lukumäärää, oli niitä tullut lisää, oli jo 266 kpl. Ihme vauvabuumi. Kysyin sitten että ”entäs paljonkos Suomessa on Virta Pekkasia?” Tähän tämä robotti vastasi että:
Poista"Tarkkaa, ajantasaista lukumäärää juuri "Virta Pekkanen" -nimisistä henkilöistä (yhdistelmäetunimi/sukunimi tai etunimi/sukunimi) on vaikea antaa ilman Digi- ja väestötietoviraston (DVV) nimipalvelun hakua, mutta nimen yleisyys on vähäinen."
Hyvä tietää tämäkin.
”Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri” laulelee Eppu Normaali, mutta kyllä Hra Teko Äly antaa jo tiukan vastuksen.
PoistaPS. En halua syrjiä naisia, neitejä, rouvia yms, mutta kyllä minun mielestäni tekoälyn vastaukset kuulostavat miehisiltä, jopa hieman setämiehisiltä, etten sanoisi tutuilta.